Tuhannet kiitokseni hyvyydestänne, jota viime kirjeessänne ilmaisette
minua kohtaan. Kaipaan nyt päästä suoriutuneeksi hommastani ja
takaisin vanhaan omaan ylissuojaani, joksi voin sitä sanoa. Olen
ollut ihan toinen olento siitämisin kun herrani antoi minulle
eron; ja kun tulen luoksenne kunniallisena tyttärenä, niin onpa se
mielelleni viihdyttävää siihen verraten, että ainoasti paheeseen
sortuneena olisin voinut silmienne eteen astua. No, kirjoitteluaikani
päättyy pian; käytänkin sitä siis nyt vielä ja kerron kaikki mitä on
tapahtunut viime kirjeeni jälkeen.
Kummeksuin että rouva Jervis ei kutsunut minua illastamaan kanssansa
ja pelkäsin hänen olevan pahastuksissaan; ja lopetettuani kirjeeni
kaipailin häntä makuulle. Hän tuli viimein ylös, mutta näytti aralta
ja pidättyvältä.
"Rakas rouva Jervis", virkahdin minä, "olen iloissani, kun näen
teidät; ettehän ole suuttunut minuun?"
Hän vastasi pahoittelevansa, että asiat olivat kehittyneet näin
pitkälle. Hän oli minun mentyäni puhellut vielä melkoisen tovin
herrani kanssa; tämä oli näyttänyt liikutetulta minun sanoistani ja
polvistumisestani hänen eteensä sekä siitä, että eron saadessani
rukoilin hänen puolestaan. Minä olin omituinen tyttö, oli hän
huomauttanut; hän ei tiennyt miten päin käsittää minua. "Ja joko hän
nyt meni?" sanoi hän. "Aioin lausua hänelle vielä jotakin muuta;
mutta hän käyttäysi niin oudosti, etten tullutkaan pysähdyttäneeksi
häntä." Rouva Jervis kysyi, pitikö hänen kutsua minut takaisin.
"Kutsukaa", virkkoi hän, ja samassa: "Ei: menköön vain, se on parasta
hänelle ja minullekin; hän saa jättää paikkansa, kun nyt olen sanonut
hänet irti. En osaa ymmärtää, mistä hän on tuon kaiken saanut, mutta
eläissäni en ole hänen kaltaistansa kohdannut."
Rouva Jervis sanoi hänen kieltäneen häntä kertomasta minulle kaikkea,
mutta hän uskoi, että hänen arvoisuutensa ei koskaan enää yrittäisi
minulle mitään; ja hänen arvatakseen -- joskaan hän ei ollut siitä
varma -- minä saisin kyllä jäädä, jos pyytäisin sitä suosiollisuutena.
"Minäkö jäisin, rakas rouva Jervis!" huudahdin; "mieluisampaahan
uutista en olisi voinut saada kuin että hän antaa minun mennä.
Ikävöitsen takaisin _ahdinkooni_ ja _köyhyyteeni_, joilla hän minua
uhkasi, sillä vaikka olenkin varma köyhyydestä, en joudu kokemaan
puoleksikaan sellaista ahdinkoa kuin näinä viime kuukausina."
Rouva Jervis, se rakas hyvä sielu, syleili minua kyynelsilmin ja
pahoitteli:
"No, no, Pamela, en minä olisi luullut osoittaneeni niin vähän
rakkautta sinua kohtaan, että sinä ilmaisisit noin suurta ilahdusta
minut jättäessäsi. Varmastikaan en ole edes omaan lapseen kiintynyt
puoleksikaan niin suuresti kuin sinuun."
