Sallikaa minun kertoa teille, mitä tapahtui viime yönä; sillä minulla
ei ollut voimaa kirjoittaa eikä tilaisuuttakaan ennen kuin nyt.
Kurja nainen pidätti isäntääni puoli kahdeksaan; ja hän saapui
tänne kello viiden tienoissa iltapäivällä. Ja sitte kuulin hänen
äänensä portailta hänen tullessaan ylös minun luokseni. Hän puhui
illallisestaan, koska sanoi: "Mieluimmin haluan keitetyn kananpojan
voin ja persiljan kanssa." Ja sisälle hän tuli.
Hän otti ankaran ja majesteetillisen muodon; ja hän voi näyttää hyvin
ylväältä milloin tahtoo. "Kah, kuriton Pamela, kiittämätön karkuri",
virkkoi hän minulle ensi tervehdyksekseen: "Teet hyvin, kai maar,
tuottaessasi minulle kaiken tämän vaivan ja kiusan?" En kyennyt
puhumaan, vaan heittäytyen lattialle kätkin kasvoni ja olin kuolla
suruun ja pelkoon. -- Hän sanoi: "Kyllä sinulla onkin syytä kätkeä
kasvosi! syytä häpeilyyn minut nähdessäsi, kurja, röyhkeä tyttö,
mikä oletkin!" Minä nyyhkytin ja itkin, mutten voinut puhua. Ja hän
antoi minun virua siinä, meni ovelle ja kutsui rouva Jewkesia. "No",
sanoi hän, "nostakaa ylös tuo langennut enkeli! Kerran luulin häntä
viattomaksi kuin enkeli: mutta nyt on kärsivällisyyteni häntä kohtaan
lopussa. Tuo pieni teeskentelijä heittäytyy tuolla tavoin maahan
voidakseen vaikuttaa heikkouteeni ja taivuttaakseen minut itselleen
suosiolliseksi ja jotta minä itse hänet nostaisin ylös. Mutta minä
en koske häneen. Ei", lisäsi hän, "kietoutukoot Williamsin kaltaiset
miehet hänen viekkaisiin pauloihinsa! Minä tunnen hänet nyt, ja hän
saa koettaa pyydystää verkkoihinsa kenen houkkion tahansa, joka
tahtoo niihin tarttua."
Huokaisin sydän halkeamaisillaan! -- Ja rouva Jewkes nosti minut
polvilleni; sillä minä vapisin niin etten voinut seisoa. "Noh,
neito Pamela", sanoi hän, "opi tuntemaan paras ystäväsi! Tunnusta
kelvoton käytöksesi ja pyydä hänen arvoisuuttansa antamaan anteeksi
kaikki vikasi." Olin pyörtymäisilläni; ja isäntäni virkkoi: "Hän
on temppuilun taituri, vakuutan teille; ja panenpa kymmenen yhtä
vastaan, että hän voi tuokiossa teeskennellä taintumuskohtauksen."
Tämä vihlaisi minua sydänjuuriin asti, mutta minä en voinut sillä
hetkellä puhua; kohotinhan vain silmäni taivasta kohti! -- Vihdoin
sanoin: "Jumala suokoon teille anteeksi, hyvä herra!" -- Hän näkyi
olevan vihansa vimmoissa ja käveli edestakaisin huoneessa vilkaisten
toisinaan minuun, ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta hillitsi
itsensä. -- Vihdoin hän sentään sanoi: "Jahka hän on esittänyt
loppuun tämän _ensi näytöksensä_, saatan palata hänen luoksensa, ja
hän saa _pian_ tietää, mihin hänen nyt on turvautuminen."
Ja sitte hän läksi huoneesta; ja minä olin aivan sydämestäni sairas.
"Varmaan", voikersin, "olen pahin olento, mikä konsaan on ilmaa
hengittänyt!" -- "No", vastasi röyhkeä nainen, "et sentään _niin_
paha; mutta olen iloinen, että alat nähdä vikasi. Nöyryyttä ei mikään
voita. Ka, tahdon ystävänä puhua puolestasi, jos lupaat vastedes
olla velvollisuudentuntoisempi. Niin niin", lisäsi ilkimys, "tämä
kaikki voitaneen huomenna korjata, jollet ole hupsu". -- "Mene
tiehesi, inhoittava nainen!" sanoin minä, "äläkä lisää kärsimyksiäni
leppymättömällä julmuudellasi ja epänaisellisella paatumuksellasi".
Hän töykkäsi minua ja meni pois vihasta hurjana. Hän näkyy tästä
juoruilleen ja sanoneen, että olin aivan sietämättömän uppiniskainen.
