Olin 30 vuoden vanha raihnainen ukko, kun pääsin maailmansodan
kynsistä. Vaikka olin maannut sairaalassa vain kuukauden ja muuten
yleensä ollut jalkeilla kuluneet viisi vuotta, olin ruumiillisesti ja
sielullisesti ala-arvoisemmassa kunnossa kuin kovasta lavantaudista
pelastunut.
Minulla ei herrankiitos ollut koskaan ollut tunnetta oman itseni
tärkeydestä tässä maailmassa, enkä minä saanut koskaan tulevan elämäni
pohjapiirustusta valmiiksi.
Äiti arveli minusta tulevan kehnonpuoleisen rengin, isä kuvitteli jo
aikaisin jostain käsittämättömästä syystä niin korkeata virkaa kuin
kansakoulunopettajan tointa, kansakoulunopettajani taasen ei
määritellyt tulevaisuuttani sen tarkemmin kuin että "sinusta, poika,
tulee joko jotain helkkarin huonoa tai jotain helkkarin hyvää" --
ennustus, jonka pätevyyttä minä jo silloin epäilin. Itse puolestani
olin toisella kymmenellä, sen alkupäässä, luonnollisestikin sitä
mieltä, että olin luotu sotilaaksi. Mutta kun jouduin teurastamaan
meidän pässimme ja huomasin kuinka vaikeata minun oli pakottaa itseni
katkaisemaan siltä kurkut, aloin epäillä sotilaskutsumustani. Ja tätä
epäilystäni lisäsi vielä m.m. se seikka, etten viidentoista vanhana
ollut tehnyt yhtään urotyötä maalla enkä merellä, en ollut pelastanut
yhtään neitoa ryövärien kynsistä -- päinvastoin menettänyt monta
salaisen rakkauteni esinettä toisten poikain heiloiksi -- enkä ollut
kertaakaan antanut selkään kasvinkumppaleitani.
Ja tämä epäilykseni oli nyt osoittautunut surkealla tavalla todeksi
kuluneina maailmansodan viitenä vuonna.
Mutta sen sijaan sattui minulle siellä toisen vuosikymmenen
keskivaiheilla aivan odottamaton tapaus, johon minä en ollut osannut
ollenkaan aavistuksiani kohdistaa. Sattui niin somasti, että äidin
valmistaessa minusta renkiä, isän kuvaillessa minulle "seminaarikoulua"
ja kansakoulunopettajan huoletonta elämää ja eläkettä, jonka valtio
maksaisi minulle, kun olisin kolmekymmentä vuotta könistellyt ihmisten
lapsia, ja minun itseni lukiessa sotaisia romaaneja ja rustatessa
runoja, kansakoulunopettajani sai päähänsä, että minut on pantava
oppikouluun ja ajoi tahtonsa läpi -- asianomaisten tuolla tavalla
vetäessä eri köyttä.
Tosin minä en osannut lausua ruotsia juuri ollenkaan -- vaikka
kansakoulunopettajani, joka oli kotoisin kaupungista ja käynyt
oppikoulua, oli auliisti jakanut minulle tietojansa --, tosin nauroi
tohtori-vainaja kasvikokoelmalleni makeat naurut -- en ikinä ollut
nähnyt miten kasveja kiinnitetään arkkeihin --, tosin koko geometrian
taitoni oli omatekoista ja tosin minut unohdettiin pieneen
karttahuoneeseen opettajasuojan taakse, jossa minua oli viimeksi
kuulusteltu, kunnes kello 9 tienoilla illalla aukaisin akkunan ja
livahdin sitä tietä kadulle -- mutta summa summarum oli, että jouduin
lyseon toiselle luokalle. Ja sitte oli elämänurani jumalankiitos
seitsemäksi vuodeksi selvillä.
Tosin paistattelivat seminaarin punaiset rakennukset vielä kerran
taivaanrannalla, kun olin viidennellä luokalla. Mutta taas aivan
käsittämättömästä syystä isäni ne lopullisesti unohti ja kantoi
edelleen taakkaa, jonka oppikoulua käyvä poika laski hänen, mökin
miehen, hartioille.
Mutta ylioppilaaksi tultuani loppui selvä elämänura kuin karjanpolku
metsään eikä sitä sen jälkeen ole löytynyt.
Tutustuttuani teatteriin pidin luonnollisena, että minusta oli tuleva
suuri näyttelijä. Tunsin selkäevissäni samantapaista taiteellisen
voiman väristystä kuin Pulma-kankuri "Kesäyön unelmassa", kun hän
kerskuu:
"Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä
sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn;
minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen -- -- -- mutta paremmin
sopisi minun luonnolleni turanni; minä osaisin pelata Herkuletta
hiivatin hyvin, tai jotain muuta rollia, jossa oikein peevelin moisesti
riehutaan ja tuhotaan."
'Kivet sinkoilee,
Vahat lohkeilee
Auk' aukenee
Ovet vankeuden.
Näet auringon
Tulivaljakon,
Joka kauhuks' on
Yön peikoillen.'
"Se meni oivallisesti. -- -- -- Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein
turannimaista voimaa; rakastelija se vain ruikuttelee."
Ja minä ajattelin ruveta elämäniäkseni pauhaamaan toiselle parvelle,
itkettämään naisia ja tärisyttämään miesten munaskuita.
Mutta kun olin pari kertaa kirkunut näyttämön takana
vallankumouksellisessa roskajoukossa ja laulanut marseljeesia näyttämön
alla Manon Rolandin kulkiessa kuolemaan pääni päällä sekä vielä
muutaman kerran ollut surmaamassa Salomea, niin oli minulla riittävästi
kokemuksia kulissien takaisesta pölystä ja ilkeän sähköisestä
ilmakehästä parantuakseni tästä penikkataudista.
Nyt vaihdoin kuuluisaksi tulemisen tietä ja arvelin, että kirjailija
onkin oikeastaan enemmän kuin näyttelijä. Ja monet yöt minä piehtaroin
vuoteellani vapisten suurien aiheiden sisäisestä poltosta. --
Lopputulos oli pari kertomusta, jotka jonkun aikakauslehden paperikori
haukkasi, minun tuntiessani verrattain vaillinaista isänsurua.
Tällä aikaa kuitenkin sain jotain tehdyksi varsinaisella alallani,
luonnontieteissä ja matematiikassa, jonka olin valinnut senvuoksi, että
ylioppilaslaskuissa tein vain yhden laskuvirheen ja että tämän alan
opettajilla vielä siihen aikaan oli verrattain hyvät mahdollisuudet
väistää vaivaistaloa, s.o. saada leipäpaikkoja.
