Oi, sallikaa minun uudistaa valitukseni ja sanoa: Koskaan ei
ole ollut maailmassa niin onnetonta ihmislasta, eikä ketään ole
niin raa'asti kohdeltu, kuin Pamela-rukkaa. Tosiaan, rakas isä
ja äiti, sydämeni on aivan murtunut! En osaa kirjoittaa niinkuin
minun pitäisi, enkä voi olla kirjoittamattakaan: kellepä muille
paitsi teille voin kertoa surujani, jotta sydän-poloiseni ei
pakahtuisi? Häijy, häijy mies! Minulla ei riitä kärsivällisyyttä
häntä ajatellessani! Mutta älkää sentään säikähtykö, sillä minä
toivon olevani hyveellinen! -- Mikäli pääni ja käteni sallii, kerron
teille kaikki. Eikö ole mitään konstaapelia tai kunnanvanhinta,
joka veisi minut pois tästä talosta? Olen varma, että voin hyvällä
omallatunnolla syyttää isäntääni väkivaltaisuudesta: mutta voi! hän
on mahtavampi kuin mikään konstaapeli, hän itse on rauhantuomari.
Pelastettakoon minut sellaisen tuomarin käsistä! -- Mutta toivoakseni
Jumala kaikkivaltias vielä kerran suo minulle oikeutta; sillä hän
tuntee sydämeni vilpittömyyden!
John lähti teille päin tänä aamuna; mutta olin liian sekaannuksissa
lähettääkseni kirjeeni hänellä, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin
rouva Jervisin ja Rachelin sekä erään, jonka näkemistä kammon ja
jonka en soisi myöskään itseäni näkevän. Muuten minulle onkin perin
vastenmielistä nykyisin tavata ketään. Merkillisiä asioita minulla
on teille kerrottavana, jotka tapahtuivat sitten eilis-illan.
Kunnon herra Jonathanin kirje ja isäntäni tylyys saivat minut kovin
kiihdyksiin; mutta en tahdo pitää teitä jännityksessä.
Menin rouva Jervisin huoneeseen; ja voi kauheata! isäntäni, tuo
kurja mies, oli piiloutuneena hänen pukukomeroonsa, missä hänellä on
muutamia kirjoja, lipasto ja muuta sellaista. En voinut sellaista
aavistaa, vaikka tähän yöhön asti aina oli ollut tapani vilkaista
tuohon kammioon ja toiseenkin huonekomeroon sekä sängyn alle aina
siitä pitäin, kun hän teki tuon kepposensa kesämajassa; mutten
koskaan ollut mitään löytänyt. Senvuoksi en sitä nyt tehnytkään,
koska olin päättänyt vihoitella rouva Jervisille päivän tapahtuman
johdosta enkä siis tullut muuta ajatelleeksi.
Minä istahdin vuoteen toiselle syrjälle ja hän toiselle. Aloimme
riisuutua, mutta hän oli lähemmällä puolella tuota kurjaa komeroa,
missä maailman ilkein sydän oli kätkettynä. "Kah, Pamela", virkkoi
rouva Jervis, "sinä et tahdo minulle puhua! Huomaan sinun olevan
minulle vihoissasi." -- "Niin, rouva Jervis", vastasin, "hiukan
kyllä; turhaa olisi sitä kieltää. Näettehän, mitä olen kärsinyt, kun
pakoititte minut isäntäni puheille: teidän ikäisenne ja niin kokeneen
naisen täytyi toki tietää, ettei minun sopinut itseni tähden eikä
kunnioituksesta herraa kohtaan olla olevinani joku muu."
"Mutta", sanoi hän, "kuka olisi arvannut, että asia niin päin
kääntyi?"
"Ah", lausuin minä, aavistamatta kuka minua kuunteli, "Lucifer
on aina valmis edistämään työtänsä ja avustamaan sen tekijöitä.
Näittehän kuinka herra käytti tilaisuutta hyväkseen olematta minua
tuntevinaan, voidakseen käyttäytyä minua kohtaan vapaasti sekä
toruakseen minua ja kovistellakseen sitte kun suvaitsi minut tuntea.
Ja vielä tekin huusitte: 'hyi, hyi, Pamela!' -- se viilsi sydäntäni."
"Luuletko, rakas lapsi", virkkoi hän, "että minä tahdoin häntä
rohkaista? En ole koskaan ennen sinulle niin sanonut; mutta koska
sinä pakoitat minut siihen, täytyy minun mainita, että siitä asti
kun kysyit neuvoani, olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet
luopumaan häijyistä aikeistaan; ja hän antoikin kauniita lupauksia;
mutta sanoakseni kaiken yhdellä sanalla, hän on sinuun hullaantunut,
ja alan käsittää, ettei hän itse sille mitään voi."
