Kirjoittelen niin kauvan kuin viivyn, vaikkakin pelkkiä typeryyksiä.
Sillä minä tiedän teidän iltaisin lueskelevan kirjeitäni, senvuoksi
että ne tulevat minulta. John on kertonut, kuinka suuresti te
ikävöitsette kotiintuloani; mutta hän mainitsi sanoneensa teille,
että hän toivoi tapahtuvan jotakin, mikä sen estäisi.
Olen mielissäni, ettette ilmoittanut hänelle poismuuttoni syytä;
sillä _jos_ palvelustoverini sen arvannevatkin, on parempi niin, kuin
että kuulisivat sen teiltä tai minulta. Sitäpaitsi todellakin soisin,
että isäntäni lakkaisi minunlaistani tyttö-poloista ajattelemasta.
Paitsi häneltä osakseni tullutta epäsuosiota on hänen luonteensa
muutenkin aivan muuttunut, ja minä alan uskoa rouva Jervisin sanoja,
että hän pitää minusta eikä voi sille mitään. Ja kuitenkin hän
koettaa ne tunteensa voittaa eikä keksi siihen muuta keinoa kuin olla
minua kohtaan tyly.
Älkää pitäkö minua havittelevana ja itseluuloisena. Sillä minua
pikemmin surettaa kuin ylpeillyttää nähdessäni sellaisen herrasmiehen
alentavan itsensä ja minun takiani vähentävän kunnioitusta, jota
kaikki hänen palkollisensa häntä kohtaan ennen tunsivat. -- Mutta
tänään minun on kerrottava teille uudesta puvustani.
Päivällisen syötyäni menin siis ylikertaan ja sulkeuduin pieneen
kammiooni. Siellä laittausin uuteen asuuni ja panin tavallisen
pyöreän hilkan päähäni, mutta vihreällä solmukkeella somistettuna.
Pukeuduin kotikutoiseen viittaani ja hameeseeni, ja sileihin
nahkakenkiin, jotka kuitenkin olivat valmistetut niin sanotusta
Espanjan sahvianista. Vedin jalkaani vaatimattomat sukat -- nimittäin
vaatimattomat niiden rinnalla, jollaisia viimeiseltä olen käyttänyt,
vaikka mielestäni nämä oivallisesta langasta kudotut kelpaavat varsin
hyvin jokapäiväisiksi; sidoin kaulaani musliinisen poimukauluksen ja
mustan silkkihuivin armollisen rouvan minulle antaman ranskalaisen
röyhelön asemesta, ja irroitin korvarenkaat korvistani. Kun olin
täysissä pukimissa, otin kahdella sinisellä rihmalla kiinnitettävän
olkihatun käteeni ja vilkaisin kuvastimeen niin ylpeänä kuin konsaan.
Sanoakseni totuuden en ole ikänä esiintynyt mielestäni niin hauskassa
asussa.
Kovin suloiselta tuntuu astua alas vaatimattomaan olotilaan kevein
mielin, viattomana ja kohtaloonsa tyytyväisenä! Mitään sen vertaista
ei olekaan! Näen selvästi, ettei nöyrää sydäntä voi kohdata mikään
varsin kamala pettymys, kääntyköön onnen ratas minnepäin tahansa.
Menin siis alikertaan etsimään rouva Jervisiä, nähdäkseni mitä hän
asustani piti. Portaissa tapasin sisäkkömme, Rachelin; hän niiasi
minulle syvään eikä näkynyt minua tuntevan. Minä hymyilin ja astuin
taloudenhoitajattaren tupaan, missä kunnon rouva Jervis istui työnsä
ääressä ompelemassa naisenpaitaa: ja voitteko sitä uskoa? Hänkään ei
aluksi tuntenut minua, vaan nousi, sieppasi silmälasit nenältänsä ja
virkkoi: "Etsittekö todellakin _minua?"_
En voinut olla nauramatta ja sanoin: "Hei, hei, rouva Jervis! mitä,
ettekö minua tunne?" -- Hän seisoi aivan kummastuneena ja tarkkasi
minua kiireestä kantapäähän. "Kah, sinä ihan hämmästytät minut!" hän
sanoi. "Mitä, Pamelako noin muuttuneena! Kuinka se on tapahtunut?"
Isäntäni sattui astumaan sisälle, ja kun seisoin selin häneen, luuli
hän minua rouva Jervisin kanssa juttelevaksi vieraaksi ja poistui
jälleen, kuulematta taloudenhoitajattaren kysymystä, oliko hänen
arvoisuudellaan mitään määräyksiä annettavana. Rouva Jervis käänteli
minua puolelle ja toiselle, ja minä näytin hänelle kaikki pukineeni
alushametta myöten, jolloin hän kävi istumaan lausuen: "Kah, olen
ihan ihmeissäni! Minun täytyy istua. Mitä tuo kaikki tarkoittaa?"