Mutta sitte puhkesi maailmansota. Se pani hiljalleen saavutetun
tasapainoni mullinmallin. Tähän tuli vielä lisäksi se, että rakkaus,
joka oli lennätellyt henkeä huimaavissa korkeuksissa, teki vararikon ja
henki tuli nurinniskoin maan kamaraan, niin että tömähti.
Toisella puolella ikävystyminen entiseen elämään, köyhyys ja
katkeroituminen, toisella puolella toivo saavuttaa hiukan sädekehää ja
hohtoa ympärillensä ja kostaa kuuluisuudellansa entiselle rakastetulle
-- siitä oli luonnollisena tuloksena, että lähdin maailmansotaan.
Ei ole syytä kuvata tässä niitä viiden vuoden kamaloita päiviä, jotka
sen jälkeen elin. Mainittakoon vain, että minä en koko aikana oppinut
ylenemisen taitoa. Tosin minä en ollut urhoollinenkaan -- pässin kaulan
katkaisemisesta tehdyt johtopäätökset olivat aivan oikeita. Mutta
urheus ei yleensä ylenemiseen vaikuttanutkaan. Minä näin sangen vähän
todellista, jaloa, raakuudesta vapaata urheutta, mutta sekin vähä,
minkä näin, ei ollut ylenemisen kanssa missään tekemisissä. -- Miten
ollakaan, tosiasia vain on, että minä palasin viisivuotisesta
helvetistä aivan vaatimattomin arvomerkein koristettuna ja riisuin
nekin niin pian kuin mahdollista. Arvo ei ollut noussut, mutta
ruumiillinen ja henkinen kunto oli sensijaan, kuten alussa mainitsin,
aivan peloittavasti alentunut.
Jos minulla nyt olisi aikaisemmin ollut erikoisiin asenteisiin
pukeutuva tietoisuus merkityksestäni ja tärkeydestäni tässä maailmassa,
niin kaiketi olisin pamauttanut kuulan otsaani, huomatessani kaikkien
jalustojen kaatuvan altani. Mutta, niinkuin sanottu, sitä minulla ei
herrankiitos ollut. Ja senvuoksi minä vain ikävöin hartaasti pienen
kotimökkini rauhaan vanhempieni luo. Uskoin täällä jälleen parantuvani
sekä ruumiillisesti että henkisesti ja sitte olin mielestäni valmis
vaikkapa noudattamaan äitini alkuperäistä suunnitelmaa ja elättämään
itseäni ruumiillisella työllä.
Eräänä toukokuun sunnuntaina pääsin vihdoin irti suuresta kaupungista
ja astelin asemalle sijoittautuakseni pohjoiseen menevään junaan.
Aurinko lähenteli luoteista taivaanrantaa. Asemarakennuksen ja vaunujen
ikkunat kimaltelivat ja laiturilla kuhiseva väkijoukko kylpi
valomeressä. Tuonne kohti suurta valkeutta johtivat kaikki radat, sinne
kiihkosi poksahteleva veturi kiitää, sinne menen minäkin -- siellä on
tulevaisuus.
Kun istuin siinä vaunun akkunapielessä ja silmäilin ohi kiitäviä
etukaupunkeja ja maisemia, värähteli mieleni muistojen ja tunnelmien
satuttamana. Pitkin rautatien varsia oli joukkoja astumassa tyyntä
nautiskelevaa tahtia. Kaupunginlaidan metsiköissä istuskeli pareja,
toiset hienommin, toiset rohkeammin hyväilevissä asennoissa. Vähitellen
harveni suunnaton ihmisvilinä ja rakennusten upeus aleni. Muutamaan
mökkiin tepasteli tytön tyllerö vesikannua kantaen, ja perässä kyykytti
keppinensä vanha ukko puukantamus kainalossa. Vilahti ohi kumpu, joka
oli kirjavanaan nuorta väkeä, lojuvia, istuvia, seisovia. Kivellä
istuvan pojan polvella hanurikka parastaikaa venyi -- ääntä ei
kuulunut.
Tuolla näkyi se suuri kartano, jossa osakuntamme ennen vanhaan kävi
hiihtoretkillä hauskaa pitämässä. Ne ajat tuntuivat olevan niin kaukana
kuin olisi niistä kulunut ainakin pitkä ihmisikä. Niin monet
senaikuisista läheisimmistä tovereistani olivat jo kuolleet, kaatuneet
tai ammuttu.
-- -- -- Mutta sitte valahti esiin kaukaisen metsän rauhallinen
ääriviiva ja tyynen tummaa väritystä ääriviivan sisällä ei mikään
särkenyt. Oli kuin vuosikausia piinannut kuumeinen, kirpeä jännitys
olisi helpottanut ja sydänalasta levinnyt olemukseen hiljainen,
lämmittävä auvokas rauha. Se pani ihan syvään hengähtämään.
Aurinko laskee. Pimenevät pohjoiset metsän mutkat ja hetken kuluttua
hämärtyy koko ympäristö -- se hämärä tunkee metsätiheiköstä vaunuunkin.
-- Junan vihellys kuuluu kuin hyvin kaukaa, vauhti tuntuu kiihtyvän.
Vaununoven auetessa räjähtää siitä sisään pyörien räklätys ja heikkenee
huminaksi oven painuessa kiinni. Vauhti hiljenee. Asemalyhdyt
väläyttävät hämärän vaunun valoisaksi. Puhelu, joka junan kulkiessa on
kuulunut epämääräisenä hyminänä, kuuluu asemalla pysähdyttäessä oudon
äänekkäältä. Taas lähdetään. Uninen vaihdelyhty vilahtaa ohi. Ja yhäti
vaihtelee näkymö. Pimenee. Tuossa etualalla on pieni kunnas ja sillä
talo taivaalle ojentuvine kaivonvintteineen. Se herättää kaukaa
lapsuusajoilta peräisin olevan saduntunteen. Taivaan punakeltaista
valomerta kuvastelevat lammet ja suohaudat.
-- -- -- Minä muistan yht'äkkiä kotiseutuni kevään. Se tulee mieleen
rynnäten kaikkine näkyineen ja tunnelmineen. Minä muistan niin selvästi
kevätkuulakat aamut, kun halkomies kirves olalla astelee pinoillensa,
teiri kuhertaa haassa ja vuoren liepeellä toinen, luonto on tyyni ja
äänetön kuin kuulisi se luojansa kulkevan ohi.
