Väinämöinen.
Aino.
Koivutar.
Haavatar.
Pihlajatar.
Tuometar.
Linnunlaululehto. Pieni aho. _Sinipiikojen karkelo_.
Sinipiikojen kesälaulu.
Päivä paistaa, lehti loistaa,
vaarat tanhun tahdin toistaa:
kesä tullut on.
Kukkii joka kummun multa,
sykkii joka sydän kulta:
kesä tullut on.
Lainehtivat niitut, laihot,
aukee aran rinnan kaihot:
kesä tullut on.
Metsä seisoo morsianna.
Tuuli pyytää: suukko annas
kesä tullut on.
Tuoksahtavat haavat, tuomet,
painuu päivän silmäluomet:
kesä tullut on.
Kelle lensi metsän muisku?
Kulki kautta lehdon kuisku:
kesä tullut on.
(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.)
AINO (yksin):
Soi ennen sorea ääni
niinkuin lintu lehtipuussa,
kengänkanta keikahteli
niinkuin oksalla orava;
on nyt tullut toinen aika,
aika toinen ankarampi,
ajatukseni samoovat
aina polkuja samoja,
niinkuin talviset jänikset,
talven lunta tarpovaiset.
(Istuu kivelle ja itkee. _Sinipiiat_ tulevat puiden lomasta.)
KOIVUTAR:
Mitä itket, impi rukka?
HAAVATAR:
Mitä vaivainen valitat?
PIHLAJATAR:
Kerro, suin sulin puhele!
AINO:
Oi, siskot, siniset piiat!
Jo on tullut tuskan hetki.
HAAVATAR:
Kerro, kauneko katosi?
PIHLAJATAR:
Kaasit maahan karjan maidon!
KOIVUTAR:
Pistikö havuinen piikki?
AINO:
Pahemmin, paljoa pahemmin. —
On ailut sydän-alassa.
SINIPIIAT (vavahtaen):
Ainoll' on suru sydämen.
(Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.)
AINO:
Veljeni minut lupasi
väkevälle Väinämölle. —
Tuota itken ja valitan.
KOIVUTAR:
Voi sinua, siskorukka!
HAAVATAR:
Etkö Väinöä rakasta?
AINO:
Hyi, mitä puhutkin! Enhän
tiedä ees, mitä on lempi.
HAAVATAR:
Sen sanon sinulle kohta:
lempi on lehti lentäväinen.
(Pyörähtää kantapäillään.)
AINO:
Taivasta tavottelevi?
HAAVATAR (nauraen):
Sentään maahan muksahtavi.
KOIVUTAR:
Älä usko Haavatarta!
Hällä on keveä kieli.
PIHLAJATAR:
Jalka vieläkin keveempi, —
liikkuu sinne, liikkuu tänne:
niin ei lepata lempi.
AINO:
Sinua enemmän uskon. —
Lausuos, mikä on lempi!
PIHLAJATAR:
Lempi on kukka eikä lehti.
AINO:
Kukkivi kesän lyhyen?
PIHLAJATAR:
Mutta kantaa pitkän marjan.
(Soi simapillin ääni.)
KOIVUTAR:
Tellervon simainen pilli! —
Jo kyllin loruja, siskot.
HAAVATAR:
Se oli kutsu karkeloihin!
PIHLAJATAR:
Käytkö leikkihin keralla?
AINO:
En tiedä. — Mitä ma mietin? —
Luulen äsken itkeneeni. —
Toki tanhu on parempi.
(_Sinipiiat_ vierivät pois vieden _Ainon_ kerallaan. "Päivä paistaa,
lehto loistaa" j.n.e. — _Väinämöinen_ tulee.)
VÄINÄMÖINEN (yksin):
Näillä on ahoilla ennen
vesalempi vieritellyt,
näiden ilmojen ilossa
sinisotka sorjistunut!
Usein katselin kisoissa
neien vartta notkuvata,
noin silloin ajattelin ma:
kun tulisit mulle, neiti,
mie sinua keinuttaisin
virren helkkyvän vivulla,
laulun laajan polven päällä.
(Huomaa sukkanauhan maassa.)
Ainon nauha! Armas nauha! —
Tästä on kukka kulkenunna! —
Kivi on tässä kirkkahampi,
paasi kullan-paistavampi. —
Hoi, salon siniset piiat,
kussa astuu Aino neiti?
ÄÄNI (metsästä):
Täällä.