Onneksi en maininnut mitään herra Jonathanin kirjelapusta. Aloin
epäillä koko maailmaa, mutta sanoin rouva Jervisiä koetellakseni:
"No, mitä sitte neuvoisitte minun tekemään? Nyt hän nähkääs haluaa
toimittaa minut lady Daversin palvelukseen."
"Ka, kerron sinulle avomielisesti, rakas Pamelani", vastasi hän,
"ja luotan siihen, että järkevästi pidät puheeni salassa: hänen
arvoisuutensa on usein toivonut minun kehoittavan sinua pyytämään
häneltä, että saisit jäädä..."
"Sallikaa minun keskeyttää, rouva Jervis", lausuin minä; "tahdon
ilmoittaa teille, miksen voisi sellaista ajatellakaan. Se ei johdu
sydämeni _ylpeydestä_, vaan _viattomuuteni_ tunto sitä vaatii.
Sillä millaisiksi täytyykään tapahtumat käsittää? Isäntänihän on
käyttäytynyt minua kohtaan kovin karkeasti, kerran ja kahdesti.
Te sanotte, ettei hän voi sitä auttaa ja että hän on siitä
pahoillaan. Hän on sanonut minut irti palveluksestaan ja kohtelee
minua perin tylysti. Kenties hän tahtoo peloittaa minua alistumaan
tarkoituksiinsa, hän kun otaksuu, että mielelläni jäisin -- kuten
tosiaan jäisinkin, jos tuntisin olevani turvassa; sillä minä rakastan
teitä ja kaikkea talonväkeä sekä pitäisin häntä itseänsä arvossa,
jos hän käyttäytyisi kuin isännän tulee. Mutta koska tiedän hänen
tarkoituksensa ja hän myöntää, ettei voi itseänsä hillitä, olisiko
minun pitänyt pyytää tännejäämistäni, tietäen että hän hätyyttäisi
minua uudestaan? Sillä te voitte minulle vakuuttaa ainoastaan sen,
että hän ei käyttäisi _väkivaltaa_, jotenka minä, heikko tyttö-rukka,
jäisin oman voimani varaan! Eikö se niin sanoakseni olisi samaa kuin
sallia hänen saattaa minut kiusaukseen ja rohkaista häntä jatkamaan
häijyjä elkeitänsä! -- Kuinka, rouva Jervis, siis voisin näin ollen
pyytää tai toivoa jäämistäni?"
"Sinä puhut hyvin, rakas lapseni", sanoi hän; "ja arvostelet asioita
oikeammin ja järkevämmin kuin sinun ikäiseltäsi odottaisi; ja
ottaen huomioon kaikki nuo näkökohdat sekä sen, mitä kuulin tänään
poisjuostuasi -- iloinen olenkin, että menit, -- en voi kehoittaa
sinua jäämään. Olisin mielissäni -- ja sitä en koskaan luullut
voivani sanoa -- että jo olisit isäsi luona; sillä jos lady Davers
haluaa ottaa sinut, hän voi yhtä hyvin saada sinut sieltä kuin
täältäkin."
"Nyt puhutte hyvin, rakas rouva Jervis!" kiitin minä. "Jumala
siunatkoon teitä tästä kovin ahdistetulle neitsytrukalle antamastanne
hyvästä neuvosta! Mutta kertokaahan, mitä hän sanoi sitte kun olin
lähtenyt?"
"Niin", virkkoi rouva Jervis, "hän oli sinulle kovin vihainen".
"Mutta hän tahtoi sen kuulla!" huomautin minä. "Kaiketi olin hiukan
röyhkeä, mutta hän ärsytti minut siihen. Ja ellei kunniani olisi
ollut kysymyksessä, en suinkaan olisi ollut niin nenäkäs. Sitäpaitsi,
rouva Jervis, se oli mielestäni totta; ellei hän halua kuulla
_kesämajasta_ ja _pukuhuoneesta_, miksei hän häpeä jatkaa samoja
mielitekojaan?"
"Mutta", muistutti taloudenhoitajatar, "kun olit mutissut sen vain
itseksesi, olisithan voinut lausua hänelle jotakin muuta".