Minä muistan lapsuudestani erään toukokuun illan. Tullaan saunasta. Isä
kantaa minua. Puro isän pajan takana solisee, sammakot kurnuttavat,
lahdella soutelevat sorsat ja kalat polskahtelevat. Isä on päivällä
rakentanut vesivoimalla nakuttavan pajan minulle puroon. Minä pyydän
nyt, että kuunneltaisiin, hakkaako se. Pysähdytään halkoliiterin
nurkalla olevan suuren kuusen alle. Ojapengerten välistä kuuluu pajan
salaperäinen nakutus.
Näin sukeltelevat vuosien takaiset muistot ja tunnelmat esiin minun
istuessani siinä vaunun akkunapielessä ja katsellessani keväisiä
maisemia. Ja minä luulin näin kypsyväni sitä varten, mikä tulossa oli
ja mistä minulla oli epäselviä kuvitteluja.
Yhä pimeni.
Pimeätä metsää vasten vilkkuivat kylien talot tuolla kaukana kuin elon
kipunat.
Saavuin kotiin. Pieni mökkimme oli suunnilleen ennallaan. Hevostallin
ovenkamana vain edelleen painunut alemmaksi, pajan nurkka palanut
mustaksi, suureen kuuseen ilmestynyt kuivia oksia ja metsä tunkenut
lähemmäksi pirtin nurkkaa. Kaikki mittasuhteet tuntuivat pienentyneen:
polku kylältä mökillemme tuntui entistäänkin kapeammalta, sola aittojen
välissä kovin ahtaalta, niin että tuntui käsittämättömältä kuinka minä
olin voinut joskus maailmassa kuvitella sen komeaksi salikseni, aitat
olivat mataloita niin että kädellä ulotuin räystääseen. Mutta rakasta
ja kaunista oli kaikki. Kuusen latvasta olin heittänyt ensimmäiset
silmäykset "avaraan maailmaan", petäjikkö-niemelläni olin monet kerrat
koukkujani kuntoon pannut ja valmistellut lähtöä ulapalle. Kivivuori
jylhine rotkoineen ja huimaavine kohtisuorine kallioseinämineen,
lintumetsineen ja hyllyvine hetteineen vuorenlaella oli ollut
mieluisimpia vaelluspaikkojani.
Isä ja äiti olivat huomattavasti vanhentuneet. Koruttoman lämmin oli
heidän vastaanottonsa, rajaton heidän tunkeilematon ja kuohahtelematon
hyvyytensä. Halla-Maijan, monta vuotta pirtissämme asuneen väkevän ja
luutuneen työläisnaisen oli kuohuva aika villinnyt ja hän oli saanut
pojan, johon isä ja äiti näyttivät olevan kiintyneitä. Tiedustelin
Maijalta, millaista perua poika oli, kuka oli hänen isänsä. Maija
vastasi tavalliseen tapaansa leveällä sananlaskulla:
-- Yöllä tuli, yöllä meni, suutarille haisi.
Tamma oli vielä hyvässä kunnossa, Herttanen oli hävitetty ja sen
sijalla kytkyessä oli nuori lehmä, jota minulla ei ollut kunnia tuntea.
Melu-koira, joka alun toistakymmentä vuotta sitte oli saanut edessäni
armon suuren pääkoppansa perusteella, sen veljien ja sisarien joutuessa
suohautaan, ja joka miehuusvuosinansa oli ollut ihmeellisen viisas
koira, oli nyt jo vanha ja raihnainen; sama oli laita Tuttu-kissan.
Huomasin, että oli se aika täälläkin vierinyt eteenpäin. Mutta kuinka
tyynesti ja hiljaa! -- Pinnalta katsoen.
Sivuutan nyt kaikki pikku tapahtumat ja elämykset kotona-oloni
alkuajoilta ja kiiruhdan juhannukseen, jolloin tapahtui tämän
kertomuksen kanssa yhteydessä oleva tärkeä tapahtuma.
Välillä oli ollut koleata kevättä. Mutta juhannusaattona lehahti
lämpimältä. Ja miten se virittikään olemuksen uuteen sointuun! Tunsi
olevansa vain melodia luonnon suuressa sinfoniassa, vain värähdys sitä
samaa iankaikkista elämän ouruamista aineen läpi. Maa lemusi, metsä
tuoksui, himmenevästä vainion mutkasta kantoi iltaleyhkä pihlajan kukan
hajua. Ilta-aurinko lävisti pihakoivut, ja säteet siivilöityivät
lehvissä, kisailivat ja kimpoilivat kosteissa, mehevissä lehdissä.
Koivut aivan kuin uivat kuulakassa seesteessä. Vertaisinko niitä impeen
vihertävä valoharso hartioilta valuen. Ihan itsekin ilmaan pyrki
nousemaan.
Huoneet täynnä koivun lemua, sauna täynnä uuden vihdan läiskettä.
Mennessäni saareen tulisille tunsin taas kerran, että avara näköala
avartaa sielua. Tuttua vapautusta tunsin, kun selkä ja sinertävät maat
aukenivat eteeni. Täällä pitäisi olla useammin, humisi mielessäni.
Saaressa nousi meno. Ihmiset nurin narin ja ilo päällimmäiseksi. Nousin
saaren vuorelle. Iltaviri kulisi vesillä ympärilläni, mantereen päältä
sinkosi aurinko säteensä vaakasuorina taakseni petäjikköön. Vihreitä
peltoja, koivutelttoja kyliä, koivut rannoilla hopeissaan,
aironkolketta ja -kitinää, puhetta, naurua, meteliä. -- -- --
Muistin, että tässä vuoressa pitäisi olla jossain luola, johon liittyi
tarinoita vainoajoilta ja josta kuului löydetyn vanhoja rahojakin. En
ollut koskaan tullut aikaisempina vuosinani käyneeksi luolaa
katselemassa -- ja päätin senvuoksi nyt kokon syttymistä odotellessani
yksintein tarkastaa senkin. Kuljeskeltuani jonkun aikaa vuoren rinteitä
löysinkin aukon, jonka joskus aikaisemmin kuulemieni kuvausten
perusteella päättelin luolan suuksi. Tunkeuduin siitä sisään. Kun
silmäni tottuivat hiukan luolassa vallitsevaan hämärään, havaitsin sen
olevan valtavan kallionlohkareen emäkalliosta irtautumisen ja
paikoiltaan siirtymisen johdosta syntyneen suuren raon, johon ylhäällä
olevasta reiästä tuli hiukan valoa. Olin kulkenut jonkun matkaa, kun
minut pysähdytti kivenlohkare, joka oli parahiksi sellaisessa
asennossa, että en mahtunut tunkemallakaan sen ohitse. Enkä saanut
ilman kankea lohkaretta liikkumaan. Eikö siis kukaan ollut käynyt
luolassa tämän kauempana? mietiskelin itsekseni. Ja samalla ajattelin,
että joskus tulisin tänne rautaseiväs mukanani ja tunkeutuisin tuonne
"neitseelliseen" osaan luolaa. Kuka tiesi, mitä salaisuuksia se
kätkeekään? Jospa luolan käyttäjät ovat vuosisatoja sitte tukkineet
luolan tästä tällä kivilohkareella. Taipumukseni romanttisoituihin
historiallisiin kuvitelmiin lisäsi uteliaisuuteni tehoa, ja palatessani
luolasta tein tosiaan päätöksen tulla mahdollisimman pian tutkimaan
luolan perää.
