Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.
Mikään ei estä lukijaa häiriintymättömästi tutustumasta tähän
teokseen niinkuin tavalliseen "suuren yleisön romaaniin",
ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua, vaikka se ilmestyykin
maailmankirjallisuuden vakaantuneita huippusaavutuksia edustavassa
sarjassa, jollaisessa yleensä tarvitaan nykyaikaista johdantoa
iäkkään esityksen pohjaksi. Pyylevän lontoolaisen kirjanpainajan
tuote ei ole vieläkään erityisemmin vanhentunut käsittelyltänsä, eikä
sen yleisinhimillinen sisältö kaipaa kääntäjän reunamuistutuksiakaan,
paikallisvärityksen tai ajanviitteiden lisävalaistukseksi; sellaista
asiatieto-luetteloakin klassillinen kirjallisuus kyllä enimmiten
vaatii ollakseen täydesti tajuttavaa meidän päivinämme.
"Pamelan" lukijalle, kuten sanottu, ei tarjoa mitään välttämätöntä
alkuopastusta se selvitys, että hän täten tulee tuntemaan maailman
runsaimman kirjallisuudenhaaran lähtökohdan -- _romaaneista_
ensimäisen. Jos hänen luonnonlaatunsa on siinä vireessä, että
Richardsonin henki löytää vastakaikua, niin tämä historiallinen
seikka vain hiukan kartuttaa lukemisen tuottamaa mielihyvää, --
ja toisaalta taasen on myönnettävä, että se tuskin on riittävä
kannustin niille, jotka ilman tuota myötätuntoisen ymmärtämyksen
edellytystä tahtoisivat pelkästä uteliaisuudesta väkisinkin tarkata
läpi näin laajan teoksen. Mutta kun kaikki inhimillinen työskentely
on edistyväistä laadultaankin, joten myös romaaneja on saatavissa
sisällöltään ja rakenteeltaan etevämpiä kuin "Pamela", on tämän
kirjan yleisestä asemasta huomautettava maltillisille tutkijoille,
jotka haluavat ottaa selkoa lukemistonsa "klassillisuuden"
perusteista ja saada yhtenäistä käsitystä ihmiskunnan henkisen
luomistyön päävaiheista. Edustavimpia kaunokirjailijoita ja heidän
merkitystänsä opiskellessaan ei voi sivuuttaa nykyaikaisen romaanin
keksijää.
_Samuel Richardsonin_ (1689-1761) rauhallinen elämänura on muutamalla
sanalla novellinmainittu. Hän oli maalais-puusepän poika ja sai
kaikeksi opilliseksi sivistyksekseen vain kyläkoulun tiedot,
paitsi mitä satunnaisesti tuli myöhemmällä tutustuneeksi aikansa
kirjallisuuteen. Pienestä pitäin sävyisänä ja hempeäluontoisena hän
viihtyi paremmin tyttöseurassa kuin vallattomien poikien parissa, ja
hän huolitteli nuorten ystävättäriensä rakkauskirjeitäkin kuntoon
ensimäisenä ituna vanhuutensa kirjalliselle tuotannolle. Hän joutui
seitsemäntoista ikäisenä Lontooseen kirjanpainajan oppiin, edistyi
rehellisyydellä, uutteruudella ja hyvällä liikemies-älyllä, perusti
oman kirjapainon, meni naimisiin entisen isäntänsä tyttären kanssa ja
vaurastui vuosi vuodelta yhä huomattavampaan porvarilliseen asemaan.
Hänen leppoisa olemuksensa saavutti runsaan ystäväpiirin, ja kun hän
usein autteli asiakkaitansa -- painatustöiden tilaajia esipuheiden
ja omistuskirjoitusten kyhäämisellä kaikenlaatuisiin kirjasiin,
sattui kerran niinkin, että pari kirjakauppias-ystävää pyysi häntä
sommittelemaan "maittavaan muotoon" sarjan kotoisia kirjeitä,
jonkunlaiseksi tavallisiin elämänsuhteisiin käytännölliseksi
kaavioksi.
Richardsonilla oli silloin jo kuudes ikäkymmen alulla, kun hän ryhtyi
tähän tehtävään, joka aavistamattomasti ikuisti hänen nimensä.