Hyrähdin itkuun kuullessani hänen puhuvan minulle noin
sydämellisesti, jollainen hän tosiaan on aina ollutkin. "Mitä
mielestänne _voisin_ tehdä, rakas rouva Jervis?" valitin. "Teitähän
rakastan lähinnä isää ja äitiä, ja teistä eriäminen on minulle
suurimpana huolena tästä paikasta lähtiessäni; mutta olen varma
siitä, että jääminen olisi ehdoton hukka. Voinko jäädä ja tuntea
oloni turvalliseksi tuollaisten yritysten ja uhkausten jälkeen -- kun
hän juuri viime kerralla jo vertasikin itseänsä julmaan raiskaajaan
ja sitte käänsi puheensa sellaiseksi leikiksi, että me laittaisimme
keskenämme sievän romanttisen tarinan? Eikö hän jo kahdesti ole
alentanut itseään? Minun on varottava kolmatta kertaa, koska hän
voisi virittää ansansa taatummin, sillä hän ei kenties ollut
odottanut, että halpa palvelustyttö tekisi siinä määrin vastarintaa
herralleen. Ja jos tämän jälkeen pysyisin paikassani, eikö sitä
katsottaisi jonkunlaiseksi oikeutukseksi tuollaisille teoille? Sillä
minun nähdäkseni, jos joku meidän sukupuoleemme kuuluva kohtaa
törkeätä hätyyttelyä ja ilman pakkoa asettuu sille alttiiksi, se
on ahdistajalle rohkaisua hankkeittensa pitkittämiseen: se ei ole
muutakaan kuin hänen johdattamistansa ajattelemaan, että hänelle
annetaan anteeksi mitä suorastaan _ei saa_ antaa anteeksi. Sellainen
alistuminen ei ole mitään vähäistä kannatusta rumille teoille, sanon
teille."
Hän painoi minut rintaansa vasten ja huudahti: "_Sanon teille!_ Mistä
sinä saatkaan kaiken tietosi, kaunoiseni, ja järkevät päätelmäsi,
vuosiltasi noin nuorena? Ihme sinä olet ikäiseksesi, ja minä rakastan
sinua elämäni ajan. Mutta päätätkö siis jättää meidät, Pamela?"
"Kyllä sen teen, rakas rouva Jervis", vakuutin minä, "sillä mitä
muuta voisin asiain ollessa tällä kannalla? Mutta ensin lopetan
keskeneräiset tehtäväni, jos se suvaitaan, ja toivon saavani teiltä
päästökirjan, mainetodistuksekseni, jotta minun ei luultaisi
joutuneen pois paikastani millään haitallisella perusteella."
"Kyllä, annanhan tietysti", lupasi hän; "kirjoitan sinulle
todistuksen jollaista yksikään tyttö ei vielä ole sinun iälläsi
osoittanut ansainneensa".
"Olen varma siitä", lausuin kiitollisena, "että ainiaan rakastan ja
pidän kunniassa teitä kolmantena parhaana ystävänäni, minne hyvänsä
menen tai miksi vain kehitynkin".
Niin menimme vuoteeseen, ja minä en herännyt ennen kuin oli aika
nousta; vilkkaana kuin lintunen sitten aloin peräti hyvillä mielin
valmistella hommiani.
Herrani lienee minulle suutuksissaan, sillä hän meni pari kolme
kertaa ohitseni sanaakaan virkkamatta. Illemmalla hän sitte kohtasi
minut puutarhaan johtavassa käytävässä ja lausui minulle sanan
sellaisen, jota en ollut koskaan kuullut hänen käyttävän miehelle,
naiselle tai lapselle. Ensin hän ärähti: "Tuo letukka on aina
tiellä." Painautuen niin kiinni seinään kuin saatoin (ja käytävän
leveys olisi ollut riittävä vaunuillekin) minä virkoin: "Toivoakseni
en enää kauvan ole teidän arvoisuutenne tiellä." -- "Mene h--ttiin
siitä", tulistui hän (ja se oli se hänen jyrkeä sanansa), "pikku
hylky; viet minulta jo kaiken maltin". Vapisinpa kuullessani hänen
noin kiroavan, mutta huomasin samalla, että hän oli kiusaantunut, ja
ollen menossa pois en piitannut siitä niin paljoa. No, näen, rakkaat
vanhemmat, että kun joku tahtoo tehdä pahuutta, ei ole ihme jos hän
pahoin puhuukin. Olkoon niiltä molemmilta suojassa Jumalan avulla
_teidän kuuliainen tyttärenne_.