Laskeutuessani luolan rinnettä kuulin kokon jo rätisevän ja humisevan,
ja nauru, puheen pärinä ja ilakointi oli ylimmillään.
-- -- -- Puoliyö oli jo ohi, kun astuttiin veneisiin ja viritettiin
laulu. Sävel kimpoili vuorista ja kaikui kallioista. Lahden
pohjukkoihin aamuautereeseen hävisi venekunta toisensa perästä.
Hanurikka soi tuolla etäisellä salmella, kaukaa kuului kiljahdus ja
niemen takana yritettiin laulaa, mutta hanurikka ja ihmisääni soi
rumalta tässä ympäristössä, pian palautui hiljaisuus. Aamuviri liplatti
selältä, ja linnut virittivät virtensä.
Nukuttuani muutaman tunnin heräsin aittani oven edestä ja
seinänvierustalta kuuluvaan kanojen hiljaiseen puheluun ja kukon
lauluun. Maito sohisi karjapihassa lypsinkiuluun, ja isäni askeleet
kuuluivat pihapolulta, joskus pehmeinä pehmeällä maalla, joskus
karahtaen kallioon.
Kuulin vanhusten keskustelun.
-- Pyydetäänkös poikaa ruokkimaan sikaa? puhui isä-ukko.
-- Kyllä kai se sen tekee, kuului äiti-muorin ääni karjapihasta.
Työnsin aitan oven auki. Siitä tulvahti sisään lämmintä ja
auringonpaistetta. Lupasin ruokkia porsasta heidän kirkkomatkansa
aikana.
Isä-ukko oli jo hakenut tamman metsästä, ja se pureksi pihamaalla
ruohoa. Kun huomasi aitan oven aukenevan, nosti sieraimiinsa tuhauttaen
päätään ruohotukko suussa ja vilkaisi lystikkäästi ihan minuun,
permannolla lojuvaan. Kopsotteli ovelle, nyökytteli, pisti päänsä
sisään, tuhisi ja lopsotteli huulillaan makaajan ojennettua kättä.
-- No mutta tamma, sinäkö se oletkin! Hölpön hölpön muorikulta! Onko
sinulla nyt varsaa?
Makaajaa oikein hyväsestään hytkäytti tamman tuttavallisuus. Se päästi
pienen hörähdyksen tapaisen ja kääntyi jälleen pureksimaan ruohoa.
-- -- -- Nyt on makaaja yksin mökissä porsaan, kanojen, Melu-koiran ja
Tuttu-kissan kanssa. Hän kääntää kylkeä ja näkee avonaisesta aitan
ovesta lukitun eteisen oven ja koivut portaan pielessä. Mökin
tanhuvilla on uneksuva sunnuntairauha. Aurinko hellittää lämpimästi,
navetan oven yläpuolisko on auki, karjapiha tyhjänä, kanat nyppivät
itseään portailla, rakennuksen sisällä vallitsee täydellinen
hiljaisuus. Vastaisella puolella notkon rinnettä nousee kesantopellon
oja. Sen alapää on vielä kaivamatta. Kuokka ja lapio seisovat juuri
siinä, mihin kaivettu loppuu. Ne aivan kuin odottavat lujaa kouraa
tarttumaan varteensa. Siellä onkin nyt varmaan kuiva savi. On ollut
kuivaa jo kauan. Illalla näkyikin ukko iskevän hartiavoimin juuri tuota
ojaa.
-- Ei. Minä tartun nyt työhön. Minä alan iskeä maan kamaraan kiinni --
huomispäivänä.
Mutta sattuma teki taaskin päätökseni tyhjäksi.
Noustuani jalkeille tapasin kyökin ja kamarin ovet lukittuina, avaimet
löysin määrätyistä paikoista, ruoka oli pöydällä, sanomalehdellä
peitettynä.
Ei ainuttakaan häiritsevää liikettä, koko maailma oli niin hiljaista.
Annettuani porsaalle ruokaa päätin lähteä soutelemaan aurinkoiselle
järvelle. Menin rantaan -- mutta muistin siellä, että samallahan voisin
käydä uudelleen saaren luolassa. Hain rautakangen veneeseen ja lähdin
auringonvalossa sädehtivälle ulapalle. Pienet laineet lotisivat tutusti
veneeni kokassa ja kupeissa minun soudellessani saarta kohti. Tunnissa
olin perillä. Tallattu tulisten paikka uhosi vielä illallista iloa,
mutta samalla yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Nousin vuoren
rinteelle ja saavuin luolaan. Pian olin vääntänyt kivenlohkareen
senverran paikoiltaan, että pääsin eteenpäin luolan perälle. Siellä ei
näyttänyt olevan mitään kummallista -- samanlaista kuin luolan
alkuosassakin. Puoliksi piloillani tunnustelin seipäälläni sieltä
täältä multakerrosta luolan pohjalla. Tämä aarteenkaivajan osa huvitti
minua. Se oli samantapaista puolitotista leikkiä kuin vanhan
läkkipellistä tehdyn lamppurämän kihnuttaminen ennen poikasena
senjälkeen kun olin lukenut sadun Aladdinin taikalampusta.
Mutta tunnelmani muuttui kerrassaan, kun rautakankeni yhtäkkiä kilahti
metalliin. Rahalipas välähti jo mielessäni. Jätin kuitenkin tarkemmat
määrittelyt ja aloin kaivaa. Mullasta tuli esille hyvin epäsäännöllinen
metallimöhkäle -- minulle tuntematonta metallia. Kuljetin sen
päivänvaloon ja tarkastelin ja tutkin sitä. Päättelin sen olevan
kosmillista alkuperää, päättelin sen meteoriksi. Mitään muuta en luolan
pohjamullasta löytänyt.