Hänen onnellisena aatoksenaan oli antaa "kirjemalleille" syvempää
inhimillistä mielenkiintoa siten, että kokoelmalla olisi yhtenäinen
koossapitävä juoni ja opettavainen moraali. Ja kerran käytyänsä
käsiksi työhön hän lämpeni laventamaan kuvailuansa ja menetti piankin
näkyvistään alkuperäisen tarkoituksen. Sellaisesta satunnaisesta
sysäyksestä on monta muutakin kirjallisuuden merkkituotetta
sukeutunut -- sitenhän esim. Dickensin ensimäinen suurteos
"Pickwick-kerhon paperit" sai alkunsa tilauksesta, jonka piti
toimittaa hupainen teksti muutamiin urheiluelämästä valmistettuihin
kuvalaattoihin. Ihan läheltä Richardsonia on mainittavissa
samanlaisena tapauksena, että romaanikirjallisuuden toinen
uranaukaisija, Henry Fielding, joutui tälle alalle vain tahtoessaan
tehdä pikku pilaa "Pamelasta".
Tämä kirjeromaani nimittäin oli Richardsonin kolmikuukautisen työn
tuloksena. Sen toiminta on varsin yksinkertainen -- meistä sitäkin
enemmän, kun kirjanpainajamme romaani sai suunnattoman määrän
suoranaisia jäljittelijöitä, joiden jäljittelijöitä on kaikkialla
työssä vielä tänä päivänä. Mutta "Pamela" osoittausi aikalaisilleen
uudeksi ilmestykseksi ja saavutti tässä ominaisuudessaan aivan
tavatonta suosiota; vuoden kuluessa myytiin viisi painosta -- siihen
aikaan poikkeuksellinen menekki --, ja varsinkin naiset olivat
hurmaantuneita kirjaan, ihan palvoen sen tekijää. Richardsonin
viimeiset vuodet vierivät kunnian ja maineen sädekehässä, jonka
loistetta lisäsi erityisesti vielä onnistuneempi romaani "Clarissa"
(1748). Sitä ennen oli hän antanut houkutella itsensä kyhäämään
"Pamelalle" jatkonkin, jossa päähenkilö esitetään avioliiton
koettelemuksista suoriutuvana; tämä toinen jakso on kaikin puolin eri
kirja, eikä tekijänsä tasalla. Vähemmin onnistunut on myös neljäs
romaani, "Sir Charles Grandison", jossa -- yhäti kirjetyylillä
-- esitellään Pamelan miehinen vastine. Richardsonia yleensä
kuvataan tältä loistoajaltaan "pönäkäksi, punakaksi, turhamaiseksi,
arkipuheiseksi pikku mieheksi". Voisi ajatella, että tässä on
jotakin puolueellisuutta sen kiistan vaikutuksesta, joka syntyi
hänen ja Fieldingin "leirien" kesken: mutta kaikesta päättäen hän
ei tosiaan ollut mikään varsinainen henkevyyden edustaja, ja tuon
vakinaisen naispiirin ainainen rajaton ihailu luonnollisesti teki
tehonsa vaillinaisesti koulittuun porvarissieluun, -- hänellä ei
edes ollut meidän päiviemme Paul Bourgetin sisäistä ylemmyyttä
ihastelijattariinsa verraten.
Silti "Pamelasta" koitui nykyaikaisen romaanikirjallisuuden
perusteos, kuten sanottu; se esiintyi eri kehitysasteena
kirjallisessa sepittelyssä eikä vain enemmän tai vähemmän
pysyväisesti menestyneenä saavutuksena jo valmiiksi suuntaillulla
kerronnan alalla. Ainoastaan tämä kirjallisuushistoriallinen merkitys
on säilyttänyt Richardsonin esikoisen suurten uudempien edistysten
rinnalla.
Näytelmä ja varsinaisen runouden päähaarat eepos ja lyriikka -- ovat
meille periytyneet oleellisissa piirteissään jo esihistoriallisilta
ajoilta ja ammoin nostattaneet esiin kaikkein korkeimman tason
mestareita. Kolmas niistä päämuodoista, joihin kaunokirjallinen
luominen muovailee mielikuvituksen ainehistoa, -- romaani, --
ei ainoastaan jäänyt myöhäisimmäksi synnyltään, vaan vieläpä
polveutuu siis vasta vuodelta 1740! Tahi jos hyvinkin laveasti
tulkitsemme sitä todella venyvää käsitettä, jota nyttemmin
romaanilla ymmärretään, emme kuitenkaan pääse muutamaa vuosikymmentä
tuonnemmaksi, tämän kertomislaadun ensi alkua etsiessämme. Se ilmiö
tuntuu nyt jälkeenpäin ajatellen omituiselta, kun tarinoiminen
silti varmastikin on maailman vanhin taiteellinen kyky ja
syvimmälle juurtunut ihmissydämeen. Saaneehan pitää selvänä, että
ammatillisiakin jutustelijoita esiintyi jo ennen kuin järeimpiäkään
luolapiirroksia kiveen kaiverrettiin. Kaikki varhaisin runous
on pelkästään kertomista erityiseen poljentoon ja somisteluun
sovitettuna. Tarinat, jutut, kertomukset ovat lapsen heräävän mielen
ensimäisenä kirjallisena harrastuksena. Mikä siis pidätteli romaanin
kehittymistä, vaikka se kaikista kirjallisista kertomisen tavoista
tuntuu suullista juttelua likeisimmältä?
