Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.
Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän
uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli
"muistojen majakin" saanut siirtyä...
-- Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!
Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat
hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.
-- Äiti, missä oli sinun sydämmesi?
Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.
Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki.
Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut
oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin
ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään
hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.
Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas,
kuten kerran ennen:
-- Eroittaako se meidät?
-- Sitä en tiedä -- oli hän vastannut -- mutta sen tiedän, että se
yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.
Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä
uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa
häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei
tuntenut olevansa kotonaan.
Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua
jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka
oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.
Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.
Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa
-- miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?
Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!
Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut
ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken
runollisuuden mahtavuudellaan.
Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.
Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän
oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen
isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi
painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.
Ja kaikki oli hänen syynsä.
Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla
kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa
leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli
muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja
raastaneet.
Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian
monta muistoa.
Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei
liikuttanut häntä.
Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket
kuluivat.
-- Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?
Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän
koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli
itsepintaisesti yhä uudelleen.
Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen
vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.
Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli
tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.
Kuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka
tarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita
kuitenkaan ei voinut saavuttaa.
Hänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut -- tästä lähtein
piti hänen palvella ihmisiä.
Mutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut
täyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen
mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?
Hän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin
kahleissa.
Hän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta
matkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää
tuliaiskonsertti.
Minkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi
voinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!