No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja
kerrata niin lyhyeen kuin voin.
Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen
kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä _epäillä_, sillä
aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se
ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin
pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja
minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla
on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani
niinkuin pelkäisit."
Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein
virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä
saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni
minä aina oivallan sijani."
"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt
haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".
Seisoin yhä sekaannuksissa ja aloin vavista, ja vielä pahemmin
häkellyin, kun hän tarttui käteeni, eikä ainoatakaan sielua ollut
lähettyvillä.
"Sisareni Davers", hän alotti (ja tuntui saavan sanoiksi yhtä
epävarmasti kuin minäkin) "olisi tahtonut ottaa sinut palvelukseensa;
mutta hän ei tekisi sinun hyväksesi mitä minä olen päättänyt tehdä,
jos pysyt uskollisena ja alttiina. Mitä sinä sanot, tyttöseni", hän
kysyi hieman kiihkeästi, -- "etkö mieluummin jäisikin tänne kuin
menisit sisareni luo?" Hän katsoi minuun niin että värjyin: en osaa
sanoa kuinka, -- rajusti, tuntui minusta.
"Teidän arvoisuutenne suokoon minulle anteeksi", sanoin kyetessäni
puhumaan, "mutta kun teillä ei ole rouvaa palvellakseni ja hänen
armonsa on jo vuoden ollut vainajana, minä mieluummin, jos se ei
pahoittaisi teitä, palvelisin armollista rouva Daversia, _koska_
--" olin jatkamassa, ja hän keskeytti hiukan pikaisesti: "Koska sinä
olet pikku hupsu etkä tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Kuulepas, minä
teen sinusta vallasnaisen, jos olet myötämielinen etkä jättäydy
oman katsantokantasi kammitsaan", ja samassa hän kietaisi kätensä
vyötäisilleni ja suuteli minua!
Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä
tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että
vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin
yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan
minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin
tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta,
mutta hän pidätti minut ja sulki oven.
Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi:
"Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."
"En jää tänne", minä sanoin.
"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"
Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:
"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa,
että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."
Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.
"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle
mitään pahaa?"
"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te
olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani
kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut,
alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti.
Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä:
ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."
Hän oli suutuksissaan ja kivahti:
"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä
siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni
sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle
paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan"
-- hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni -- "korvausta
peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy
sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla
hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin
ja minä annan sinulle anteeksi."
"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä
olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta
kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän
näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin
tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.
Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela,
äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."
Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja
kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet
näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa
ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!
Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon
näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en
tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.
Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko
vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka
niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt
tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin.
_Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne_.