Viime kirjeeni jälkeen antoi herrani minulle lisää koruja. Hän
kutsui minut rouva-vainajani vaatekaapille, veti auki laatikoita ja
lahjoitti minulle kaksi hienoa pitsinauhaista hilkkaa, kolme paria
parhaita silkkikenkiä, -- kaksi vain vähän käytettyjä ja aivan
sopivia minulle (kun hänen armollaan oli hyvin pieni jalka) ja
toisessa taotut hopeasoljet, moniväriset nauhat ja ruusukkeet, --
neljä paria valkoisia puuvillasukkia, kolme paria hienoja silkkisiä
ja kaksi paria muhkeita kureliivejä. Minä olin ihan hämmästyksissäni
ja kykenemätön puhumaan vähään aikaan; mutta kuitenkin minua
ajatuksissani hävetti ottaa vastaan sukat, sillä rouva Jervis ei
ollut mukana: jos hän olisi ollut, niin siinä ei olisi ollut mitään.
Lienen korjannut ne haltuuni kovin kömpelösti, sillä hän hymyili
epävarmuudelleni ja sanoi: "Älä punastu, Pamela; etkö luule minun
tietävän, että sievillä neitosilla täytyy olla kengät ja sukat?"
Olin niin hämilläni näistä sanoista, että minut olisi voinut lyödä
maahan höyhenellä. Sillä teidän on ajateltava, että tällaiseen
ei ollut mitään vastattavana, ja niinpä minä hupsun tavoin olin
herahtaa itkuun ja läksin pois niiaten ja varmastikin korvia myöten
punehduksissa; sillä vaikka hänen huomautuksessaan ei ollut mitään
pahaa, en kuitenkaan tiennyt miltä kannalta sen ottaisin. Mutta minä
menin ja kerroin kaikki rouva Jervisille, joka sanoi, että Jumala on
saattanut hänen sydämensä hyväksi minua kohtaan ja että minun tulee
ahkeroida kaksin verroin. Hänestä näytti, hän sanoi, kuin aikoisi
nuoriherra varustaa minulle soveliaat vaatetustarpeet armollisen
rouva Daversin yksityisen kamarineidon paikkaan.
Mutta vieläkin tulivat mieleeni teidän sydämelliset isälliset
varoituksenne, niin että kaikki nämä lahjat eivät olleet
minulle lähimainkaan sellaisen mielihyvän aihe kuin ne olisivat
muutoin olleet. Kuitenkaan ei huolestuksella ole toivoakseni
mitään perustetta, sillä mitä hyvää hänelle koituisi tällaisen
yksinkertaisen tytön vahingoittamisesta? Sitäpaitsi, varmaan ei
yksikään vallasnainen päästäisi häntä näkyviinsä, jos hän niin
itsensä häpäisisi. Sentähden häädän painostuksen mielestäni, enkä
tosiaan olisi mitään ahdistusta koskaan tuntenutkaan, jollette te
olisi johdattanut ajatuksiani tuollaiseen mahdollisuuteen, oman
menestykseni tähden, sen hyvin tiedän. Mutta kukaties minä liiaksi
pöyhistyisin, jollei moisia levottomuuden puuskauksia sekaantuisi
kokemiini suosiollisuuden osoituksiin: päättelen siis, että kaikki
tapahtuu meidän parhaaksemme. Ja Jumala siunatkoon teitä, rakas isä
ja äiti; tiedän että te alituiseen rukoilette siunausta minulle, joka
ainiaan olen _teidän kuuliainen tyttärenne_.