Syyksi ei näy olevan esitettävissä muuta kuin että näytelmä ja runous
olivat kaunokirjallisen luomistyön ehdottomasti innoittavimpina
muotoina päässeet kaikkivoittavaan vauhtiin niin pitkäksi aikaa
kuin niillä vain riitti uutta elinvoimaisuutta kunkin aikakauden
täydeksi viehäkkeeksi. Ne olivat vanhana sivistyskautena ja
jälleen uudennuksen (renesanssin) herätessä yksinomaan vetäneet
kaunokirjailija-kykyjä puoleensa ja tyydyttäneet sitä valiopiiriä,
jolla oli tilaisuutta ja halua taidenautintoon. Ainaista kehittelyä
ja kilvoittelua täytyi kuitenkin yhä tiheämpään ilmenevän ehtymyksen
ja rappeutumisen seurata, niinkuin ihmiskunnan sivistyshistoria
lakkaamatta jatkuu aaltoliikkein. Silloin kohdistettiin harrastusta
aivan uusienkin sepitystapojen kokeiluun, ja askel askeleelta näemme
maailmankirjallisuudessa romaanin ensi aihelmien ilmestyvän ja
täydentyvän, kunnes se ilman Richardsoniakin olisi epäilemättä jo
pian esiintynyt nykyisessä hahmossa jommallakummalla puolen Englannin
Kanaalia, missä tämä virtaus viimeksi oli parhaiten voimistunut.
Toisaalta sitä yrittelyä suoranaisestikin muodosteli kaikki muu
inhimillinen kehitys. Näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi,
varhaisempi runous samaten suullisesti lausuttavaksi; mutta
kun keskiajan lopulla pääsi yleinen sivistysliike leviämään
kirjapainotaidon keksimisen avulla, siirtyi esilukemisen sijalle
itselukeminen: käsikirjoitusten syrjäytyessä painettujen kirjojen
tieltä piankin ihan katosi se viimeinen muoto, jolla runous oli
koettanut tyydyttää uutuudenvaatimuksia -- runoromaani --, ja vanhoja
aiheita oli sommiteltava sellaisiin muotoihin, jotka eivät lainkaan
perustuneet lausunnallisiin kauneuksiin, sekä sellaisiinkin, jotka
olivat helposti tajuttavia vähäisemmän yleissivistyksen saaneille,
lukutaitoisten enemmistölle; tämän elpyvät henkiset harrastukset
eivät myöskään voineet käyttää hyväkseen teatteria lainkaan siinä
määrin kuin entinen suppea yleisö. Lisäksi osoittausi suorasanainen
esitys ehdottomasti soveliaammaksi uusille aiheille kuin näytelmä ja
runous, joiden aihepiiri on luonnostaan jotensakin tarkoin rajoitettu
ylevään ja (huvinäytelmän) naurettavaan, kykenemättä tehoisasti
laajentautumaan ihmiskunnan valtavan keski-enemmistön elämän
esittämiseen, joskin sitä on meidän päivinämme yritelty. Tätä taasen
kaipasi yhäti voimistuva kansanvaltaisuuden henki. Suorasanaisen
sepittelyn erityisiä aiheita kartuttivat ja vilkastuttivat
myös suuret löytöretket seikkailurikkauksillaan ja oudoilla
toimintanäyttämöillään.
Tämänlaisista yleisvaikutteista juontuu romaanimme synty. Mutta mitä
lopulta tarkoitamme romaanilla, voidaksemme puhua sen ensimäisestä
varsinaisesta edustajasta?