Kannoin löytöni veneeseen ja palasin porsasta ruokkimaan.
Aluksi en pitänyt löytöäni minään erikoisena. Mutta kun isäni, tuntien
seppänä mielenkiintoa metalleja kohtaan, tutki sitä tarkemmin,
koputellen sitä vasaralla, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että se
oli _ontto_.
Nyt päätimme isä-ukon kanssa yhdessä särkeä sen. Veimme sen pajaan,
käyttelimme viilaa ja meisseliä ja lopulta saimme kuoren halki. Sen
sisältä löysimme jotain merkillistä! _Siellä oli rulla omituista
metallimaista ohutta lehteä -- ikäänkuin paperia, vaaleata väriltään ja
täynnä ihmeellisiä salaperäisiä merkkejä_. Isäni ihmetteli tätä
löytöä ja odotti minulta selitystä. Mutta minun oli sitä mahdoton
antaa, sillä itse olin varmaan vielä enemmän ihmeissäni.
Ensimmäinen ajatukseni oli lähettää löytöni johonkin tieteelliseen
laitokseen. Mutta sitten ajattelin, että olisi sääli tyytyä vain
löytäjän osaan. Enkö voisi itse saada selkoa löytöni luonteesta? Ja
niinpä päätin kuin päätinkin ryhtyä tutkimuksiin.
Ensiksikin minä tietysti hylkäsin kokonaan ensimmäisen ajatukseni, että
löytöni olisi avaruudesta peräisin. Olihan naurettavaa ja aivan
haaveellista olettaa tämän kirjerullan olevan jossakin tähdessä eläväin
järjellisten olentojen käsialaa! Ei. Löytöni oli mielestäni nyt
ehdottomasti pidettävä maapallolla eläväin ihmisten historiaan
kuuluvana muistona. Mutta millä ihmeen tavalla se oli tuolle saarelle
joutunut? Oliko se jonkun muinaisen kansan jättämä muisto? Vai oliko se
jonkin vaeltajan itsestään jättämä merkki?
Kirjoitin muutamille vanhojen kielten tutkijoille, entisille
ylioppilastovereilleni ja pyysin heitä lähettämään minulle
kirjallisuutta, josta voisi saada selville kaikkien täällä pohjoisessa
esiintyneiden kielten tunnetut kirjoitustavat. Sain runsaasti
kirjallisuutta ja vertasin rullassa olevia merkkejä kaikkiin
mahdollisiin kirjoitustapoihin. Mutta tulos oli kielteinen. Näitä
merkkejä ei löytynyt kirjallisuudesta. En liioin löytänyt
kirjallisuudesta ainoatakaan viittausta, joka olisi antanut jotain
valaistusta arvoitukseeni.
Tämän jälkeen aloin yrittää kirjallisuudesta löytämiäni menettelytapoja
käyttäen omintakeista salaperäisen kirjoituksen tulkintaa. Kiinnitin
tällöin huomiota siihen, että kirjoituksen alussa oli useita
yksinkertaisia kuvioita ja niiden alla kirjoitusmerkkejä. Tein sen
johtopäätöksen, että tämän kirjoituksen tuntematon kirjoittaja oli
tahtonut opastaa kirjoitusta tutkivaa kuvaamalla useita esineitä ja
käsitteitä ja kirjoittamalla alle niiden nimet. Siinä oli auringon,
puun, eläimen y.m.s. kuvat. Vastaavien kirjoitusmerkkiryhmien otaksuin
olevan näiden käsitteiden nimiä.
Aloin nyt näitä perussanoja hyväkseni käyttäen sommitella lauseita
kokoon. Ja suureksi riemukseni olin ymmärtävinäni muutamia lyhyitä
lauseita. Olettamalla näissä lauseissa esiintyville tuntemattomille
merkeille uusia ja uusia merkityksiä ja vertailemalla niitä aina niihin
toisiin lyhyihin tuntemiani sanoja sisältäviin lauseisiin, joissa nämä
samat tuntemattomat merkkiryhmät esiintyvät, sain selville yhä uusia ja
uusia sanoja. Tällä tavalla pääsin selville mielestäni useiden
lauseiden merkityksestä.
Mutta sitte alkoi esiintyä merkkiryhmiä, joista en suurimmillakaan
ponnistuksilla saanut selkoa. Ne lauseet, joista olin ollut saavinani
selon, olivat siellä täällä hajallaan, eivätkä vielä antaneet
oikeastaan mitään aavistusta koko laajan kirjoituksen sisällöstä.
Luulin kuitenkin saaneeni selville kaksi ajatusta, jotka minua suuresti
ihmetyttivät. Luulin nim. olevani varma, että yksi lause kuului:
"_Aurinko jäähtyy ja eläimet kuolevat_". Tämä lause herätti monenlaisia
kuvitteluja mielessäni. Kerran jo varastautui mieleeni uudestaan
ajatus, että kirjoitus olisi sittenkin peräisin avaruudesta, joltain
kuolevalta tai kuolleelta tähdeltä. Mutta sitten työnsin sen ajatuksen
haaveellisena luotani ja päättelin, että tämä mahtanee olla jotain
uskonnollista ennustuskirjaa.
Ponnistukseni olivat nyt turhat. En päässyt enää hiventäkään eteenpäin.
Ennenkaikkea teki yksi merkkiryhmä, sana, kiusaa. Se esiintyi
kirjoituksessa usein ja minun oli mahdotonta löytää sille sopivaa
merkitystä.
Olin nyt syksyn saapuessa äärimmilleen rasittunut kiihkeistä
ponnistuksista. Ja mieltäni kalvoi vielä itsesoimaus sen johdosta, että
en ollut auttanut tehokkaasti vanhempiani töissä. En ollut sittekään
päässyt iskemään maankamaraan. Tämä merkillinen uusi sattuma oli ajanut
minut taas aivan odottamattomalle polulle. Olin huomannut silloin
tällöin vanhempieni katseissa vakavaa huolestumista ja hellää moitetta.
Ja Halla-Maija sanoi suoraan, ettei tuo nuori herra tee työtä edes
suolojensa edestä.
