Johnimme saadessa tilaisuuden kulkea sitä kautta kirjoitan jälleen
ja lähetän molemmat kirjeet yhtaikaa. En osaa vielä sanoa, milloin
pääsen lähtemään tai millä tavoin tulen, syystä että rouva Jervis
näytti herralleni liivejä, joita hänelle kukitan, ja hän oli sanonut:
"Se näkyy olevan kylläkin hyvää työtä; sen letukan lienee paras jäädä
kunnes saa sen valmiiksi."
Hänellä ja rouva Jervisillä näkyy nykyisin olevan kahdenkeskistä
puheltavaa, josta minulle ei mainita mitään; mutta rouva Jervis on
kuitenkin hyvin ystävällinen minua kohtaan, enkä minä epäile häntä --
kovin kehnoa olisikin, jos epäilisin. Taloudenhoitajattaren tietenkin
täytyy tehdä hänen mielikseen ja totella kaikkia hänen laillisia
määräyksiään; muunlaisia hän ei toki ota noudattaakseen: siksi
hyväsydäminen hän on ja minuun kiintynyt. Mutta _hänen_ on pysyttävä
paikassaan minun mentyäni, joten hänen on kartettava herättämästä
nurjamielisyyttä.
Hän on taas suostutellut minua jäämään ja nöyrtymään.
"Mutta mitä minä olen tehnyt, rouva Jervis?" surkeilin minä. "Jos
olen ollut hurnakka, ynseäsilmä ja nenäkäs letukka, kuten hän minua
nimittelee, niin eikö minulla ole ollut syytä puolellani? Luuletteko
että olisin koskaan unohtanut asemaani, jollei _hän_ olisi unohtanut
esiintyä _herrani_ tavoin? Sanokaa minulle suoraan sydämestänne,
rakas rouva Jervis, saatanko mielestänne jäädä turvallisesti: mitä
_te_ ajattelisitte tai kuinka te tekisitte _minun_ sijassani?"
"Pamela kulta", vastasi hän suudellen minua, "enpä tiedä kuinka
menettelisin tai mitä ajattelisin. Toivoakseni tekisin kuten
sinä teet. Mutta tuskin kukaan muu. Hänen arvoisuutensa on hieno
herrasmies; hänellä on paljon sukkeluutta ja hyvät järjenlahjat,
ja häntä ihailee, kuten tiedän, puolisenkymmentä vallasnaista,
jotka tuntisivat olevansa onnellisia hänen huomaavaisuudestaan.
Hänellä on uljas kartano; ja kuitenkin luulen hänen rakastavan
sinua, vaikka oletkin hänen palkollisensa, enemmän kuin kaikkia
maan säätyläisneitejä. Hän on varmaan yrittänyt voittaa tunteensa,
kun olet niin paljoa alempana häntä, ja arvatenkin hän huomaa, että
hän ei voi. Se kiusaannuttaa hänen ylpeätä sydäntään ja saa hänet
päättämään, että sinun on muutettava pois: ja siksi hän puhuttelee
sinua äreästi, kun sattumalta näkee sinut."
"No, mutta, rouva Jervis", muistutin minä, "kysynpä teiltä: jos
hän voi kumartua minunlaiseni halvan tyttösen puoleen, -- kuten on
juuri mahdollista, sillä olenhan lukenut melkein yhtä kummallisista
tapauksista isoisten miesten ja köyhien neitosten kesken, -- niin
mihin se voi _tähdätä?_ Hän saattaa kenties alentautua ajattelemaan,
että minä ehkä kelpaisin hänelle huvinaiseksi; ja maailman ollessa
nykyisellään ei semmoinen elämä toimita miehiä häpeään, mutta
syöksee naispoloiset perikatoon. Ja jos minä taipuisin moiseen
paheellisuuteen, hän siis pitäisi minut kunnes olisin mennyttä
ja hänen mielensä muuttuisi -- sillä paheellisetkin miehet, olen
lukenut, pian kyllästyvät irstaaseen elämään saman henkilön kanssa
ja tahtovat vaihtelua. Silloin Pamela-rukka häädettäisiin matkaansa
ja häntä osoiteltaisiin hyljittynä pillomuksena; jokainen halveksisi
häntä, ja oikeudenmukaisesti, rouva Jervis, sillä se joka ei kykene
siveyttänsä säilyttämään ansaitsee häpeän. Mutta, rouva Jervis",
jatkoin, "vakuutanpa teille, että jos olisin varmakin hänen
pysyväisestä suosiollisuudestaan ja turvattomuudesta säästymiseltä,
minulla toivoakseni toki on voimaa Jumalalta inhotakseni ja
vastustaakseni hänen kiusauksiaan, vaikkapa hän ei ainoastaan olisi
isäntäni, vaan kuninkaanikin -- itse _synnin_ kammossa. Tätä ovat
rakkaat vanhempani aina opettaneet minulle; ja minä olisin aivan
kurja olento, jos rikkauden tai suosion tavoittamiseksi hukkaisin
hyvän nimeni, -- niin, ja kelvottomampi kuin yksikään muu nuori
tyttö, kun kerran saan ihan tyytyväisenä palatuksi köyhyyteeni ja
pidän vähäisempänä häpeänä joutua kulkemaan ryysyissä ja elämään
ruisleivällä ja vedellä kuten ennenkin, kuin ruveta maailman
ylhäisimmänkään miehen ilottelijaksi."