Itse sana on kotoisin Ranskasta, missä nykyaikaisen romaanin
edelläkävijät runsaimmin kehittyivätkin. Se on nimisanaksi muuttunut
laatusana, jolla ensimältä ilmaistiin kaikkea kansankielellä
sepitettyä, vastakohtana latinankieliselle kirjallisuudelle, --
ja kun tieteellistä tutkistelua kauvan keskiajallakin julkaistiin
yksinomaan "kansainvälisellä kielellä", jäi kansalliskielen
käsiteltäväksi nimenomaan ei-tieteellinen eli mielikuvitukseen
perustuva tuotanto, jossa siihen aikaan esiintyivät huomattavimpina
edellämainitut "runoromaanit". Sama nimi ulotettiin sittemmin
syntyneeseen suorasanaiseen kerrontaan, ja myöhempi käytäntö
on vähitellen supistanut romaani-sanan varsinaista merkitystä
kirjallisen tutkimuksen luokittelussa. Nykyisen pääpiirre-määritelmän
mukaan romaani on yhtenäinen suorasanaiseksi sepitetty laajahko
kertomus, joka esittää yhden tai useamman henkilön ("sankarin",
"sankarittaren") kehitystä ja kohtaloa heidän määrättyyn suuntaan
tapahtuvan pyrintönsä alusta tämän päättymiseen asti -- kuten
sankarin rakastumisesta häihin tai kuolemaan saakka. Romaanin tulee
tällöin yleensä sisältää runsaanlainen sarja samaan toimintajuoneen
punoutuvia tapauksia, tuon yhteyden kuitenkaan olematta niin
ankarasti rajoitettua kuin näytelmän rakenteessa. Pelkästään jo
suorasanaisella asullaan romaani siis eroaa toisesta naapuristaan
eepoksesta ja laajuutensa puolesta jotenkuten (mutta paljon
rajamuotoja esiintyy) toisesta, -- novellista, jonka tulisi kuvaellen
kertoa yksityinen tapaus, erillisempi vaihe, mielenkiintoinen,
uudenlaatuinen [Tästä novellin nimitys, merkiten "uuteloa", joksi
se meidän kaunokirjallisuutemme äskeisinä alkuvuosina käännettiin,
vaikka tämä suomalaisuusharrastuksen tulos ei valitettavasti päässyt
yleiseen käytäntöön.], yllättävä ihmiselämän ilmiö. Romaanisepittelyn
syntyä eritelläksemme on meidän kuitenkin lisättävä, että romaanilta
on johduttu vaatimaan erikoista sielullista syvällisyyttä, sattuvalta
tuntuvaa henkilö- ja luonnekuvausta, tarkkaa tunteiden tapailua sekä
viimein myös romaanin toimintakautta vastaavaa olojen ja tapojen
havaannollistuttamista, kuten todenmukaista paikallisväritystäkin
ja luonnontunnetta. Englanninkielisessä osassa maailmaa ja Espanjan
kirjallisuudessa ei nimityksen uusi merkitys ollenkaan kotiutunut,
vaan nykyinen romaani sai novellin nimen, jälkimäisen käsitteen
tullessa ilmaistuksi toisin.
Tällaisenaan ajatellessamme romaania me Richardsoniin pysähdymme,
samalla nähden moninaisia alkukehityksen asteita, joiden säilyviin
piirteisiin hän liitti vain yhden tärkeän lisän, tullessaan
siten luoneeksi sen esitystavan, jota usein erikseen nimitetään
"perheromaaniksi", kun tahdotaan lyhyeen määritellä se eroon niistä
vanhemmista sepittelyn muodoista, joilla kirjallisuushistoriassa
on samasta juurisanasta saatu yhdysnimi; arvostelevan tutkimuksen
ulkopuolella taasen sanotaan nykyään "romaaniksi" melkein mitä
hyvänsä kaunokirjallisuutta, mutta se sikseen. Ainoakaan varhaisemman
suorasanaisen kerronnan neljästä suuresta ja kaikissa sivistysmaissa
mitä ahkerimmin viljellystä päähaarasta ei lähene nykyisen romaanin
olemusta.
Se _novelli_, jonka Italia loi 14. vuosisadalla (Boccaccion
"Decamerone"), vastasi meidän kertomus- tai jutelma-käsitettämme,
-- novelli nykyisessä merkityksessään on romaania nuorempi, -- ja
sellaisena se kyllä on edistänyt romaaninkin kerrontavilkkautta.
1400-luvun loppupuolelta kukoistukseen päässyt _ritariromaani_
-- peruskirjanaan portugalilainen tai espanjalainen "Amadis
Gallialainen", italialaisen Sannazaron "Arcadiasta" v. 1502
sukeutunut _paimenromaani_ ja espanjalaisen kertoelman "Lazarillo
Tormesilaisen" samaan aikaan alottama _veijariromaani_ taasen
olivat rakenteeltaan vain hyvinkin mielivaltaisesti jatkeltuja
seikkailusarjoja, käsittelyltään jättiläiskertomuksia ja -kaskuja
tai kokoelmia. Ne olivat pohjaltaan yksinkertaista ja ulkokohtaista
kertoilua, ulkonaisesti vaikuttavaa ja vailla kokonaisuudeksi
kiertyvää toimintajuonta, jossa tapaukset liittyisivät henkilölliseen
kehitykseen ja kuuluisivat tämän edustaman perusajatuksen
välttämättömään esillesaamiseen.