Syksy tulee. Vain silloin tällöin pälyilee järvi tyynenä. Mutta eivät
kuvasta enää siihen tummanvihreät, maan uumenten voimaa uhkuvat rannat,
vaan kalsea keltainen väri ympäröi sitä kuin kuolevan silmää. Kun
aikaisina aamuina lupaavien laihojen hohtaessa kylmän yön kasteessa
soutelen koukuillani ja koettelen onkea, kuuluu lahtien pohjukoista
riihenpuinti ja sorsat lentelevät jo parvissa. Vedestä nostetut
pellavapiot seisovat rannoilla totisina kolonnassaan, alastomat
heinähaasiat halkovat sarkoja ja ruispellot ovat autioita erämaita.
Alan luopua salaperäisen kirjoituksen tulkitsemisyrityksistä ja palaan
uudestaan ajatukseen lähettää se johonkin tutkimuslaitokseen.
Muutamana elokuun päivänä kuulin tuttua surinaa ilmasta. Sadat ja
tuhannetkin kerrat olin sen surinan kuullut pääni päällä rintamalla,
mutta täällä maaseudun rauhassa se oli aivan outoa ääntä. Kiiruhdin
ulos ja hetken kuluttua näin vesitason laskeutuvan petäjikköniemeni
kärjen edustalle. Se tuli hietikkorantaan ja hetken kuluttua tuli
polkua myöten vastaani ystäväni ja toverini osakunnassa ja
sotarintamilla luutnantti M. Hän palveli armeijan lento-osastossa.
Kertoi olevansa lentomatkalla pohjoisesta pääkaupunkiin ja kun hänen
reittinsä kulki aivan kotipaikkani ylitse, päätti hän laskeutua
tervehtimään minua.
Olin tietysti suuresti iloissani hänen tulostaan ja pyysin häntä
jäämään yöksi. Mutta siihen hän ei voinut suostua -- vaan teki
sensijaan päinvastaisen ehdotuksen: että minä lähtisin hänen mukaansa.
Pääkaupungissa pitäisi ylihuomenna olla meidänaikuisten osakuntalaisten
yhdessäolotilaisuus ja minun piti hänen mielestään välttämättä olla
siellä mukana. Minä suostuin tähän ja syötyämme yksinkertaisen
päivällisen nousimme ilmaan. Tuntiessani allani taas joustavan koneen
pehmoisen tärinän, palasivat mieleeni muistot sotarintamilta.
Aluksi pyrki ihan vaistomaisesti hakemaan altansa pattereja ja
juoksuhautaverkkoja. Mutta kun tuli ilta, valtasi mieleni aivan toinen
tunnelma. Ollessani lukemattomia kertoja rintamalla ja rintaman takana
lentokoneessa, en juuri milloinkaan ollut kiinnittänyt huomiota allani
kiitäviin maisemiin semmoisinaan. Aina oli ollut suoritettavana jokin
vaikea tehtävä lentoretkellä ja se oli kiinnittänyt huomion. Nyt sen
sijaan nautin täysin rinnoin siitä suurenmoisesta näystä, mikä
korkeudesta katselijalle avautui eteen. Syysillan kuulauden kuvastuessa
vesistöistä, syksyn väreissä loistavan metsän peilaillessa itseään
veden pinnassa pimeni maan pinta allamme hiljalleen, mutta avaruudessa
helisi vielä päivän valoisa soitto. Vedenpintojen tummetessa ja
taivaanrannan punertuessa, välkehti allamme peninkulmien laajuisilla
alueilla värien moninaisuus. Ja entäs sitte, kun kuu nousi ja valot
syttyivät kaupungeissa ja kylissä! Niitä äärettömän pitkiä hopeaisia
kuun siltoja! Sitä suurenmoista sadunomaista tunnelmaa, mikä maaemon
pinnasta uhosi sinne ylös korkeuksiin!
Pysähdyttyämme parilla lentoasemalla, lähestyimme seuraavana aamuna
pääkaupunkia. Aloimme laskeutua alas, pääteasema oli jo näkyvissä.
Meidän piti sujahtaa pienen saaren päällitse aalloille kiikkumaan --
kun yhtäkkiä kuulin korvat lukkoon lyövän pamauksen ja me putosimme
suoraa päätä tuohon pieneen saareen. Menetin tajuntani ja heräsin vasta
sairaalassa.
Sain kuulla että toverini oli kuollut ja että itse olin saanut vaikean
täräyksen vatsaani ja pienempiä ruhjevammoja. Makasin monta päivää
kuumeessa, joka johtui jostain vatsakalvon repeämästä. Lääkäri ei
ryhtynyt repeämää ompelemaan, ennenkuin kuume olisi hävinnyt.
Vihdoin toinnuin niin että voin, jääpussi vatsalleni sopivasti
sidottuna, nousta hetkeksi jaloilleni. Leikkaus määrättiin seuraavaksi
päiväksi.
Lienee syytä telepaattisten ja yleensä alitajunnan ilmiöiden
tutkimuksen vuoksi kuvata leikkauksessa kokemani seikat hiukan
tarkemmin.
Muistan aivan selvästi, että sielullinen tilani ei ennen leikkausta
ollut millään tavalla huomattavan erikoinen. Edellisenä iltana saamani
unilääkkeen vaikutusta ehkä tuntui vielä aamulla. Joka tapauksessa olin
hyvin rauhallinen. Kotipuoleni sanantapaa käyttäen minä vain "olla
möllöttelin".
Akkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet
hiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä.
Linnut tirskuivat tiu, tiu -- -- --. Kuului lasten ääniä, säestyksenään
kaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus -- ja
ajatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen
kirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin
silmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta
mielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin
pakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain
läheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko
paistaa iloisesti.
Sitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot
pihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret
häärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa
selin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.
Makasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin
sanovinani:
-- Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?
Tunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja
kummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu
otettiin pois.
-- Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun
toisen lausuvan samat sanat.
Olen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa
minä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen
lausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.
Tyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen
käsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui
hyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että
jollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun -- hänen
täytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin
voisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun
ruumiin tasalle -- mutta sitte sammui tajunta.
Alitajuinen tunnelma -- en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta
toivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan -- oli tähän saakka ollut
pusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä
olisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi
kohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli
jotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi
ilmassa pääni ympärillä.
Rohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen
käsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit,
yleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin
tunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen
herkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman
vaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman
ruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos
me yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa,
maistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin
ennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten
sielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan
tunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain
edellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat
tapahtumat.
