Minulla on suurta murhetta, ja hiukan lohtuakin, ilmoitettavana
teille. Murheena on se että hyvä emäntäni kuoli siihen viime kerralla
mainitsemaani sairauteensa ja jätti poislähdöllään syvän kaipuun:
hän oli herttaisen sävyisä rouva ja ystävällinen kaikille meille
palkollisilleen. Suuresti pelkäsin, että kun hänen armonsa oli
ottanut minut erityiseksi yksityisavukseen, nyt joutuisin jälleen
aivan hoivattomaksi ja häätyisin palaamaan teidän ja äiti-rukan
luokse, joilla on kylliksi huolta omasta elannostanne. Ja kun
armollisen rouvan suopeus oli toimittanut minulle kirjoitustyötä ja
tilinpitoa, tehnyt minut hieman harjaantuneeksi neulan pitelijäksi
ja muutenkin antanut minulle asemani yläpuolelle kuuluvaa kehitystä,
niin ei olisikaan jokainen perhe kyennyt suomaan Pamela-poloisellenne
soveliasta paikkaa.
Mutta Jumala, jonka laupeutta olemme omassakin kohdassamme saaneet
niin usein kokea, johdatti hyväsydämisen valtiattareni mieleen
juuri tuntia ennen kuolemaa suositella nuorelle herralleni
kaikkia palvelijoitansa, yksitellen; ja minun vuoroni tullessa
(kun nyyhkytin ja vaikersin hänen päänalusensa ääressä) hän sai
sanotuksi ainoastaan: "Rakas poikani!" ja siihen sortui ääni, mutta
tointuessaan hän sitte lisäsi: "pidä mielessäsi Pamela-parkaani". Ne
olivat hänen viimeisiä sanojaan. Oi kuinka silmäni vettyvät! Älkää
ihmetelkö tämän paperin tuhrautumista.
Niin, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua! Ja niin tulee se
lohdutus, että minulle ei käy pakolliseksi palata sinne rakkaiden
vanhempieni rasitukseksi! Sillä nuoriherra lupasi: "Minä otan
pitääkseni huolta teistä kaikista, hyvät neidot. Ja mitä sinuun
tulee, Pamela" -- ja hän tarttui käteeni, niin, hän otti minua
kädestä kaikkien nähden -- "tahdon rakkaan äitini tähden olla
sinulle ystävä, ja sinä saat hoitaa liinavaatteitani". Jumala häntä
siunatkoon! ja rukoilkaa te, isä ja äiti, minun kanssani siunausta
hänelle; sillä hän on lahjoittanut vuoden palkan ja surupuvun
kaikille hänen armonsa palkollisille, ja kun minulla ei ollut vielä
mitään palkkaa, koska hänen armonsa oli sanonut sen järjestävänsä
niinkuin osoittaisin ansaitsevani, käski hän talouden hoitajattaren
laitattaa minulle surupuvun samalla kun toisillekin ja antoi minulle
omakätisesti neljä kultaguineaa ja muutamia hopearahoja, jotka olivat
vanhan rouvan taskussa hänen kuollessaan. Siinä hän sanoi, että jos
olin hyvä tyttö, ja uskollinen ja ahkeroitseva, hän olisi minulle
ystävä, äitinsä tähden.
Niinpä lähetänkin tämän mukana ne neljä guineaa teidän mukavuuttanne
varten, sillä Kaitselmus ei täällä jätä minua puutteeseen: osalla
voitte siis maksaa jonkin vanhan velan ja toisen osan käyttää olonne
huojentamiseen. Jos saan lisää, niin varmastikin on velvollisuutenani
ja tulee huolekseni rakastaa ja helliä teitä kumpaistakin, jotka
olette minua rakastaneet ja hellineet silloin kun minusta ei ollut
tekemään mitään hyväkseni. Ne saa tuoda meidän palvelijamme John,
jolla on käyntiä sinne päin: mutta hän ei tiedä, mitä käärössä on,
sillä minä sinetitsen lähetykseni sellaiseen pieneen pillerirasiaan,
joita hänen armollaan oli, ja kiedon rahat tiukasti paperiin, jotta
ne eivät helise. Ja varokaa te avaamasta rasiaa hänen nähtensä.
Minä tiedän, rakas isä ja äiti, että minun täytyy tuottaa teille sekä
surua että mielihyvää, ja pyydän siis vain rukoilemaan Pamelanne
puolesta, joka tahtoo ainiaan olla kuuliainen tyttärenne.
Nyt jouduin ihan tolkuttomaksi säikähtymään, sillä vastikään, juuri
kun taitoin tätä kirjettä kokoon rouvavainajan pukuhuoneessa,
astuikin nuoriherra sisälle! Kuinka minä peljästyinkään! Käännyin
kätkemään kirjettä poveeni, mutta nähdessään minun vapisevan kysyi
hän hymyillen: "Kenelle sinä olit kirjoittamassa, Pamela?"
"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sopersin minä sekaannuksissani,
"suokaa minulle anteeksi! -- isälle ja äidille vaan".
"No, annahan siis nähdä, kuinka pitkälle olet kehittynyt
kirjoittamisessa", sanoi hän.
Voi kuinka minä olin häpeissäni! Hän otti kirjeen sen enempää
virkkamatta, luki läpi ja antoi takaisin, jolloin minä toistin:
"Pyydän, teidän arvoisuutenne, suokaa minulle anteeksi!" En
kuitenkaan tiedä, mitä olisi saattanut lukea siinä viakseni, sillä
hän on aina täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, ja miksi
olisi häntä pahastuttanut, että minä samaten muistin teitä! Eikä hän
ollutkaan vihoissaan, sillä hän tarttui käteeni ja haastoi:
"Teet hyvin, Pamela, ollessasi hyväsydäminen iällistä isääsi ja
äitiäsi kohtaan. Minulla ei ole mitään muistuttamista siitä, että
kirjoitat tällaista viatonta -- joskin sinun pitää punnita, mitä
meidän perheemme asioita kerrot ulommaksi. Ole uskollinen ja ahkera,
ja tee mitä sinulta sopii odottaa, niin yhä paremmin pidän sinusta
silloin." Ja sitte hän jatkoi: "Mutta sinullahan on perin sievä
käsiala, Pamela, ja oikokirjoituksesikin välttää. Kelpo äitini
huolenpito sinun opiskelustasi ei näy menneen hukkaan. Hänellä oli
tapana sanoa, että lukeminen viehättää sinua; saat kyllä tutkia hänen
kirjojaan edistyäksesi, kunhan pitelet varoen."
Minä en muuta kuin niiailin ja itkin, ja olin aivan hämmennyksissäni
hänen hyvyydestänsä. Totisesti hän on herrasmiesten parahin, luulen
-- mutta tästähän pyrkii sukeutumaan toinen pitkä kirje, joten lisään
ainoastaan, että olen aina teidän kuuliainen tyttärenne,