Kerroin hänelle, että kun minulla ei ollut uuteen asemaani sopivia
vaatteita isän kotiin palatessani, oli parempi, että varasin niitä jo
täällä, koska lähtöni oli lähellä, jotta palvelustoverini näkisivät
minun osaavan sovittautua niihin olosuhteisiin, joihin nyt jälleen
jouduin.
"Oh", sanoi hän, "en ole sinunlaistasi ennen nähnyt. Mutta tämä
surullinen lähtövalmistus (sillä nyt näen sinun olevan aivan
tosissasi) vaikuttaa minuun niin masentavasti, etten tiedä kuinka
kestän. Oi, rakas Pamelani, kuinka voin sinusta erota?"
Isäntäni soitti takasalista, joten minä poistuin ja rouva Jervis
riensi häntä palvelemaan. Hän sanoi tälle: "Olin tulossa sisälle
ilmoittaakseni teille, että matkustan Lincolnshireen ja mahdollisesti
sisareni luo Daversille, viipyen poissa jonkun viikon. Mutta
sanokaahan, kuka sievä neitonen teidän luonanne oli?"
Rouva Jervis sanoo hymyilleensä ja kysyneensä, eikö hänen
arvoisuutensa tiennyt, kuka se oli. "En", vastasi hän; "en ole häntä
koskaan ennen nähnyt. Lampuoti Nicholilla ja lampuoti Bradyllä ei
kummallakaan ole sellaista siistiä, keimeätä tytärtä, ei suinkaan?
Vaikken nähnyt hänen kasvojansakaan", lisäsi hän. "Ellei teidän
arvoisuutenne pahastu", virkkoi rouva, "tuon hänet nähtäväksenne;
sillä minun mielestäni hän vie voiton Pamelastamme".
Tästä en ollut hänelle kiitollinen, kuten hänelle jälkeenpäin
sanoinkin (sillä se tuotti minulle paljon kiusaannusta ja
ikävyyksiäkin, saatte kuulla).
"Ei voi olla mahdollista", suvaitsi armollinen herra lausua, "mutta
jos saatte keksityksi jonkun verukkeen, niin antakaa hänen tulla
sisälle".
Sitten rouva Jervis tuli minun luokseni ja sanoi, että minun oli
lähdettävä hänen kanssaan isännän puheille. "Mutta", hän lisäsi,
"anna hänen kaikella muotoa itse ottaa selko siitä, kuka olet, sillä
hän ei tunne sinua". -- "Hyi, rouva Jervis", pahoittelin, "kuinka
saatoitte minulle sellaista tehdä? Sitäpaitsi se näyttää liian
vapaalta sekä minun että hänen esiintymiseksi." -- "Sanon sinulle",
tivasi hän, "että sinun on tultava sisälle; ja älähän paljasta
itseäsi ennen kuin hän sinut tuntee".
Niin menin sisälle, tyhmä tyttö mikä olinkin; vaikka kyllähän
hän olisi minut joskus toiste nähnyt, ellei silloin. Ja
taloudenhoitajatar pakoitti minut ottamaan olkihattuni käteeni.
Niiasin syvään, mutta en virkkanut sanaakaan. Kaiketikin hän tunsi
minut heti kasvoni nähtyänsä; mutta hän oli viekas kuin Lucifer. Hän
astahti luokseni, tarttui käteeni ja virkkoi: "Kenen sievä tyttö sinä
olet? Varmaankin Pamelan sisar; olet niin hänen näköisensä. Niin
siro, niin siisti, niin kaunis! Kah, lapseni, sinulle ei sisaresi
Pamela läheskään vedä vertoja!"
Jo hämmästyin aivan tolkuttomaksi; olisin puhunut, mutta hän tarttui
minuun niskasta. "Ka", sanoi hän, "sinä olet perin sievä, lapseni;
en olisi näin vapaa _sisartasi_ kohtaan, sen vakuutan; mutta minun
täytyy suudella _sinua"_.
"Armollinen herra", hätäännyin minä, "voi, olen tosiaan Pamela, olen,
Pamela minä olen, juuri hän itse!"
Hän suuteli minun kykenemättäni sitä estämään ja sanoi: "Mahdotonta!
sinä olet puolta suloisempi tyttö kuin Pamela; ja varmaan voin olla
viattoman vapaa _sinun_ kanssasi, vaikken osoittaisi sellaista
suosiota hänelle."
Tämä oli minulle todellakin paha kepponen, jollaista en ollut voinut
odottaa; ja rouva Jervis näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin --
avuliaisuutensa vuoksi. Vihdoin pääsin pois ja juoksin ulos salista
mitä tuskallisimmin kiusaantuneena, niinkuin saatatte arvata.
Hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa ja määräsi vihdoin minut
saapumaan luoksensa. "Tule sisälle, hälläkkä!" kutsui hän -- siten
hän minua todellakin nimitti. Voi hyväinen, olipa se puhetta! "Ketä
varten sinä kujeilit? Olin päättänyt, etten enää koskaan osoittaisi
niin paljoa huomaavaisuutta mokomalle kelvottomalle", sanoi hän; "ja
sinun pitää silloin laittautua valepukuun viehättääksesi minua, ja
vielä olla olevinasi, senkin tekopyhä..."
Nyt loppui kärsivällisyyteni. "Heretkää, hyvä herra", lausuin, "älkää
ainakaan syyttäkö minua valepuvusta ja teeskentelystä: sillä molempia
minä vihaan, vaikka olenkin halpa. En ole pannut ylleni valepukua."
"Mitä hittoa" -- juuri niin hän sanoi -- "sitten tarkoitat tuolla
asulla?"
"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että
tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa
aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut
köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä
ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat
ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja
hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja
muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini
luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella
osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii
asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."
Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva
Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä
sietää enkä olla sietämättäkään!" -- Kummalliset sanat! -- "Mutta
odotahan; älä mene!... Mene sentään!... Ei, tule jälleen!"
Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin
kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja
vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin,
sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä,
"säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"
Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän
tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka.
Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te
voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko
sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä
suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä
hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".
"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis,
"mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan
mitään rikkoneensa".
"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja
kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran
alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle,
"että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut
sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole
kiitollinen?"
"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että
tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä
suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".
"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille
kamarineidoksi?" -- "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut
mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen
armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle."
"Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis --
kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista
verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"
Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela,
hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en
suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen
itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle
palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja
kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini
luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä
olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"
"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinä _olet_
minut ryöstänyt".
"Kuka, minäkö, herra", sanoin minä. "Minäkö teitä ryöstänyt? Ka,
tehän olette rauhantuomari ja voitte lähettää minut vankilaan, jos
tahdotte, ja alistaa minut henkipattona tuomittavaksi! Jos voitte
todistaa, että minä olen teiltä varastanut, niin varmaan ansaitsen
kuoleman."
En laisinkaan käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaikken siitä
sittenkään pitänyt, kun se jälkeenpäin minulle selitettiin.
-- Kas niin, -- ajattelin, -- mitä tästä lopuksi tuleekaan,
jos Pamela-rukkaa syytetään varkaaksi! -- Sitten juolahti heti
mieleeni, kuinka julkeisin näyttää kasvojani rehellisille köyhille
vanhemmilleni, jos minua vain epäiltäisiinkin.
"Mutta, hyvä herra", sanoin minä, "sallikaa minun tehdä vain yksi
kysymys älkääkä minua senvuoksi herjatko, pyydän; sillä minä en
tarkoita mitään puutteellisesti kunnioittavaa: jos olen tehnyt
väärin, miksei minua jätetä taloudenhoitajattarenne tutkittavaksi
ja häädettäväksi, kuten on tapahtunut muille tytöille? Ja jos Jane,
Rachel tai Hanna rikkoisivat, alentuisiko armollinen herra ottamaan
heitä huomioonsa? Ja miksi niin alennutte minun tähteni? Sanokaahan,
herra, ellen ole ollut muita pahempi, niin miksi minun on kärsittävä
enemmän kuin muiden? Miksei minua ajeta talosta enemmittä mutkitta?
Sillä minä en tosiaan ole kyllin tärkeä, jotta isäntäni alentuu
minusta välittämään ja vihastuu minunlaiseni olennon tähden."
"Kuuletteko, rouva Jervis", huusi hän jälleen, "kuinka nenäkkäästi
tuo hävytön suupaltti minua kuulustelee? Ka, julkimus", sanoi hän,
"eikö hyvä äitini toivonut, että pitäisin sinusta huolta? Ja eikö
sinua aina ole kohdeltu tavallista palkollista parempana? Siitäkö
sinä kiittämättömyydessäsi minua moitit?"
Mutisin jotakin itsekseni, ja hän vannoi tahtovansa sen kuulla.
Pyysin päästä sanojani ääneen lausumasta, mutta hän vaati sitä. "No
hyvä", virkoin, "jos teidän arvoisuutenne täytyy tietää, minä sanoin,
ettei hyvä emäntäni toivonut huolenpitonne ulottuvan _huvimajaan_
eikä hänen _pukuhuoneeseensa"_.
Niin, tämä oli jokseenkin röyhkeätä, sanonette. -- Ja hän suuttui
niin kovin, että minun täytyi puikkia tieheni; rouva Jervis sanoi
olleenkin onnellista, että pääsin livistämään.
No, mikä siis paneekaan hänet noin ärsyttelemään? Se vastaukseni
kyllä melkein surettaa minua; mutta joka tapauksessa olisin iloinen
päästessäni heti pois. Sillä minä alan käydä yhä pelokkaammaksi.
Juuri nyt herra Jonathan lähetti minulle nämä rivit (hyväinen aika,
mitä minun on tehtävä?):