Nukkumisen jälkeen muuttui kaikki liitelemiseksi ja leijailemiseksi
tyhjässä, kolkossa -- tai tuskin voi sanoa kolkossa, sillä tuntui kuin
tuo seesteinen avaruus ei olisi ollut hauskaa eikä kolkkoa, ei lämmintä
eikä kylmää. Se oli vain aineetonta, elotonta tilaa, jossa liiteli,
johon haihtui. Ei peljännyt, ei iloinnut, ei surrut. Tunsin itseni
tavallaan vielä kokonaiseksi persoonaksi, mutta mitään en voinut tehdä,
aktiivisuus oli loppunut ja täydellinen passiivisuus astunut sijalle.
_Siis nirvana_.
Mutta yht'äkkiä näin tässä tyhjässä avaruudessa loistavan
_salaperäisen kirjoituksen_ ja tuokion kuluttua se vaihtui
eräänlaiseen kuvaan, jota minun on mahdotonta täsmällisesti selittää.
Tuntui kuin näkisin avaruudessa _ajatuksia, jähmettyneitä
ajatuksia_. Ja tuntui vielä lisäksi kuin olisivat ne minun omia
ajatuksiani, jotka palasivat jostain kaukaa takaisin luokseni. Nyt olin
ymmärtävinäni täydellisesti sitä salaperäistä kirjoitusta, jota koko
kesän olin kiihkeästi tutkinut.
Joitakuita varjokuvia ilmestyi tuohon manalan autiuteen. Minua
asetettiin kuin arkkuun. Siinä kävi vierelläni ihmisiä. Tulivat,
silmäsivät vakavina ja taas menivät.
-- Tämä on kuolema, hiipi mieleeni himmeä ajatus.
Jo tuli hämärä muisto siitä; että olin leikkauksessa -- se on
epäonnistunut ja nyt olen kuollut. En välitä, ei peloita, ei iloita,
heittäydyn, antaudun kuoleman valtaan -- -- --. Mutta ei, minähän
tunnen olevani elossa, näen mitä ympärillä tapahtuu, näen ja en näe.
Nyt joku lukee kirjaa vierelläni -- sekin kuuluu kuolemaan. Ne
luulevat, että olen kuollut. Kun saisi ääntä. En saa. Missä minä olen?
-- Hämäryys alkaa hävitä. Tunnen tumman kaapinkulman ovinurkassa. Saan
pääni kääntymään ja silmään toiselle puolelle. Elossa olen ja
huoneessani. Nyt saan ääntäkin. En tiedä miksi minun täytyy mölähdellä,
niin kuitenkin teen. Hoitaja, joka lukee istuen vierelläni, tuo
sylkyastian.
-- Oksettaako?
Minä vain syljen.
Mutta tuohan on vieras, joka minua hoitaa! Olenko sittekin siirtynyt
johonkin toiseen maailmaan? Oman hoitajan täytyy tulla pian, pian,
muuten kuolen. Hän tuleekin iloisena ja pyyhkii eetterihien.
-- Kaikki on mennyt hyvin, sanoo hän. Ja minäkin tulen iloiseksi.
Kun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin
muistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja
huomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan
merkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti
merkitä _säteilevää voimaa, säteilevää energiaa_. Samalla oli
aivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen
aavistus sen sisällöstä.
Odotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan
salaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut
mielikuvat totuutta.
Päästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen
toverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut
rinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut.
Milloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?
Kun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien
iltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria
kinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli
vain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini
oli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.
Ryhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön
salaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan
sanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja
ajatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä
selvisi -- ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt
ajatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen,
joka lopullisesti paljasti totuuden.
_Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi
yhteentörmäyksessä_.
Tämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin
hämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas
ja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat
kuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä.
Hiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.
Ajattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden
mittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.
Kuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa
aarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa
nojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan
päretuli tuikutti -- taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen
silmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän
rannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä
lähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi
peloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa
hänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin -- kuin pienen pieni
elonkipuna avaruuden alla.
Elämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana
kuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne
kaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa.
Hänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja
tämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen
maailmansa keskipiste -- jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on
yksinäisen pienen ihmisparan elämä!
Mutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja
toisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan
halki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka
eräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen
ihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti,
josta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys,
jossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!
Tämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin
hajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta
tuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua
jokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.
Yritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että
he pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija
suorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa
mielisairaaksi.
Oli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta
loppuun. _Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi
vapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä_.
Luettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään
polttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni
tuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla
pois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen
saa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua.
Minä kiinnitin tahallani huomioni siihen.
Mikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa
huurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma
seesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt
toiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden
viivojen ja muotojen maailmaan.
Vanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu
ikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento,
kotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut
syltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri.
Kaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja
kaunisviivaiseen taustaan.
Kulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne
ravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä
niitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko
lävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni,
oli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa
pienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen
leppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti
mustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne,
ylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä
avaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana
laakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein
kangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja.
Sillä aurinko oli alhaalla -- tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista
erota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se
auringon, vie sen helmassaan metsän taa -- ja ilotulitus sammuu.
Pysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja
leikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien
ohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien
sauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.
Kiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni
maailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat,
mutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä
ja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina
valkeassa kuurassa.
Pääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni
etäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta
musiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden.
Nyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä,
kuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee
sauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan.
Vuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii
ilotulitus.
Punertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi
pätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea
hämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko
maiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä,
milloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen
ääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se
on kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten
koskettelua. -- Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan
kiristyvässä pakkasessa.
Nämä viimeiset mielikuvat palauttivat taas mieleeni päiväkirjan
ajatukset polttavina, piinaavina.
Ja minä vatvoin niitä, lukien tuntemattoman ystäväni avaruudesta
tulleen päiväkirjan yhä ja yhä uudestaan. Minä väritin ja täydensin sen
kertomia karuja ja jylhiä tosiasioita omilla mielikuvillani ja näin
vihdoin yhtenä vapisuttavana näytelmänä mielikuvituksessani tähden
vaipumisen Avaruuden Hirviön kaikki polttavaa syliä kohti, jäätikköjen
kasvamisen, kansan paon etelään, eteläisen maan kuolemaan tuomitun
kansan, ensimmäisen kohtauksen vastaan tulevan tähden kanssa ja vihdoin
yhteentörmäyksen ja Kaiken Lopun.
En ollut varma, kuinka kauan olin elänyt mielikuvieni maailmassa, kun
vanhempani vihdoin pyysivät minua eräänä päivänä hiihtämään
kirkonkylään hakemaan lamppuöljyä, sokeria ja tupakkaa sekä samalla
kirjoituttamaan heidät ripille. Minä lähdin.
