John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän
teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä
kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole
suositukseksi, että minua on _hätyytetty_, vaikka _kieltäytymiseni_
kylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun
meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.
Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää
paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden;
sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin
paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen
talouttansa hyvin.
Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka
uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka
täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut
verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä
tilallaan.
Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että
isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän
sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa
oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun
emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni
en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani,
ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää
minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi
lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva
Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan
tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla
oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni,
jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät
olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut."
Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin
kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olin _minä_.
"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille
suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en
ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin
sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano
olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"
"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa
jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä,
pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä
vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä
hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. --
Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun
ikäänkuin jotakin sanoakseen.
Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa;
sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta
ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä
ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille
jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin.
"Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva
Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva
Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa
tytärtä. Mutta muutoin..."
Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "_Ystävällinen_
Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta
jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä..."
Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää,
herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin
tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet
viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."
"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;
"Jokainen..."
Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra
pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en
voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen
oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän
kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."
"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!
-- Mutta, herra..."
"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on
niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä
siitä, mitä joku _minusta_ puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni
teille totuuden -- vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää -- aion
piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret
jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on
pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi,
"tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka
minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan
nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en
voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."
"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että
Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä
talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa
suurinta kunnioitusta!"
"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita,
vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja
minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi,
ellei tyttö -- tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä
-- olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."
Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin
herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun
ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni.
Vihdoin virkoin: "_Teidän_, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette,
mutta _minun_ sopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän
arvoisuuttanne!"
Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.
Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herra
Longmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettä
röyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"
Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu
koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain:
"Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedätte
_voivan_ teille vastata, vaikkei hän sitä _uskalla_."
"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin,
mitä _voit_: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut
paljastamaan _kaiken_ röyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja
koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi
perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja
sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun
nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".
"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän
arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan
herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen,
että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä
tiedän, etten minä _ole ansainnut_ jäädä, ja enemmänkin, -- tiedän
etten _halua_ jäädä."
"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti,
"älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki
pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen
arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis
etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja
pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa
menee naimisiin."
"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä,
vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja
äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."
"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en
odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt
kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen
riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."
"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille
kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette
odottanut."
Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä
kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos
olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle
ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin
hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No,
Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja
varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain _avaat suusi_."
"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy
tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista
ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä,
tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on
ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien
_parhaalle_; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta
ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja
epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin
että en ole _kelvollinen_ jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa,
enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias -- ja
teitä, herra Longman -- ja hyvää rouva Jervisiä -- ja jokainoata
huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin
kauvan kun elän." -- Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea
itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt
lattialle.
Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika,
voi hyväinen... onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa,
liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen
ihan sulanut. -- Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka
rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta,
hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan _tahdo_ anteeksiantoa! En
totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."
Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan
liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo.
"Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän
kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä
kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli
aikasi."
"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies,
"heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet
olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun
sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena
silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."
Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en
voi sietää sinua silmieni edessä." -- "Hyvä herra", vastasin minä,
"menenhän niin nopeasti kuin voin".
Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni
vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin
käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta
kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen
kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin,
niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!
-- Jumala siunatkoon _teitä_, herra Longman!" ja sitten menin isoon
saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä
pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.
Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani;
mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt,
on todellakin. -- Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä
Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja
pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen
verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää _ahdistettua tytärtänne_.