Ritari- ja paimenromaani eivät muuten oikeastaan laisinkaan
kuvanneet todellista inhimillistä _elämää_, jota uusi romaani yhä
uskollisemmin esittää aihe-alanaan. Edellinen sepitteli ylettömästi
ihannoitujen haaveluomuksiensa tiliin uskomattomia mainetöitä,
joissa henkimaailmakin esiintyi mukana, ja paimenromaanin "henkilöt"
olivat tunnelmoimishaamuja: nämä asetettiin aivan sovinnaisesti
kaavaillun luonnon helmaan harjoittelemaan loputtomia hiutuvan
lemmen ja hienostelevan kauneudenrakkauden keskustelemuksia,
jotka parhaasta päästä ilmaisivat kirjoittajan lukeneisuutta.
Nämä yleensä runoelmilla kukitetut sepitysmuodot sulausivat
sittemmin yhteen, muodostuen ylimykselliseksi, sievisteleväksi ja
haaveksivaksi salonkikirjallisuudeksi, joka parhaiten kukoisti
Ranskassa, markiisitar de Rambouilletin seurapiirissä 1600-luvun ensi
vuosikymmeninä; mutta sekään kehitys ei erityisesti tähdännyt meidän
romaaniimme, tuntuvammin ilmeten yhäti ulkonaisessa: sepittelyn
suunnattomasti paisuvassa laajaperäisyydessä, kun kuluneita aiheita
kyettiin koristamaan vain yltyvään monisanaisuuteen johtavalla
tunteilun tehostamisella, joka samalla vaati rungokseen ainiaan
lisääntyvää tapahtuma- ja tilannejaksoittelua sekä vaihtelukseen
kaikenmoisia irrallisia jutelmia jonkun toimivan henkilön suuhun
sovitettuina. Nykyaikaisen tutkijan on mahdoton enää perehtyäkään
tähän hautautuneeseen tuotantoon; mitä sen ajan joutiot jaksoivat
ja ehtivät lukea, siitä antaa käsitystä maininta, että esim. La
Calprenèden suosittu "Cléopâtre" ilmestyi kolmenakolmatta tavallisen
nykyromaanin kokoisena nidoksena ja neiti de Scudéryn "Grand Cyrus"
-- toinen enimmin levinneitä siitä piiristä -- 7,000-sivuisena.
On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista,
sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa
tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden
oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää
miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä
romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä
on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle.
Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota
tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän
päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna
sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena;
todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole
näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien
johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan
on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä
deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa,
joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista,
ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata
niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden
markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan
supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan
lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen
ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan
hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin
eepillisestä esityksestä nauttimiseen.
Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa,
on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen
romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s.
romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten
tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan
yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain,
juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen
n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen
esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta
ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin --
kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista
alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se
ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne
kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen
romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo
ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys
saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär
de Lafayette, apotti Prevost ja Marivaux edustavat aivan erityistä
astetta romaanin kehityshistoriassa.
Suorasanaisen sepittelyn silloisessa päämaassa ei
sankarillis-hienosteleva sen paremmin kuin realistinenkaan
(veijari)romaani kyennyt pitkäksi aikaa kumpikaan omaa yleisöänsä
tyydyttämään. Neiti de Scudéryn lyhemmätkin vanhuudentuotteet
-- v:n 1660 jälkeen -- saivat yhä vähenevää menekkiä, ja
Furetièresin "Porvarisromaanin" ilmestyttyä veijarikirjallisuuden
lähimpänä askeleena nykyromaania kohti v. 1666 tuntui harrastus
tätäkin tavattoman vilkkaasti suosittua tapakuvailua kohtaan
huomattavasti laimentuneen. Toisessa lajissa lopultakin kylläännytti
mahdottomuuksien ja teennäisyyksien tulva, toisesta puuttui sitä
haaveellista, tunteellista ainesta, jota ajanvietelukemiseen sentään
jossakin määrin kuuluu. Mitä toisen lajin edustajilla oli liiaksi,
sitä ilmeni kovin niukasti toisaalla. Oli tullut uuden kertomislaadun
vuoro, ja kreivitär _de Lafayetten_ ansioksi on tunnustettava
psykologisen eli sielunelämää esittävän romaanin synty.