VÄINÄMÖINEN:
Missä?
ÄÄNI (toisaalla):
Täällä!
VÄINÄMÖINEN:
Missä?
ÄÄNI (toisaalta):
Täällä, täällä! Kah, kävele!
VÄINÄMÖINEN:
Kyllä, kunhan äänen kuulen.
(Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. — _Sinipiiat_ pelmahtavat
esille, _Aino_ heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:)
Leikkilaulu.
Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
Täss' on tanhumme piiri.
Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.
(Vierivät pois.)
VÄINÄMÖINEN (tulee):
Kummallista! Lien lumottu
keskellä jumalan päivän. —
Ajatukseni sekoovat
kuin polutkin kankahalla.
Kuljen yhtä ympyrätä.
— Ota, metsä, urhon uhri!
(Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden
oksiin. — _Sinipiiat_ tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.)
KOIVUTAR:
Kas, kuinka koreat käädyt!
VÄINÄMÖINEN:
Kaunihimmat kaulallasi.
TUOMETAR:
Kultavitjat!
VÄINÄMÖINEN:
Tuomen kulta!
HAAVATAR:
Nääkö on minulle?
VÄINÄMÖINEN:
Sulle!
PIHLAJATAR:
Nää minulle!
VÄINÄMÖINEN:
Kelles muulle?
PIHLAJATAR:
Kiitos, kiitos, kiltti urho! —
Mitä etsinet ereä?
TUOMETAR:
Pyytä, teertä, hirveäkö? —
Pyydä vaan, mitä halajat!
HAAVATAR (kevytmielisesti):
Eipä sentään aivan, sisko. —
Toki haastele halusi!
VÄINÄMÖINEN:
En ole pyytä pyytämässä,
tarvasta tavottamassa. —
Ajan nuorta Aino-neittä.
KOIVUTAR:
Kah, ota, tulevi tuossa! —
Kiitos kaunis lahjastasi.
(Vierivät pois. — _Aino_ tulee hiljakseen ja hajamielisenä.
_Väinämöinen_
piiloutuu lehvien lomaan.)
AINO (itsekseen):
Lienkö kauankin kävellyt
polkuja salon sinisen? —
Päivä jo läntehen lipuvi. —
Miksi metsähän lähinkin? —
Ah, jo muistan! Ma meninhän
vastaksehen varvikosta.
(Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:)
Taitan vastan taatolleni,
toisen taitan maamolleni,
kokoelen kolmannenki
verevälle veiolleni.
Kenpä taittavi minulle,
ojentaa vihannan oksan,
jolla peipponen peseime,
pulmonen puhasteleime,
näissä suurissa suruissa,
apeissa miel'aloissa?
VÄINÄMÖINEN (kuiskaten):
Aino!
AINO (säpsähtäen):
Ken puhuvi?
VÄINÄMÖINEN (tullen esille):
Minä. —
Terve mielitiettyseni!
AINO:
Terve tervehyttäjälle.
VÄINÄMÖINEN:
Oletpa kuin tytär Tapion
sinimetsän siimeksessä. —
Ja noin kauniissa puvussa!
Käädyt kaulalla koreat,
tinaristi rinnan päällä! —
Suonet, katselen sinua.
AINO:
Silmä ei ottane osoa.
(Taittelee lehviä edelleen. — Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN:
Muistatko sitä sa vielä,
kun sun viimeksi tapasin?
Tulit Väinölän tupahan,
toit minulle mansikoita —
AINO:
Toin ma ehdosta emoni.
VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan):
Mie sinua siitä kiitin,
suulle suutelin sinua,
sull' oli juuri suussa marja,
joka särkyi suudellessa,
purskutti punaisen juovan
poskilleni, parralleni.
Sie sitä hyvinkin nauroit! —
Muistatko sitä sa vielä?
AINO:
En.
VÄINÄMÖINEN:
Etkö? Lie sinulla
nytkin marja suumalossa? —
Sieltä pois se suudelkaamme!
(Yrittää lähestyä. _Aino_ kääntyy selin.)
AINO:
Menneet on kesäiset marjat.
VÄINÄMÖINEN:
Toki toiset kypsynehet. —
(Suoraan:)
Ihana olet sa, Aino,
noin kun nuorena näen sun,
puhtaana, punastuvana,
tinaristi rinnan päällä! —
Tahdotko minulle tulla?
AINO (hiljaisesti):
Olenhan sinulle myöty.
