Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa,
ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka
oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota
hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin
suuresta pahanteosta tavattu.
"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä
hommailuasi. -- Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani
Lincolnshirestä."
"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi
aina tervetullut omaan taloonne".
Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi,
sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi
hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin _hieman
ystävällinen_ sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen
perusteella käyttäysit niin _hupsusti_ kuin olisin aikonut tehdä
sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään
mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi
puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin
omaasikaan."
"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan
ei ole ketään puhekumppania, juuri."
"_Juuri_, -- sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä
rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut
rouva Jervisille?"
"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa
minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän
arvoisuutenne kanssa".
"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä
_väittelystä_ puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat
yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni." --
"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua
pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"
"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut
rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis
siihen, mitä kysyn."
"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties
tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi
huomautuksekseni soveliasta".
"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".
"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin
suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te
ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"
"Hyvin sanottu, sievä _viaton_ ja _vakainen_, kuten rouva Jervis
sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja
viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen
kysymykseeni."
"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi
valehdella: minä _kerroin_ rouva Jervisille, sillä sydämeni oli
pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".
"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä
et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"
"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen
juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut
kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja
äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian,
kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"
"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että
kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.
"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne
ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano
kuin totta".
"Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän;
"tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"
"Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka
kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä
ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"
"Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa
asettamaan minut tutkisteltavakseen?"
Minä painuin polvilleni ja sanoin:
"Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa,
joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä
varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja
ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta
kalliimpana kuin henkeäni."
"Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi
hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja
kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"
"Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön
teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean
ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin
teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden
kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".
Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin
parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin
esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni,
jaksamatta hievahtaakaan.
Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli
hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:
"Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton
hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti
vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni
taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä
sinulla sopii yhtä hyvin olla _todellista_ aihetta vapaaseen
esiintymiseesi minun suhteeni kuin _kuvitella_ kaikenlaista
kiusakseni."
Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen.
Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai
paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset,
ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö
minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan
viattomuuteni."
"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi,
jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta,
tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin _sinä_ saat ansion ja
_minä_ vian, -- ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi
ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä
varten."
Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan
onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa:
ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut
liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."
"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua
kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"
"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja
mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin
eriämme, sen takaan".
Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin
verroin voimia -- äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin
ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin
sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän
ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani,
jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli
sisäpuolella.
Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en
tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta
kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä
tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni
pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka
hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan
tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta
mitään asiasta, jos oli viisas.
Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni
kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä
en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui
huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän
peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään
osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi
tiedoksi.
Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut
poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui
hänet luoksensa.
"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista
hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan
kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä
puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille,
että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää
te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako _minua_ siinä nimetä."
"Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä --!" alotti
taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:
_"Teidän itsenne tähden_ sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se
silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse
häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia!
Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin
teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään
puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te
mukana kuullaksenne koko haastelun."
Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja
ajoi jonnekin vieraskäynnille.
Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä
oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen
vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen
iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä
edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen
näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla
peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei
antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan
ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin
päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin
tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä
varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.
Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta
olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta,
niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne _oman
kuuliaisen tyttärenne_.
Oi tuota kamalaa huomispäivää! kuinka sitä pelkäänkään!