"Minä nähkääs en osaa tahallani valehdella, siinä kaikki. Mutta
huomaan teidän nyt lakkaavan häntä puolustelemasta ja ajattelevan,
että täällä viipyminen on vaarallista. Taivas teitä palkitkoon! Kunpa
olisin etäällä tästä talosta, vaikkapa sitten liejuisen ojan pohjalla
Englannin autioimmalla kedolla."
"Niin", lausui hän, "on hyödytöntä kerrata sinulle kaikkia hänen
sanojansa, mutta hän lausui kylliksi herättääkseen minussa pelon,
ettet ole täällä niin turvallisena kuin toivoisin; ja vakuutan
sinulle, Pamela, en ihmettelekään, että hän sinua rakastaa, sillä
imartelematta sanoen sinä olet hurmaava tyttö! En ole eläissäni
nähnyt sinua suloisempana kuin tuossa uudessa puvussasi. Ja sitten se
oli aika yllätys meille kaikille! Luulen tosiaan, että vaarasi osaksi
johtuu siitä herttaisesta asusta, missä ilmestyit eteemme."
"Siinä tapauksessa", virkoin minä, "tahtoisin paiskata vaatteet
tuleen: en odottanut niiden tekevän _mitään_ vaikutusta, tai jos
odotinkin, niin odotin aivan päinvastaista. -- Hst! ettekö kuullut
jotakin liikkuvan tuolla komerossa?"
"Ei, tuhma tyttö", sanoi hän; "sinä aina säpsähtelet".
"Mutta", intin minä, "luulin kuulleeni jonkun rasahduksen".
"Mahdollista", sanoi hän, "kissa on saattanut päästä sinne; mutta
minä en kuule mitään".
Heristin korviani, mutta hän sanoi: "No, tyttöseni, riennäpäs
makuulle. Katso, onko ovi lukossa." Tein niin ja aioin kurkistaa
komeroon; mutta kun en sieltä enää mitään kuullut, pidin sitä
tarpeettomana, palasin istumaan vuoteen laidalle ja jatkoin
riisuutumistani. Rouva Jervis, joka nyt oli jo riisuutuneena, meni
vuoteeseen ja käski minun kiirehtiä, koska häntä jo nukutti.
En tiedä, mistä se johtui, mutta sydämessäni tunsin pahoja
aavistuksia: herra Jonathanin kirje sen lisäksi, mitä rouva Jervis
oli kertonut, riitti kylläkin tuon levottomuuteni aiheeksi. Riisuin
kureliivini ja sukkani ja kaikki vaatteeni alushametta myöten.
Sitte kuulin komerosta jälleen rahinaa. -- Taivas meitä varjelkoon!
Ennen kuin luen iltarukoukseni täytyy minun vilkaista tuonne. -- Ja
niin minä menin sinne hatarassa puvussani, mutta voi kauheata! Ulos
hyökkäsi isäntäni kallisarvoisessa silkkisessä hopealla kirjaillussa
aamunutussa.
Minä kiljahdin ja juoksin vuoteeseeni; myöskin rouva Jervis parkaisi.
Hänen arvoisuutensa sanoi: "En tee teille mitään pahaa, jos herkeätte
tuosta melusta; mutta muutoin saatte syyttää itseänne."
Hän astui heti vuoteen luo (sillä minä olin ryöminyt siihen rouva
Jervisin viereen nuttu ylläni ja kengät jalassa) ja ottaen minut
syliinsä virkkoi: "Rouva Jervis, nouskaahan toki ja menkää ylikertaan
estämään palvelustytöt tulemasta tähän hälinään. Minä en tee tälle
kapinoitsijalle mitään pahaa."
"Säälikää minua Jumalan tähden, rouva Jervis!" pyysin minä. "Ellei
minua ole kavallettu, älkää jättäkö minua; ja minä rukoilen teitä
herättämään koko talon."
"Ei", vakuutti rouva Jervis, "minä en hievahda paikaltani,
karitsaiseni; en jätä sinua. Te kummastutatte minut, herra",
puhui hän tarttuen ystävällisesti kiinni nutustani ja kietaisten
käsivartensa vyötäisilleni. "Te ette saa loukata tätä viatonta",
jatkoi hän; "sillä minä puolustan häntä henkenikin kaupalla. Eikö
ole maailmassa", hän lisäsi, "kyllältä riettaita tyttöjä teidän
viheliäisiin tarkoituksiinne, kun teidän täytyy hätyyttää tällaista
karitsaa?"