Minä lysähdin lattialle, enkä kyennyt hievahtamaan ennen kuin kello
löi yhdeksän; ja sitten se häijyläinen tuli jälleen. -- "Sinun on
tultava alakertaan herran pateille", hän sanoi, "jos nimittäin
suvaitset, niskoittelija!" -- "En taida pysyä pystyssä", vastasin
minä. -- "Sitte lähetän monsieur Colbrandin kantamaan sinut alas",
uhkasi hän.
Nousin niin hyvin kuin voin ja vapisin koko matkan portaita
alas mennessäni. Hän astui edelläni arkihuoneeseen, ja uusi
pöytäpalvelija, joka oli isännällä mukanaan Johnin asemesta, poistui
heti kun minä tulin sisälle. Sivumennen sanoen oli hänellä uusi
kuskikin, joten näytti siltä kuin Bedfordshiren Robin olisi eroitettu
toimestaan.
"Ajattelin", sanoi hän alas tullessani, "että aterioitsisit kanssani,
kun minulla ei ollut seuraa; mutta huomatessani ettet voi unohtaa
alkuperääsi, vaan ehdottomasti viihdyt paremmin palvelijaini parissa,
minä kutsuin sinut tänne palvelemaan minua illallispöydässä, jotta
voin hiukan jutella kanssasi ja tuhlata sinuun niin vähän aikaa kuin
mahdollista".
"Teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "te tuotatte minulle kunniaa,
antaessanne minun teitä palvella; ja toivottavasti en koskaan unohda
alkuperääni". Mutta minun täytyi seisoa hänen tuolinsa takana
pitääkseni siitä kiinni. "Kaada minulle lasillinen tuota burgundia",
sanoi hän. Minä ryhdyin toimeen; mutta käteni tutisi niin, etten
voinut pidellä lautasta pikarineen läikäyttämättä viiniä. Silloin
rouva Jewkes kaatoi minun puolestani ja minä tarjosin sen niin hyvin
kuin kykenin ja niiasin syvään. Hän otti lasin ja käski: "Seiso
takanani, poissa näkyvistäni!"
Sitte hän lausui: "No, rouva Jewkes, sanoitte että hän vielä on hyvin
nyrpeä eikä syö mitään." -- "Ei", vakuutti tämä, "ei edes sielun ja
ruumiin koossapitimiksi". -- "Ja ainako hän vain itkeekin, kuten
sanoitte?".-- "Niin, hyvä herra", vastasi hän, "aina hän vetistelee
syystä tai toisesta".
"Ah", sanoi isäntäni, "teidän nuoret neitosenne ravitsevat itseänsä
kyynelillään; ja itsepäisyys riittää heille ruuaksi ja juomaksi.
Minusta hän ei ikinä ole näyttäytynyt paremmassa kunnossa. Mutta
luulenkin hänen elävän lemmestä. Herttainen herra Williams ja hänen
omat pienet häijynilkiset vehkeensä ovat pitäneet hänet hengissä ja
terveenä, sillä juoniminen, rakkaus ja vastaanhangoittelu ovat naisen
luonnollista ravintoa."
Minun oli pakko ääneti kuunnella tätä kaikkea; ja sydämeni olikin
liian täynnä puhuakseni.
"Ja sanotte", jatkoi hän, "että hänellä vielä eilispäivänä oli
_uusi_ pakosuunnitelma?" -- "Itse hän kieltää sen", selitti rouva
Jewkes; "mutta kyllä aivan siltä näytti. Ja aika hätään hän minut sen
johdosta tosiaan saattoi. Olen iloinen, että teidän arvoisuutenne on
saapunut; ja mitä tahansa hänen suhteensa aiottekin, niin toivon,
ettette siinä kauvan vitkastele; sillä varmaan hän osoittautuu
liukkaaksi kuin ankerias."
"Hyvä herra", sanoin minä syleillen hänen polviansa, tietämättä mitä
tein, ja lyyhistyen alas, "säälikää minua ja kuunnelkaa, millä tavoin
luo häijy nainen on minua kohdellut".
Hän keskeytti minut julmasti ja sanoi: "Tiedän hänen täyttäneen
velvollisuutensa; ei merkitse mitään, mitä sinä sanot rouva Jewkesia
vastaan. Että olet täällä, pikku teeskentelijä, puhumassa minulle
puolestasi, johtuu hänen tarkasta silmälläpidostaan; muutoin olisit
ollut papin matkassa. -- Paha tyttö", lisäsi hän, "joka houkuttelet
miehen turmioon, kuten olet hänet viekoitellut juuri kun olin
toimittamassa hänet eliniäkseen onnelliseksi!"
