Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät
osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti
vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan
kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy
uskovan.
He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni
kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?"
-- "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. -- "Pamela!" sanoi
hän, "kuinka kauvan _sinä_ täällä viivyt?" -- "Vain siksi kun olen
kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä,
"ja ne ovatkin melkein valmiit". -- "Olisit voinut valmistaa ne
jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. -- "Olen tosiaan, sen vakuutan
teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on
melkoisesti työtä." -- _"Niissäkö työtä!"_ huudahti hän. "Sinä käytät
uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista
letukoista talossani."
Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa
eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitä _te_ täällä
teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin
minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja
syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois
heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.
"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa
muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään
aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."
Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis,
menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä
hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni
yllämainittuun tapaan.
Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt
isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä
närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet
entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan."
Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi
minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin;
ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo
sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian
kuin suinkin.
Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin
kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle
huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä
vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi
hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan
nähnyt! -- Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien
kukittamiseen?"
"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut,
olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo
muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän
vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".
"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo
pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän
lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa _teidätkin_,
jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."
Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään
paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää
tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin
ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" -- sillä hänen ankara puristuksensa
kivisti sormiani.
Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän
pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin
niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin
kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut
pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.
Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on
hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja
rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten
sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin
hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni)
molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela!
Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä
minä uskon, että syy pikemmin on _kenessä muussa_ tahansa kuin
_sinussa."_
"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne
arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä
itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin
voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.
Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa
myöskin herra Longman minua pitää.
Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut
paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme,
toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia.
Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle
kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia
paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti,
lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku
emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät,
sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut
pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole
totta?"
"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin
toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".
"Mikä h--tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En
ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei
tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle
juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä _sinä_
olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin
kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että _hän_ on ollut vihollisesi."
"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on
rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä,
mitä minulla maailmassa on."
"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä
olet liian _kaunis_, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen.
Ah, enkö osannut oikeaan?"
"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että
isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle,
se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta,
mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo
mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä.
Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on
hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".
"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on _sinussa_ kaunis piirre,
mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun
täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja
seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä
lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.
Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua
rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja
vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi _yhdeltä_, kuin
_tuota yhtä miellyttämällä_ tehdä _jokainen muu_ vihollisekseen ja
joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! _Teidän j.n.e_.