Rouva Jervis ja minä olemme nyt kaksi viikkoa elelleet hyvin
mukavasti yksissä; herrani oli koko tämän ajan lincolnshireläisellä
tilallaan ja sisarensa, armollisen rouva Daversin luona. Hän tuli
kotiin eilen ja antausi pian jälkeenpäin puheluun rouva Jervisin
kanssa, enimmäkseen minusta.
"No, rouva Jervis", oli hän sanonut, "tiedän teidän arvostelevan
Pamelaa hyvin suotuisasti; mutta luuletteko hänestä olevan mitään
hyötyä perheessä?"
Taloudenhoitajatar kertoi kummastuneensa kysymyksestä, mutta
vastanneensa, että minä olin siveimpiä ja ahkerimpia olentoja, mitä
hän oli milloinkaan tuntenut.
"Miksi juuri _siveimpiä"_, tokaisi hän, "kuulkaas? Onko ollut mitään
syytä olettaa häntä toisenlaiseksi -- tai onko kukaan saanut päähänsä
_koetella_ häntä?"
"Minua ihmetyttää, herra", huomautti toinen, "että sellaista
kysyttekään! Kuka rohkenisi esittää hänelle mitään sopimatonta näin
säädyllisessä ja hyvinhallitussa taloudessa, jonka isännällä on niin
hyvä kunnon ja kunniallisuuden maine?"
"Suuri kiitos suosiollisesta mielipiteestänne, rouva Jervis", virkkoi
hän; "mutta kysynpä luuletteko, että _jos_ joku yrittäisi, Pamela
antaisi _teidän_ tietää sen?"
"Ka, teidän arvoisuutenne", vakuutti taloudenhoitajatar, "hän on
viaton lapsukais-parka, ja uskoakseni hän luottaa minuun sikäli, että
hän kuulustaisi minun neuvoani siinä missä oman äitinsäkin".
_"Viaton_ -- taas! ja _siveä_, tietenkin. Runsaasti te ja'atte
nimittelyä, rouva Jervis; mutta minun käsittääkseni hän on viekas
heilakka, ja jos minulla olisi nuori pulska kellarimestari tai
isännöitsijä, niin hän väleen kietoisi tämän kauppoihinsa, jos
katsoisi kannattavan siepata siitä miehen itselleen."
"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se
olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan;
ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä
molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".
"Eivät kylläkään", hän myönsi, "ja jos he olisivat nuorempiakin,
niin heillä sentään olisi enemmän älyä kuin tuommoisen tytön
pauloihin puuttuakseen. Sanon teille suoraan mielipiteeni hänestä,
rouva Jervis: minä en usko tätä suosikkianne niin peräti vakaiseksi
tyttöseksi kuin te kuvittelette."
"Minun ei sovi väittää teidän arvoisuuttanne vastaan", lausui rouva
Jervis, "mutta rohkenen sanoa, että jos miehet jättävät hänet
rauhaan, ei hän ota heitä ajatellakseenkaan".
"No, tiedättekö keitään miehiä, jotka eivät jättäisi häntä rauhaan,
rouva Jervis?" kysyi hän.
"En todellakaan, herra", vastasi taloudenhoitajatar; "hän pysyttelee
niin itsekseen ja kuitenkin käyttäytyy niin ymmärtävästi, että he
kaikin pitävät häntä arvossa ja osoittavat häntä kohtaan sellaista
kunnioitusta kuin hän olisi säätyläisneiti syntyään".
"Niin, se on sitä hänen oveluuttaan, josta huomautin", väitti
hän. "Mutta minä sanon, että siinä tytössä on turhamaisuutta ja
itseluuloisuutta, ja ylpeyttä myös, ellen erehdy; ja kenties voisin
mainita teille siitä esimerkin".
"Teidän arvoisuutenne kykenee näkemään pitemmälle kuin tällainen
yksinkertainen ihminen", sanoi rouva Jervis; "mutta minä en ole
koskaan havainnut hänessä muuta kuin viattomuutta".
"Ja _siveyttä_ samaten, -- niinhän!" virkahti toinen. "Mutta entä jos
minä voisin mainita teille sellaisen tapauksen, että hän on hieman
liian vapaasti laverrellut _eräältä taholta_ osakseen tulleista
ystävällisyyden näytteistä ja turhamaisesti tulkinnut muutamia
pelkästä nuoruutensa ja olosuhteittensa säälittelystä johtuneita
myötätunnon sanoja sala-aikeeksi itseänsä vastaan, -- vieläpä
rohjennut sekoittaa hullutteluunsa nimiäkin, joita hän ei saisi
mainita muutoin kuin kunnioituksella ja kiitollisena, -- mitä siihen
vastaisitte?"
"Siihenkö, herra!" vastasi suojelijattareni; "en ollenkaan osaa
sanoa, mitä siihen vastaisin. Mutta Pamela toivoakseni on kykenemätön
sellaiseen kiittämättömyyteen."
"No, sikseen jo se hupakko", lopetti hän. "Ystävänä teidän vain
sietää varoittaa häntä omaksumasta liiallisia vapauksia sen
suosiollisuuden nojalla, jota hänelle osoitetaan; ja jos hän jää
tänne, älköön kirjoitelko minun huonekuntani asioista pelkästään
kynänsä ja mielikuvituksensa harjaannuttamiseksi. Uskokaa minua, hän
on nokkela, juonikas huippana, ja ajan mittaan sen kyllä huomaatte."
Onko mokomaa ennen kuultu, rakas isä ja äiti? On ilmeistä, että hän
ei ollut odottanut sellaista torjumista ja että hän epäilee minun
kertoneen rouva Jervisille; ja nyt myös vahvistuu, että hänellä on
hallussaan se pitkä kirje, jonka aioin teille lähettää, joten hän
tuntee tästä kaikesta tukalaa kiusaannusta. Mutta sitä en minä voi
auttaa. Mieluummin annan pitää itseäni ovelana ja juonikkaana kuin
olen sitä _hänen_ tarkoittamassaan merkityksessä; ja niin kepeältä
kannalta kuin hän ottaakin sanat _siveys_ ja _viattomuus_ minusta
puheen ollessa, hän olisi vähemmän suuttunut niistä, jos minä olisin
vähemmin ansainnut tätä hänen tulkintaansa, sillä silloin olisi
kenties minun _viallisuuteni_ ollut hänen mielestään _avuni_ -- niin
ilkeä herrasmies hän on! -- Kirjoitan taas pian, mutta nyt minun
on lopetettava vakuuttaen, että minä olen ainiaan _teidän vilpitön
tyttärenne_.