Isäntä oli vimmatun vihainen ja lupasi heittää rouva Jervisin
ikkunasta ulos ja häätää hänet talostaan seuraavana aamuna. "Sitä
teidän ei ole tarvis, armollinen herra", sanoi tämä; "sillä minä en
tahdo tänne jäädä. Jumala varjelkoon Pamela-rukkaani huomiseen asti,
ja sitten me molemmat lähdemme yhdessä."
Isäntäni sanoi: "Salli minun vain väitellä pari sanaa kanssasi,
Pamela." -- "Älä, Pamela", varoitti rouva Jervis, "älä kuuntele
ainoatakaan sanaa, ellei hän lähde vuoteen luota ja mene toiselle
puolen huonetta". -- "Niin, vieläpä huoneesta ulos", tiukkasin minä;
"puhukaa huomenna, jos teillä on jotakin sanottavaa!"
Minä tunsin hänen kätensä povessani, ja niin pian kun pelolta tulin
tolkulleni olin valmis kuolemaan; minä huokasin, parahdin ja menin
tainnuksiin. Ja yhä hänen käsivartensa olivat kaulassani; rouva
Jervis piteli jalkojani ja nuttuani. Minä uin kylmässä kastemaisessa
hiessä. "Pamela! Pamela!" kertoo rouva Jervis huutaneensa. "Oi!"
ja sitten hän taas kirkaisi, "Pamela-rukkani on varmaan kuollut!"
Ja sitä minä jonkun aikaa olinkin; sillä minä en tiennyt enää
mistään, kohtaus seurasi kohtausta, kunnes noin kolmea tuntia
myöhemmin huomasin olevani vuoteessa ja näin rouva Jervisin istumassa
viittaansa kääriytyneenä toisella puolen ja Rachelin toisella; mutta
isäntääni ei näkynyt, sillä se jumalaton mies oli lähtenyt. Olin niin
ylen iloinen, että itse tuskin saatoin sitä uskoa. Ensi sanoikseni
lausuin: "Rouva Jervis -- neitsyt Rachel, voinko olla _varma_, että
te siinä olette? Sanokaa minulle, voinko? -- Missä olen ollut?"
"Hiljaa, rakas lapsi", tyynnytti rouva Jervis; "sinulla on ollut
setki toisensa perään. En ole ikänä nähnyt ketään niin kauheassa
tilassa!"
Tästä päätin, ettei Rachel tiennyt asiasta mitään; ja häijy
isäntäni näkyi livahtaneen pois, kun rouva Jervis pyörtyessäni oli
alkanut jälleen huutaa; ja ikäänkuin parkumisen hälyttämänä omasta
kamaristaan tullen hän oli mennyt palvelijatarten huoneeseen --
missä nämä melun kuullessaan vapisivat uskaltamatta liikahtaa -- ja
käskenyt heidän rientää alas katsomaan, mikä rouva Jervisiä ja minua
vaivasi. Hän varoitti taloudenhoitajatarta ja lupasi antaa tälle
anteeksi, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, jos pitäisi asian salassa.
Palvelijattaret tulivat siis alas meidän luoksemme, mutta minun vähän
toinnuttuani kaikki palasivat ylikertaan, paitsi Rachel, joka jäi
valvomaan vuoteeni ääreen rouva Jervisin seuraksi. Luullakseni he
kaikin arvaavat, että asia on varsin paha, vaikka eivät tohdi mitään
hiiskua.
Ajatellessani vaaraani ja niitä vapauksia, mitä hän todella itselleen
otti, vaikka rouva Jervis luullakseni pelasti minut pahemmasta,
kuten hän sanoo tehneensäkin (mutta mitäpä minä tiedän, joka olin
tainnuksissa ja tolkuttomana?), tulen melkein hulluksi.
Ensin pelkäsin rouva Jervisiä, mutta nyt olen täysin vakuutettu hänen
hyvyydestään ja kunnollisuudestaan, ja ilman häntä olisin joutunut
hukkaan; tapaus koskee häneen kovin. Miten olisi minun käynyt, jos
hän olisi poistunut huoneesta palvelustyttöjä rauhoittamaan, kuten
isäntäni käski? Herra olisi varmaan sulkenut hänet ulos, ja silloin
voi minua onnetonta! Kuinka olisi käynyt Pamela-parallenne?
Minun täytyy hiukan pysähtyä; silmäni kirvelevät ja päätäni
pakottaa. Tämä oli kauhea koettelemus! Tämä oli pahin kaikesta! Oi,
kunpa jo pääsisin tuon hirveän häijyn miehen vallasta! Rukoilkaa
_ahdistuksessa olevan tyttärenne_ puolesta.