Runoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui
sikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna
2229.
Hän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti »Sampolassa», jossa
hän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä
pimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti
terästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä,
mutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.
»Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi»,
ajatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.
Mutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin
painoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.
Runoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen,
ja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen
laidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.
Vaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän
jotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille.
Hän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti
uudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta
useampia koskettimia...
Huone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä sikäli kuin sillä
voi sanoa olevan joitakin piirteitä koska runoilijan katse kohtasi vain
eräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui
peräseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.
Samalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku
lähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten
yhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen
suloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja
runoilija keikkosi siitä kuin pontimella.
Silloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta
jonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti
nopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan
ei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli
ihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus-
että päällysvaatteet.
Tuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja
muuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa,
mutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin
hotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri
päällensä saama verho.
— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai
te tunnette koneiston?
— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä.
— Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en
muistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?
— Luulisinpä kyllä... mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?
— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet
ovat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut
herättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä,
koska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin
herättyänne luonnollisella tavalla... No, miltä teistä nyt tuntuu? Te
olette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht'aikaa...
— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?
— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne
ilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on
kastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla
pesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite
pois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta
ja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt
pöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732...
— Numero... Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti.
Hänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut
tulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä
laulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään
uudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman
valtias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain
parissa.
− Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee
henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi.
Nimet ovat historiaa.
— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?
− Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta
löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan
tarpeettomine rahoineen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa. Mutta
palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai
painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hätyytitte. Niin,
nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää
tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...
Toinen alkoi selittää:
— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen
seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi
minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi
ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee
kerrokseen ovenne eteen j.n.e.
— Tuleeko auto tänne sisälle?
— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jokaisella te lienette
aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen —
mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille
vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin
kaupunkeja.
− Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan
merta!
— Meri... meri kyllä on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta
monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on
niin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me
merellä teemme!
— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?
— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista
edes lukeneeni.
— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?
— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.
— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?
Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut
luonnon suuria voimia.
— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta
sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa
on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna,
säännösteltynä.
— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja
oletteko te edes ihmisiä?
— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan — yleisnimellä. Ja me tulemme
toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan
koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä,
miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän
ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja
entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne
putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika. Maata
pitkin ja...
— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä
vuodenaika nyt on?
— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän
ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun
kolmastoista.
− Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon
riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?
— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On
vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut
numeronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos
sattuisi jokin onnettomuus.
— Sattuuko täällä onnettomuuksia?
— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.
Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja
ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.
Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on
valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan
luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten
hän siis voi olla käytettävissä kauemminkin.
Runoilijan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki
olisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta
niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:
— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?
— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen
meistä kaikista.
Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli
saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa
laulaeessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on
järjestetty.
Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:
— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa
teille tehtävänne.
— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen
runoilija!
— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin
epätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja
taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?
— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!
— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä
toimihenkilöitä runoilijoiksi.
Runoilija tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:
— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?
— On, on, suurta runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja
vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri
valmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja
sieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman.
Siitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.
Runoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.
Oletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero...
— Ei, ei, älkää painako!
— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan
aluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on
automaattinen.
— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en
halua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.
— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää
koko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin
lähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan
maailmanrauhaa.
— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.
— Mikä on nuora?...