Rouva Jervis kohotti käsiään, ja hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneliä. "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!" hän sanoi; "sinä olet
ihailtava ja viehättävä. -- Kuinka voinkaan erota sinusta?"
"No, hyvä rouva Jervis", lausuin minä, "sallikaa minun nyt tehdä
teille kysymys. Teillä ja hänellä on ollut jotakin keskinäistä
puheltavaa, ja teillä mahdollisesti ei ole lupaa kertoa minulle
kaikkea: mutta arveletteko että, jos pyytäisin saada pitää paikkani,
hän on pahoillaan käytöksestänsä? -- niin, ja _häpeissään_ siitä
myös, sillä varmastikin hänen pitäisi hävetä, kun ottaa lukuun hänen
korkean säätyarvonsa ja minun alhaisen asemani, jossa minulla ei
ole mitään muuta turvaa kuin kunniallisuuteni. Uskotteko _omassa_
tunnossanne -- rukoilen teiltä suoramielistä vastausta -- että hän
ei enää koskaan yrittäisi minulle mitään ja että minä saisin täyden
rauhan?"
"Voi, rakas lapsonen", vältteli hän, "älä asettele vastattavakseni
tuollaisia suorasukaisia tiedustuksiasi noin viehkeän totisin
katsein. Minä tiedän vaan, että hän on pahoillaan esiintymisestään;
hän suututteli _ensimäisestä_ kerrasta ja vielä enemmän _toisesta."_
"Niin", virkoin minä, "ja samaten hän kaiketi suututtelee
_kolmannesta_ ja neljännestäkin kerrasta, kunnes on saattanut
neito-paran ihan tärviölle -- ja kellä silloin on syytä pahoitteluun?"
"Ei, Pamela", sanoi hän, "älä vain kuvittele, että minä millään
muotoa edistäisin osaltani sinun hairahduttamistasi. Voin ainoastaan
muistuttaa, että hän ei ole vielä tuottanut sinulle mitään vahinkoa,
eikä ole ihme, jos hän rakastaakin sinua, kun olet niin sievä,
vaikkakin niin paljoa alempi häntä, mutta uskaltaisin vannoakin, että
hän ei enää milloinkaan yritä sinua kohtaan väkivaltaa."
"Te sanotte", huomautin minä, "että hän pahoitteli _ensimäistä_
yritystä kesämajassa. No, kuinka kauvan sitä mielialaa kesti? Vain
siihen asti kun hän jälleen tapasi minut yksinäni, ja tällöin hän
oli hurjempi kuin ennen ja joutui niin _uudestaan_ pahoillensa. Ja
jos hän on ajatellut rakastavansa minua eikä -- teidän sanojenne
mukaan -- voi sille mitään, niin eihän hän uuden tilaisuuden
ilmetessä voisi _kolmannellakaan_ kerralla pidättyä kiusaamasta
minua. Ja minä olen lukenut, että moni mies, joka on hävennyt kehnoja
hankkeitaan torjutuksi tultuansa, ei olisi lainkaan hävennyt, jos
olisi onnistunut yrityksessään. Sitäpaitsi, rouva Jervis, jos
hän todellakaan ei aio yrittää mitään _väkivaltaa_, niin mitä se
merkitse? Sanoessanne että hän _ei voi_ olla pitämättä minusta --
sillä _rakkautta_ se ei voi olla -- eikö sillä tule lausutuksi, että
hän toivoo suistavansa minut turmioon omalla _suostumuksellani_?