VÄINÄMÖINEN (ylevästi):
En sinua väkisin viene. —
Aino, annahan sanasi!
AINO:
Sanan saanet maamoltani.
VÄINÄMÖINEN:
Sulta yksin sen tahon ma. —
Huolitko minusta?
AINO:
Huolin
taikka lienen huolimatta!
Olen kaupattu kananen.
VÄINÄMÖINEN:
Se oli juoni Joukahaisen,
ei paula minun panema. —
(Lämpimästi:)
Kuule, kun valalla vannon:
jos et sa minusta huoli,
menen pois kohin kotia,
en tavanne taattoasi.
Siis sano sana pätevä! —
Pidätkö pikkuisen minusta?
AINO (hätäisesti):
Pidänhän sinusta, pidän.
VÄINÄMÖINEN (riemastuen):
Siis omani!
AINO (käsiään väännellen):
Voi, kun on vaiva! —
Toki en sulhoksi suvainne.
(_Väinämöinen_ on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. _Aino_ on
irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. — _Väinämöinen_ peittää
silmänsä kädellään.)
VÄINÄMÖINEN:
Jää hyvästi!
(Aikoo mennä.)
AINO (vienosti):
Väinö!
VÄINÄMÖINEN (kääntyen):
Aino!
Puhuitko jotakin!
AINO (empien):
Puhuin.
Ethän suuttunut?
VÄINÄMÖINEN (lempeästi):
Sinulle!
En ikinä. Itken sua
niinkuin mennyttä suvea,
sadekaarta taivahalla. —
Jää hyvästi!
(Aikoo mennä jälleen.)
AINO (naivisti):
Luulen, mulla
nyt on marja suumalossa.
VÄINÄMÖINEN (hurmautuen):
Aino! Aino! Armahani!
(Sulkee hänet syliinsä.)
Ei, minä en sinusta luovu,
riippunen sinusta kiini
niinkuin matkamies Manalan
viimeisestä viitapuusta,
elämän rannalta eroten!
(Syleilee ja suutelee häntä. — _Aino_ arasteleikse.)
AINO:
Sankari! Sinua säikyn.
VÄINÄMÖINEN:
Aukaisen sinulle auki
oman rinnan riemuholvit,
kuuletko, kuinka ne kajahtaa:
"Astu tänne, Aino-neiti!" —
Vien sinut taivahan laelle,
näytän sulle kaikki kansat,
kansat huutavat sinulle:
"Terve, nuori Aino-neiti!"
AINO (levottomana):
Lupasit lähteä kotihin. —
Sitten, sitten haastelkaamme!
VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä):
Vaan sinä et siitä huoli,
siinä oikeinkin osannet!
(Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:)
Suur' on hengen valtakunta,
sitäkö hallita haluat?
Tunnetko meressä, maassa,
Luojan valtimon tykinnän?
Tahdotko, sen auki isken,
tahdotko, jotta ma johatan
suuhusi punaisen suihkun
elämätä, aurinkoa? —
Aino, katsohan minuhun! —
Lähdemmekö? Lennämmekö?
Näytämmekö maailmalle
kaksi onnen ottolasta?
AINO (pyrkii irti):
Päästä! Päästä! — 'Oi emoni!
(Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. — _Väinämöinen_ polvillaan halaten
Ainoa.)
VÄINÄMÖINEN:
Tiedäthän, min' olen vanha,
näethän hapseni hopeiset,
ne harmeni kesäisnä yönä
kerran Hiiden kiukahalla,
kun tulin tuntemaan totuuden.
Tunnetko totuuden, tyttö? —
Se on tauti, talvi, kuolo.
Min' olen totuus, minä! —
Siks minä olenkin vanha! —
Siks minä olenkin ruma! —
Siks minä sinua lemmin! —
Sin' olet kauneus elämän!
Sin' olet kevät ja kukka!
Siks sinut raiskata tahonkin! —
AINO (irti tempautuen):
Auttakaa julkiset jumalat!
(Rientää pois. — Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.)
VÄINÄMÖINEN:
Sinne se kana katosi! —
Houkkapa olin, kun etsin
elämältä haavettani,
pyytelin pyhäistä unta
käsin, kurja, kosketella!
Haave ilmahan hajosi,
utu nousi tuulen teille,
tässä seison syli avoinna,
hämilläni, häpilläni,
niinkuin lapsi
vesikaaren viettelemä.
Jää hyvästi, kaunis kaari!
Minä maan päälle palajan.