Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja
John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut
että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen
selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen
teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa
sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi
minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä
kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen
kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin
tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita,
vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, -- rouva Jervisiltä, herra
Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin
maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.
Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin
saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on
viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni
lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo
lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.
Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! -- vaikka isäntäni
onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin.
Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten
saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen
vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo
nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen
hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi.
Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina
on pidetty -- vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi
osoittautunut!
Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän
koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti
minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan.
"Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa
asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän
pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne
minulle?"
"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta
mielestäni ne ovat hyvin komeat".
Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin
ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi
enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä
käytä tavallisia pukineitasi? -- Tosin näyttää kaikki mielestäni
sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).
Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita
voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa
minunlaiseni käy."
"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että
osaat kantaa kaunaa."
"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin
vaativat!"
"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää.
Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin
sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte
minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin
säikähdyttää teitä."
"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te
noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne
poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen
suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä
enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä
kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle
suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä,
ajatelkoot mitä tahansa."
Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin
sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä
kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin
hänen paikkansa."
"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan,
"että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette
tarvitsisi mitään muuta kappalaista".
"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon
jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit
mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että
olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän
itse lähtee."
"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta
lähtenyt!"
"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta
on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin
on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni)
"palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi
luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston
Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka
lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit
esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi
melkoisesti rahaa."
Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin
olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja
yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En
voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra,
on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka
tulisitte kuinka vihaiseksi."
"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt",
vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua
nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte,
enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa
sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin
ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus
hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä
pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni"
(ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus
sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina
kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun
vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille
herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja
hän voisitte tehdä."
"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne
sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun
sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja
alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun
kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden
kantajalle ja isännän asemalle?"
"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän,
"minkätähden niin vakavana?"
Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä
vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä _sanon_ teille, että vaikka
olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt,
olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo
viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin
luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa.
Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin
alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia
epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."
"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän;
"mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin
tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin
älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi
jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee
sinun surevan lähtöäsi."
"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi
päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri
siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä
viivyn".
"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana,
jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".
"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi
ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle
viimeiseltä olette antanut".
"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön
herrasmies lausui), "että olisit yhtä _nopsa toisessa suhteessa_ kuin
olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni
irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä,
naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä
oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.
Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka
helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa
alhaisille vaistoille valtaa!
Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä
näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremmin _silloin!_
Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä
eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin,
sanoi hän hänelle! -- Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä
täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet
täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten
esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa
Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme
lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen
kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä
häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa
esimerkkiänsä? -- Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä
kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät
metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän
esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua,
sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.
Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden
naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka,
siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi
sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten
halujen _vastustamista_ alettu pitää ihmeellisempänä kuin naisten
_suostumista_. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän,
nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten
todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.
Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja
ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä
perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle
joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta
tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette
mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana
on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin,
missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen
viisaita käskyjänsä.
Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikin
_kuuliaisen tyttärenne_ nykyiseen tilaan.