Sielulliseen syventymiseen oli ranskalaisessa kirjallisuudessa
tosin jo varemminkin pyritty, vuosisadan alkupuoliskolla,
eräissä d'Audiguierin, Duverdierin, Mareschalin ja du Bailin
kaunokirjallisissa tuotteissa, joissa senaikuisen
toisiaansaseuraamisen mukaisesti kaikissa on aiheena sama ongelma:
keimaileva, oikullinen nainen, jonka luonnetta koetetaan eritellä,
mutta vielä kutakuinkin paimenromaaniympäristöön asetettuna. Että
nimenomaan kuitenkin oltiin pyrkimässä uuteen romaanimuotoon,
siitä on todisteena muuan de Puren satiirissa esiintyvä huomautus:
sen henkilöistä eräs esittää, että valtaanpäässeiden romaanien
sijaan pitäisi saada uusi laji, joka ulkonaisten tapausten
asemesta kuvailisi sisäisiä, sielullisia vaiheita -- minkä
kreivitär de Lafayette toteutti "Kleven prinsessassa" v. 1678.
Ja toisaalta vaikutti tähän heräävään sielunelämän harrastukseen
se kaihomielisyyden muotitauti, joka samaan aikaan sai etevimmän
ilmauksensa _kirjekirjallisuudessa_.
Siro ja henkevä kirjetyyli oli saanut vauhtinsa venetialaisesta
kardinaalista Pietro Bembosta 1500-luvulla ja muun italialaisen
hienostelun mukana kulkeutunut Ranskaan Katarina di Medicin
hoviseurassa. Kaikenlaatuisia kulttuurikysymyksiä käsittelevä
kirjetuotanto sai markiisitar de Rambouilletin piirissä, johon myös
kreivitär de Lafayette kuului, mainehikkaiksi kehittäjikseen J. L.
Balzacin, Voituren ja rouva de Sévignén, jonka viimeksimainitun
sepitelmät tältä alalta sukeutuvat erinomaisen vilkkaaksi elämän
ja ihmisten kuvailuksi, paljon vaikuttaen myöhemmän romaanin
elävyyteen. Montesquieun "Persialaiset kirjeet" v:lta 1721 on jo
tavallaan kirjeromaani, vaikkakin vain ulkonaisesti kaunokirjallinen
ja olemukseltaan kuuluva siihen suoranaisen satiirin luokkaan, jota
Rabelais, Cervantes ja Swift olivat veijariromaanista kehitelleet
erityiseksi kirjallisuuden haaraksi.
Varsinaisena _tunteen_ ja muun sielunelämän välineenä sai
kirjesepittely eri edustuksensa, parhaana innoituksenaan muuan aivan
pienoisena kirjasena v. 1669 ilmestynyt ranskalainen käännös n.s.
"Portugalilaisen nunnan kirjeistä"; uudemman ajan tutkimusten mukaan
oli niiden kyhääjä fransiskaaninunna Marianna Alcofarado, ja ne ovat
todelliselle henkilölle kirjoitettuja. Nämä välittömän tunnekuohun
vallassa syntyneet naissielun syvyyksien ilmaukset vaikuttivat ihan
ilmestykseltä, ja esim. Rousseau sittemmin kirjeromaanissaan "Uudessa
Heloisessa" nojasi yhtä paljon tähän vihkoseen kuin Richardsonin
vankkoihin Pamela-niteisiin. -- "Vanha" Heloise oli samojen
portugalilaisten kirjeiden ansiosta herättänyt uuden harrastus-innon:
Abaelardin ja Heloisen liikuttava kirjeenvaihto oli käännetty
ranskaksi v. 1687, ja runsas lemmenkirje-teoksien sepittely kohosi
suureen "kukoistukseen".
Tässä ympäristössä ilmestyi "Kleven prinsessa". Se on todella perin
huomattava edistysaskel Rambouillet-koulun esitystavasta; koreat
ulkonaiset haavekulissit on riisuttu pois, naiivit luonnottomuudet
karsittu järkevällä harkinnalla, ihmeellisyys siirretty
sielunilmiöihin. Hienona ja hellyttävänä sielullisten ristiriitojen
käsittelynä se kuitenkin on pikemmin meidän novellimme lähtökohta
kuin laajapohjaisemman romaanin; ei voi todenperään väittää, että
se antaa yksityispiirteisen kuvan _jokapäiväisestä elämästä_ siinä
piirissä, johon sen ajatusperäinen ongelmatehtävä on sijoitettu,
ja tämän piirin täytyi yhäti olla ylhäisöä, kun ei vielä tajuttu,
että silloin suosiossa ollutta mielenylevyyden ja hentomielisen
tunteellisuuden esittelyä voitiin saada siitä yhteiskunnan
varsinaisesta osasta, josta veijariromaani oli vain koomillisia
piirteitä valinnut. Kuvauksena hovipiirin seurustelusta se omalla
suunnallaan kyllä edisti todellisuudentavoittelua, jollaiseksi
veijariromaanikin oli kehittymässä, ja yhä enemmän edistyy
tämä ihmiselämän tutkistelu apotti _Prevostin_ "Manon Lescaut"
-kertoelmassa (1733).
Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian
yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen
tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden
ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista
rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään
kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka
joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden
ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun
naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä
lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset
_Marivauxin_ teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas".
Näiden ilmeinen porvarillinen henki -- nykyaikainen ajatussuunta
-- nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On
olemassa muuta arvossapidettävää -- ja parempaakin -- kuin usein vain
mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä
ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat
periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen
tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen
uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista
kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän
korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren
yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta
veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme
silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse
varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän
tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli
päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä
vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset
ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren
aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka
oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The
Spectator"-aikakauslehden _luonnekuvauksissa_.
Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät
suoranaisesti Richardsoniin.
* * * * *
Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen
"Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle
ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa
ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen
näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen
(Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää
vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän
kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden
sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi
nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus,
joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin
historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti
romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin
omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville
inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi
saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen _La Bruyèren_
"Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella
päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.
Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon
tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa
kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen
pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä
kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta
muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin
määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä _Daniel Defoen_ -- peräti
tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan --, Richard Steelen ja
etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy
jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta
vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden
ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja
leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen _monijakoisuuteen_
liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä
ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua,
-- kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille
nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen
ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan
vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä
huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä _täydessä_
ympäristövalaistuksessaan.
Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa,
mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen
lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon,
autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy
kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani
paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen
se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia
veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden
kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista:
syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi
"Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi
koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin"
pakinasarjoihin.
Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin
ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti
turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa
muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin
herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme
"Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä
vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle
tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, --
tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä
on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat
tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten
kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen
niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta
muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt
painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen
myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut
hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten
helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee
lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen
kynäilyyn.
Defoen kuviteltu matkakertomus esittää _tavallisen_ sielunelämän
toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi
sellaisen kertomislajin, joka esittää _tavallista_ sielunelämää
tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että
halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen
epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla
tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä
näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti
kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin,
Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän
tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin
henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää
kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä _henkilöitä_, jotka tunnemme
tuttaviksemme.
Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen
tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen
sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden
mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan
yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien
varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta
nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona,
tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää
sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta
useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden
kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen
esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista
selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.
Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä
sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa
herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti
"kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija.
Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen
seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten
alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin
päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä
elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että
skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata
kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään
maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta,
on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin
"Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani
harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista
vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.
Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta"
ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin
sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin
kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon
"Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet"), Unkarissa ja muualla. Wielandin
"Aristippos" ja Hölderlinin "Hyperion" ovat "Pamela"-satoon
kuuluvia kirjeromaaneja, Lessingin näytelmä "Miss Sara Sampson" on
muodostettu Richardsonin "Clarissasta", "Sir Charles Grandisonin"
mukaan kirjoitettu on Musäuksen "Toinen Grandison", j.n.e. Näiden
teoksien välityksellä tuntuu "Pamelan" tekijän vaikutus alinomaa
meidänkin aikamme romaanituotannossa, mutta suurimman merkityksensä
saa tuo kirjallisuushistoriallinen tapahtuma v:lta 1740 nykyisen
perheromaanin alkuna eräitten englantilaisten kirjailijain
esiintymisen voimasta.