Oli leuto ilma. Vesitippa tipahti räystäästä ja harmaa rakennuksen
seinä oli kuin nuortunut ja puhdas. Suksi jurasi alamäessä. Metsä loi
lumitaakkaa oksiltaan. Tiheään hupsahteli lensiäviä lumimöhköjä maahan.
Heräten ja virkistyen oikaisi kuusi vaivautuneita oksiansa. Iloinen
henkäys ja reipas oksanheilutuksen humina kuuluu kun leuto etelätuuli
kiertelee metsänhavuissa. Illalla palatessa kiristyi pakkaseksi ja tuli
hyvä suksikeli. Melkein koko matkan mietin edelleen ainaisia
mielikuviani vaikeasta elämästä avaruudessa.
Kun palasin kotiin, ei pöydälläni ollut onttoa metallimöhkälettä eikä
rullaa. Ajattelin, että vanhempani olivat ne korjanneet sivuun, toivoen
minun unohtavan ne. Tehdäkseni heille mieliksi odotin aamuun saakka,
ennenkuin kysyin, minne ne olivat joutuneet. Vanhempani olivat vaiti ja
katsoivat Halla-Maijaan. Halla-Maija harjasi pellavia ja pamautti:
-- Kissa ne vei.
-- Kissa saa luvan tuoda ne takaisin. Minä tarvitsen niitä. Minä
lähetän ne erääseen tutkimuslaitokseen pääkaupungissa.
-- Nuori herra olisi lähettänyt ne hiiteen jo aikoinaan. Nyt ne ovat
ahventen tutkittavina.
-- Mitä pirua!
Äiti tuli nyt väliin ja selitti, että Maija oli eilen heidän
tietämättänsä ottanut nuo esineet, kantanut ne kauas jäälle, hakannut
avannon ja upottanut ne sinne.
-- Sinä et saa suuttua Maijalle, sanoi äiti, hän teki sen sinun
parastasi tarkoittaen.
Minä rajusin kyllä. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty.
-- Joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, pauhasi Maija. Mutta minun
sisuni ei anna perään nähdä miehen tulevan hulluksi joutavia
nuuskiessaan. Ei, vaikka tuosta poikki pantaisiin.
Ja minä ymmärsin Maijaa sangen hyvin. Hän oli, ollessani kasvavana
kaljahousuna, monta kertaa päättävällä tempauksellaan tarttunut
suitsiini ja ohjannut aina oikeaan. Mutta tällä kertaa manasin häntä
mielessäni aika kauan.
* * * * *
Kun sitte kerran kerroin muutamille tovereille kaiken sen, minkä olen
tässä kertonut, sekä kuvasin päiväkirjan sisältöä, niin sanoivat he:
Kirjoita kirja!
Minä panin vastaan ja sanoin saaneeni jo tarpeekseni niinhyvin
näyttelijän kuin kirjailijan ammatista. Mutta he vaativat yhä vain:
Kirjoita kirja!
Tämä heidän kehoituksensa on osittain vaikuttanut siihen, että minä nyt
olen päättänyt kuvata tuosta päiväkirjasta aivoihini syntyneet
mielikuvat.
Tämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri
mitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani.
Tunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen
viljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta
kirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea
kosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat
jäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen
valaistusta vaille.
Minä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon _Fournier d'Alben_
kosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi
elimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa
tutustuessani pessimistisen filosoofin _Eduard von Hartmannin_
suljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran
johdonmukaiseen maailmankuvaan ja _Henri Poincare'n_ keskitettyyn
ja tiiviiseen ajatteluun.
Mutta sittekin olen enemmän luottanut _Max Planckin_ mahtavaan
näkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja _Svante Arrheniuksen_
kosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille
perustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius "Tähtien kohtaloissaan"
runoilee näin:
"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta
usvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä
avaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan
vilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä
itseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt
se on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita
täällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet
taivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa
nämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä.
Kerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva
uuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia
kangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää
uuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen
taivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia.
Ja niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa
kiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen
niiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi
biljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja
loppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti."
Mutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on
mullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen
perehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa
meidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista
tapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole
minä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.
Sitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä
ole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin
Renanin sanoihin teoksessa "Dialogues philosophiques":
"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat
ajattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä
häviämäänkin. -- Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään
menneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan.
Ehkä tulee aika -- me näemme sen jo lähestyvän -- jolloin taiteilijaa
pidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa
osakseen."
Mutta minä en tee sitäkään.
Lausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä
peilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat,
kirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.
* * * * *
Salaperäisessä päiväkirjassa ei ollut ainoatakaan seikkaa, mistä olisi
voinut tarkalleen päätellä, minkä tähden kohtaloista siinä kerrottiin,
eipä edes sitäkään, mistä aurinkokunnasta on kysymys. Erinäiset
viittaukset voisi kuitenkin tulkita niin, että olisi ollut kysymyksessä
meidän aurinkokuntamme ja se planeetta, joka Olbersin, tosin nyt jo
toiselta taholta muka vanhentuneeksi julistetun teorian mukaan on
kiertänyt Marsin ja Jupiterin ratojen välillä ja hajonnut myöhemmin
pirstaleiksi, pikku planeetoiksi, joista ensimmäisen löysi Piazzi
tammikuun 1 päivänä 1801 ja joita sitte on löydetty yli 750.
Näistä pikkuplaneetoista ovat Eros ja Polyhymnia erikoisia. Eros
vilkkuu, sen valovoima vaihtelee viiden tunnin jaksoissa. Oletetaan
tämän johtuvan siitä, että se on lohkaremainen eikä pallomainen. Se
tulee myöskin lähemmäs maata kuin mikään muu suurempi taivaan kappale.
Polyhymnian rata on taasen hyvin soikea, aivan kuin olisi se
avaruudesta takertunut pikku planeettojen joukkoon. Pienimmät pikku
planeetat ovat läpimitaltaan vain kymmenkunnan kilometriä.
Kuvauksessani käytän vapaasti valittuja nimiä, sillä enhän tiedä miten
avaruudesta tulleen päiväkirjan sanoja _lausuttiin_. Samoin käytän
usein nimitystä "maa" ja "maapallo", vaikka luonnollisestikin on
kysymys _siitä tähdestä_, nim. Eros-tähdestä, jonka elämää
kuvataan.