Minä nousin, mutta sanoin syvään huoahtaen: "Jääköön sikseen, hyvä
herra, minä lopetan! Kummallisen tuomioistuimen edessä minun olikin
ajettava asiaani -- sellaiseen joutui sadun lammas-raukka, jota
korppikotka kuulusteli suden toimiessa syyttäjänä!"
"Niin, rouva Jewkes", sanoi hän, "te olette susi, minä korppikotka
ja tämä tyttönen on viaton karitsapoloinen meidän tutkittavanamme!
Oh, ette aavistakaan, kuinka harjaantunut tämä viaton olento on
aprikoimaan. Ei häneltä älyä puutu, kun hän tahtoo osoitella
nuhteettomuuttansa muiden ihmisten maineen kustannuksella."
"Kah", sanoi kiusanhenkeni, "ei tämä mitään ole siihen verraten,
miksi hän on minua nimitellyt. Minä olen ollut Jezebel, Lontoon
ilotyttö ja mitä kaikkea! Mutta tyydyn ottamaan vastaan hänen
herjausnimittelynsä, koska nyt näen sen kuuluvan hänen tapoihinsa ja
hän julkee sättiä teidän arvoisuuttanne korppikotkaksi."
Minä huomautin: "En suinkaan aikonut verrata isäntääni mihinkään."
Aioin puhua enemmänkin, mutta hän tiuskaisi: "Älä pärpätä, tyttö!" --
"Ei", säesti rouva Jewkes, "se ei tosiaankaan sovi sinulle".
"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on
vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja
häneen minä vetoan".
"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento
rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella
mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No,
julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä
niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin
kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"
Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa
onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi
tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle
on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet _kauneimmillasi!_ -- Oletteko
koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli
seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko
ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen
lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin,
"minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen
hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan
kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa,
veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka
häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä
ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"
Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta
vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä
itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen
erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva
Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen
tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa,
en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele
ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja
kaikkea hyvää omaatuntoa. -- Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä
kahdella on tiukka tili tehtävänä. -- Miksi et tule, kun sinua
käsken?"
"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö
liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka
tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"
Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski
kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta,
rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon
sydämessäni -- niin suuri on heikkouteni, -- että _vielä_ voisin
antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa
hänet povelleni."
"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra,
tosiaan perin suopeamielinen! -- Mutta kah", lisäsi rietas heittiö,
"toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että
huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"
Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista?
Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat
kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja
kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se
sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan
ollut pahemmassa ahdistuksessa!
Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko
leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle
anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut
suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen
kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia
aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen
kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa
anteeksi kaikkea tätä!"
Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin
ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja
sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.
"Ajattele, Pamela", kovisteli hän uhkaavalla äänellä, "ajattele missä
olet, äläkä näyttele hupsua! Muutoin sinut perii julmempi kohtalo
kuin aavistatkaan. -- Mutta viekää hänet ylikertaan, rouva Jewkes,
niin lähetän sinne muutaman rivin hänen mietittäväkseen; -- ja
toimita minulle vastauksesi aamulla, Pamela. Siihen mennessä sinun on
tehtävä päätöksesi, ja senjälkeen on tuomiosi langetettu."
Menin siis ylikertaan ja antauduin murheeni valtaan, odotellen mitä
hän kirjoittaisi. Mutta olin kuitenkin iloinen tämän yön tuottamasta
lykkäyksestä.
Hän ei sentään kirjoittanut minulle yhtään mitään. Ja kello
kahdentoista tienoissa rouva Jewkes ja Nan tulivat luokseni kuten
edellisenäkin iltana, ollakseen vuodetovereinani, ja minä tahdoin
käydä makuulle vain osaksi riisuutuneena, josta he jupisivat
surkuteltavia huomautuksia, -- ja rouva Jewkes eritoten naljaili
minulle. Olisinkin pelossani istunut valveilla kaiken yötä, jos hän
olisi sallinut. Sillä varsin vähän saatoin yön mittaan levätä siinä
tuskassani, että tuo nainen päästäisi sisälle isäntäni. Hän ei muuta
tehnyt kuin ylisteli häntä ja moitti minua; mutta minä vastasin niin
vähän kuin mahdollista.
Herralla on tänään luonansa päivällisellä sir Simon Kielittelijä,
toisin sanoen Darnford, jonka perhe lähetti lausumaan hänet
tervetulleeksi tänne maalle; ja tuntuu siltä, että vanha aatelismies
haluaa nähdä minut. Otaksun siis, että minua lähetetään noutamaan,
kuten ennen Simsonia, huvittaakseni häntä. Tässä olen, ja minun
täytyy se kaikki kestää.