Rousseaunkin romaani, joka läheisimmin liittyy "Pamelaan", kohoaa
suuresti sen yläpuolelle oman voimakkaan intohimon kannattelemana;
sen rinnalla "Pamelan" pikkumaisen moralisoiva sovittautuminen
vanhanpuoleisten kunniallisten englantilaisten porvarisrouvien
teepöytää varten tuntuu sellaiselta harkitulta säädyllisyydeltä, joka
nykyaikaisessa arvioimisessa jää matalalle. Mutta jo Richardsonin
omassa ympäristössä tajuttiin tämä puute, ja niinpä sattui, että
jälkimaailma todella saa olla Richardsonille kiitollisempi "Pamelan"
heikkouksista: ne antoivat sukkelalle lakimiehelle Henry Fieldingille
aiheen pilaromaaniin, jonka päähenkilönä oli olevinaan Pamelan
veli Josef (!) niinikään hyveellisyyttänsä puolustamassa. Fielding
ajatteli vain sivuhommakseen pikku ilvettä, mutta hänkin lämpeni
tehtäväänsä ja otti vaikutuksia myös "Pamelan" ansioista, kuitenkaan
käyttämättä kirjetyyliä, -- ja nyt oli meidän romaanimme jälleen
päässyt melkoisen askeleen eteenpäin kehityskulussaan: "Josef
Andrewsin seikkailut" on ensimäinen kaunokirjallinen tuote joka on
todella _kerrottu_ hyvin. Fieldingillä ei ole Richardsonin harrasta
tunteellisuutta ja naissielun tuntemusta, mutta hänellä on peräti
elävien mies-yksilöiden tehokkaan ryhmittelyn taito, erityinen
käsittelytapa henkilöiden oman aistimuspiirin ulkopuolella tapahtuvan
esillesaamiseksi, ehtymätön huumori ja se vapaa rakenne, joka
sittemmin siirtyi englantilaisesta romaanisepittelystä vallitsemaan
romaanikirjallisuutta yleensä, ennen uutta realismia, vaikkakaan
ei niin väljänä kuin Dickensillä. Fielding on taiteilija, jonka
siveellinen elämänkatsomus perustuu maailmantuntemukseen eikä supistu
Richardsonin tunteilevan, arkisen ja usein liian käytännöllisenkin
siveellisyysopetuksen rajoihin, ja jälkimäinen lopultakin kuvasi
enemmän ihmisluontoa kuin ihmiselämää, jonka kirjava vilinä heijastuu
Fieldingin tuotannossa.
Nyt olivat romaanituotannon sulut lauenneet; kirjallisuuden kehitys
oli kaikkialla joutunut sellaiselle asteelle, että tällä uudella
sepittelyllä ei ollut mitään kilpailijaa yleisön suosiossa,
ja ihmeellisenä tulvana alkoi mestariteoksia vyöryä varsinkin
saarivaltakunnan kirjapainoista. Richardson ja Fielding jatkoivat
kilpailuansa, kumpainenkin sai heti peräti kyvykkään sarjan
seuraajia, suuri romanttinen heräännys myös otti uuden romaanimuodon
yhdeksi välineeksensä kaikissa sivistysmaissa, ja todellisena
hyökylaineena otti tämä sepittelyn laji haltuunsa melkein koko
kaunokirjallisuuden. Siinä asemassaan se on säilynyt.
Uudemman romaanin monijaksoisesta kehityksestä tulee puhetta
sen edustavimpien tuotteiden liittyessä vuoronsa jälkeen tähän
suomennossarjaan. Sen aikaisempia ilmauksia on mahdoton täydesti
tajuta ilman "Pamelaa", mutta suomentajan on täytynyt yhtyä siihen
monen auktoriteetin lausumaan käsitykseen, että tämä siveydestään
arka ja hieman kiusallisen järkeväkin pikku neitonen ansaitsee
tutustumista myös oman itsensä tähden, vaikka hänellä on peräti
laajasanainen esittelijä ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiirettä.
Sitäpaitsi: onhan kirjallisuudella kaksinainen suhde elettyyn
elämään; se on sekä kuvastin että vapautus. Taannoisina rauhan
vuosina oli jännityskirjallisuuden suuri valtakausi; mieli kaipasi
vastaelähdykseksi huimia seikkailuja. Nyt olemme kylliksi _kokeneet_
jännitystä, kiihtymystä, melskeitä; niinkuin juuri sotaisimpina
aikoina viehätyttiin paimenromaaniin, samoin nyt monikin saattaa
hakea kirjallisuudesta rauhaisaa viihdykettä.
"Pamela" ilmestyi alkuaan kaksiosaisena; myöhemmin kirjoitettu
lisäys, niinikään kaksiosainen, tunnetaan englantilaisessa
kirjallisuudessa nykyään useimmiten nimellä "Pamela naimisissa"
-- mutta vain nimeltään, joskin siitä on äskettäin otettu uusi
painos "Everyman's Library "-sarjaan. Suomennoksessa on katsottu
asiallisemmaksi omaksua tämä nimitys alkuperäisen "Pamelan" toiselle
niteelle, ja sen mukaan on edellinen saanut nimekseen "Pamela
vainottuna", käsitellessään hyvinkin erillistä tapausjaksoa.