Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva
Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet.
Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu
suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika
saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen
houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi
minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu
pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle
äitinä.
Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen:
_"Ah, veli!"_ ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut
pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin
ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän
muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille;
luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän
saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena,
kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin
toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui
sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen
ja lyhyeen sanelmaan.
Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää
liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä
toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää
pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen
suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne _murheellinen_