Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä
suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja.
Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello.
Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja.
Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset
rintakuvat.
Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä
painautuneena yli tilikirjojensa.
Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii
kohteliaasti.
PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?
PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut
oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä
maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?
PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen
huonosti.
PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän:
maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria
enää. Ohhoh!
PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen,
että saamme pian aamukahvin.
PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan
jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla
ijällä, hehheh!
PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin
saanen ainakin luvan tarjota?
PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku
paperossi, — kiitoksia!
PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!
PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän
nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän
on vielä nuori mies.
PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.
PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten,
joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?
PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.
PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta
nämä ajat, nämä ajat...
PENTTI: Ankarat ajat todellakin.
PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten
nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.
PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?
PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti
jälleen tienneekin!
PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.
PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.
PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.
PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on
lopullisesti kieltäytynyt.
PENTTI: Niinkö?
PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.
PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.
PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en
tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.
PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.
PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä
tietää tuo kirjahylly, hehheh?
PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy
taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.
PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen
kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät
kunnan papereita?
PENTTI: Muutamia tilejä vaan...
PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan
myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei
tuomiokunta ikinä voisi tehdä.
PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.
PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja
isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?
PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.
PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä
kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä.
PENTTI: Niin.
PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä
minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.
PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa.
— Napit kiiltää.
PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä
siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi,
hyvästi!
PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.
PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta
esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.
PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.
PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene,
hehheh! — Hyvästi, hyvästi.
(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja
istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)
LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.
PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske
siihen sohvapöydälle!
LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?
PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö
se?
LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella
terveyttäsi.
PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. —
Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!
LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut
maantieroisto.
PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi?
(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_
on istunut sohvapöydän luo.)
LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.
PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.
LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta
rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...
PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?
LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin
kuolisi.
PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?
LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri
tapahtua käänne.
PENTTI: Parempaan?
LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin
sinne, mihin muutkin lapset.
PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!
LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua
syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa
perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!
PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.
LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun
nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja
punoittaa...
PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.
LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin
Herran rangaistus meidän talollemme.
PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi?
LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.
PENTTI: Minuun.
LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon
huolet.
PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä
voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.
LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään
soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.
PENTTI: Sentään valitat sinä.
LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes
tämä yksi...
PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.
LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta,
mitä...
(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän
luo. Sytyttää sikarin.)
PENTTI: No? Mitä nyt?
LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...
PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?
LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!
PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?
LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy,
mutta lapset kuolevat.
PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja,
tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä
ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.
LYYLI: Siinä tuo vika lienee.
PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin
sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä
olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista
ruikuttamista.
LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.
PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset!
Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa.
LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!
PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa
eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän
kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit...
LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.
PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa
opetettiin?
LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että
siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...
PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.
LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois?
(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)
PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en
usko teidän jumalaanne.
LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta
sinä kiivastut aina niin, Pentti.
PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra
enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista
vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?
LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.
PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. —
Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?
LYYLI: Et, et.
PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt
pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.
LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.
PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan
esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.
LYYLI: Jumala varjelkoon!
PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä,
kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa?
LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.
PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko
tehdä minut hulluksi?
LYYLI: Herra siunatkoon!
PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän
lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän
lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa
minulle!
(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.)
LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi
huuliltani.
PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen
toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa
kuultu? Äh!
LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.
PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin
suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan.
Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän
lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?
LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!
PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. —
No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli
kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla
viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran
johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat
toistensa yhteydessä?
LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.
PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota.
Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin,
silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja
kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni
ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä
ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten,
mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!
LYYLI: Pentti!
PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun
rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka
minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä
mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?
LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?
PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin
sano minulle, kuka se oli. Kuka?
LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.
PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?
LYYLI: Rietu Mäkinen.
PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet
joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. —
Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh!
LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.
PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! —
Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?
LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.
PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa
iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta
korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä
jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu.
LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.
PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö
tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?
LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.
PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun
sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön
ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona
konjakkia?
LYYLI: Lieneehän sitä.
PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies,
joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan
minä sen.
(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä.
Huone on hetken tyhjänä. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)
KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.
KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei
se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.
KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.
KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot
lattialla.
KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?
KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa.
Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia!
Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.
KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.
KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä
herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat
suussa.
KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.
KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme
tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se
se ruunun rustingitkin ymmärtää.
KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.
KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus
kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.
KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja
piispakaan.
KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään.
— Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä
pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.
KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.
KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne
sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me
lähetämme Pentin.
KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on?
KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä
pappilassa.
KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?
KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?
KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?
KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki.
KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?
KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi.
KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.
KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun
se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia
ajatellut. — Kuoli viinaan.
KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä!
KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se
on sellainen sähkönappi. — Painetaanko?
KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.
KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin
tilifoonissakin.
KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se?
KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan.
KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi.
KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan.
(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä.
_Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.)
PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa,
että minä pyysin. Tekö täällä?
KESTI: Minähän se tässä.
PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle!
KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.
KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh!
(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)
PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?
KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei
tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi
ajaessa...
KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit?
PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?
KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.
KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.
PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? —
Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!
KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —?
KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta
valitsijamiehiä olla.
(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo
sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa
laseihin.)
PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen!
KESTI: Skool, skool!
KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?
PENTTI: Vatsaan se menee.
(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.)
KESTI: Jaa, jaa.
PENTTI: Tuikku murheesen!
KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?
KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool!
Esirippu.