Minä _luulen_", sanoin (ja toivoakseni minulla olisi Jumalan avulla
voimaa siten _tekemään_), "että minä en _missään_ nimessä myötäisi
hänen viekoitteluunsa; mutta kovin vaateliasta olisi minun luottaa
omaan lujuuteeni noin etevälahjaista ja rikasta herrasmiestä vastaan,
joka on _isäntäni_ ja katsoo olevansa oikeutettu soimaamaan minua
julkeaksi ja miksi hyvänsä, vain asettautuessani puolustautumaan,
vieläpä käyttäessäni itsevarjelusta ainoastaan siinä, mikä yhtaikaa
koskee sieluni ja ruumiini turvaamista sekä velvollisuuttani Jumalaa
ja vanhempiani kohtaan. Kuinka siis, rouva Jervis", lopetin, "voisin
_pyytää_ tai _haluta_ pysymistä paikassani?"
"No, no", arveli hän, "koska hän näkyy kovasti tahtovan, että sinä
_et_ jäisi, niin se toivottavasti johtuu hyvästä vaikuttimesta --
pelosta että hän lankeisi häpäisemään itsensä kuten sinutkin".
"Ei, ei, rouva Jervis", väitin minä. "Minäkin olen sitä
ajatellut, sillä ilomielin pitäisin häntä arvossa asemani
velvollisuuden mukaisesti. Mutta silloin hän olisi heti suostunut
minun siirtymiseeni armollisen rouva Daversin luo eikä olisi
estellyt edistymistäni; eikä hän olisi sanonut minun joutuvan
palaamaan _ahdinkooni_ ja _köyhyyteeni_, kun olin hänen äitinsä
hyväntahtoisuuden nojalla jo kohoutunut kärsimästä puutetta. Hän
aikoi säikyttää ja _rangaista_ minua, kuten luuli, kun en ollut
mukautunut hänen paheellisuuteensa; ja tämä osoittaa, mitä minun
on odotettava hänen vastaiselta suosiollisuudeltaan, ellen ota
ansaitakseni sitä hänen omalla kalliilla hinnallaan."
Taloudenhoitajatar jäi äänettömäksi, ja minä lisäsin:
"No niin, siitä ei ole sen enempää puhumista. Minun on lähdettävä,
se on selvää; ainoaksi huolekseni koituu, miten erota _teistä_ ja
teidän jälkeenne kaikista toisista, sillä koko toveripiirini on ollut
minuun kiintynyt -- te ja he tulette maksamaan minulle vielä usein
huokauksen ja kyyneleenkin." Ja samassa purskahdin itkuun, en voinut
sitä auttaa, sillä mieluista on olla maahovissa suuren palveluskunnan
parissa ja heidän kaikkien rakastamanansa.
Niin, minun olisikin jo varemmin pitänyt kertoa teille, kuinka
ystävällisesti ja kohteliaasti herra Longman, isännöitsijämme,
esiintyy; tavattoman huomaavainen hän tosiaan on kaikin ajoin! Hän
virkkoi kerran rouva Jervisille toivottelevansa minun tähteni, että
hän olisi nuori mies; minusta muka tulisi hänen vaimonsa, ja hän
säätäisi minulle naimasopimuksessa kaiken omaisuutensa -- ja hänellä
arvioidaan olevan paljon varoja, tietäkääs.
En ollenkaan ylpeile tästä, vaan kiitän Jumalaa ja teidän hyvää
esimerkkiänne, rakkaat vanhempani, kun olen kyennyt käyttäytymään
sikäli, että minulla on jokaisen hyvä sana puolellani -- paitsi
että keittäjättäremme, joka on väliin hieman ärtyinen, eräänä
päivänä nurisi minulle: "Kas, tämä _meidän_ Pamela kulkee hienona
kuin vallasnainen. Siinä sen näkee, mitä on saada korukasvot! --
mihinkähän se tyttö viimeiseltä päätyykään." Hän oli kuumissaan
työstänsä, ja minä menin pois, kun harvoin pistäydynkään alhaalla
keittiössä. Kuulin vielä kellarimestarin huomauttavan: "Sinullapa,
Jane, ei ole hyvää sanaa kellekään: mitä Pamela on sinulle tehnyt? Ei
suinkaan hän ketään loukkaa." -- "Ja mitä minä sitte sanoin hänelle,
siunailija", kivahti närkäs palvelijatar, "muuta kuin että hän on
korea?" Sitte kuulin heidän riitaantuvan ja olin siitä pahoillani,
mutta en sen enempää välittänyt asiasta. Antakaa anteeksi tämä tyhmä
lörpötykseni, pyytää _kuuliainen tyttärenne_.
Ka, unohdin mainita, että tahtoisin jäädä valmistamaan ne liivit, jos
käy turvallisesti päinsä: rouva Jervis vakuuttaa, että minun varmasti
sopii viipyä siihen asti. Minulla ei ole milloinkaan ollut sirompaa
työtä, ja olen valveilla varhain ja myöhään suoriutuakseni siitä,
sillä minä ikävöin teidän luoksenne.