Poppius-suvun (1) jälkiä voi seurata aina 17 vuosisataan asti.
Loppupuolella tätä vuosisataa kuoli suvun vanhin tunnettu jäsen
Abrahamus Nicolai Padasjoen kirkkoherrana. Hän ei itse Poppius-nimeä
käyttänyt; vasta hänen poikansa tuntemattomasta syystä sen itselleen
omistivat. Lieneekö tällä suvulla mitään yhteyttä Virossa löytyvän
samannimisen suvun kanssa, siitä ei ole tietoa. Pari vuosisataa
Abrahamus Nicolain jälkeläiset vaikuttivat pappeina yksinomaan
Keski-Savon pitäjissä; Juvan kirkkoherran virka oli toista vuosisataa
tämän suvun hallussa. Yksi pojista kolmannessa polvessa kantaisästä
lukien oli Pieksämäen kirkkoherra Abraham Poppius, joka kuoli v.
1768. Hänen poikansa Johan hylkäsi vanhat sukutraditsionit antautuen
sotilasuralle. 1788 —90 vuosien sodassa oli hän mukana ja samaten
1808—09 vuoden taisteluissa, vaikka nyt enimmmäkseen kommissariatissa
palvellen. Vielä sodan kestäessä sai hän eron palveluksesta luutnantin
arvonimellä ja eli loppuikänsä Partalan tilalla Juvan pitäjässä.
Täällä hänen vanhin poikansa, Abraham jonka elämänvaiheita on
aikomukseni esittää, oli syntynyt lokakuun 30 p:nä 1793. Pojan
runolliset taipumukset olivat ehkä perintöä äidiltä Katarina Elisabet
Cygnaeuselta, jonka suvussa rikkaat luonnonlahjat eivät olleet aivan
harvinaisia.
Lapsuuden aika kului rauhallisesti useitten siskojen ja
leikkikumppanien parissa. Jo tältä ajalta johtuu se ystävyys Abraham
Poppiusen ja erään toisen, sittemmin kuuluisan Carl Axel Gottlundin
välillä (2), joka sitten pysyi läpi heidän elämänsä huolimatta
jälkimäisen oikullisesta ja usein ärtyisästä luonteesta. Vaikka
Gottlund olikin lähes kolme vuotta nuorempi ja samanikäinen Abrahamin
nuoremman veljen kanssa, olivat he kuitenkin paljon yhdessä. Uima- ja
metsästysmatkoilla käytiin ahkerasti jo pienestä pojasta alkaen.
Elämä maaseudulla tämän vuosisadan alkupuoliskolla oli monessa
suhteessa aivan toisenlainen, kuin nykyään maassamme. Tarkoitan tässä
etupäässä herrassäätyläisiä. Seuraelämä heidän kesken oli vilkkaampaa,
ja luonnollisista syistä. He asuivat kaukana muusta maailmasta ja
olivat verrattain harvoin missään yhteydessä sen kanssa. Ulkonaiset
olot siten jo pakoittivat virkamiehiä ja kartanojen omistajia kullakin
seudulla tyytymään toistensa seuraan, keskinäisestä seurustelusta
hakemaan henkistä ravintoaan ja huvitustaan. Ystävien syntymä- tai
nimipäivät ja muut vuoden merkkipäivät muistettiin tarkoin ja yhdyttiin
peninkulmien päästä niitä ilolla ja tanssilla viettämään. Ja silloin ei
tyydytty yhteen iltaan tai yöhön, vaan päivät ja illat myöhään yöhön
huviteltiin pari kolme vuorokautta, niin paljon kuin vaan syömisen
takia ennätettiin. Seuraelämällä oli niin sanoakseni runollisempi
leima, jota eivät taloudelliset huolet ja maanviljelyksen huonot
tulokset voineet himmentää.
Tällainen oli elämä säätyläisten kesken myöskin Juvalla Abraham
Poppiusen nuoruuden aikana. Nuorta väkeä löytyi kosolta täällä silloin.
Abraham itse oli vanhin kuudesta lapsesta ja rovasti Gottlundin ja
kappalaisen Vinterin perheissä löytyi useita samanikäisiä. Kun Poppius
vuonna 1810 (3) ja hänen nuorempi veljensä sekä C. A. Gottlund pari
vuotta myöhemmin olivat lähteneet Porvoon lukioon, muodostuivat
erittäinkin joulut ilon ja pitojen ajaksi nuorten veikarien saavuttua
kotiin kaupungista. Porvoossa Poppius ei näy paljon seurustelleen
Gottlundin kanssa, vaikka he tietysti, ollen saman pitäjän miehiä,
joskus kävivät toistensa luona. Korkeammalla luokalla ollen, kuin
Gottlund, oli Abrahamilla toiset toveritkin.
Kevätlukukaudella vuonna 1813 matkusti Abraham Poppius Porvoosta
Turkuun suorittaaksensa ylioppilastutkinnon ja kirjoitti 1 p:nä
maaliskuuta (4) nimensä yliopiston matrikkelin. Luultavaa on, että hän
nyt jo oli päättänyt antautua teologiselle uralle, vaikka hänen harras
lukuintonsa saattoi hänet ensin kohdistamaan lukunsa kandidaattiarvoa
varten. Historia, erittäinkin isänmaan, ja suomen-kieli olivat hänen
lempiaineensa, ja niin paljon, kuin hän vaan muilta varsinaisilta
tutkintoluvuiltaan ennätti, harrasti hän maansa muinaisuuden
tutkimista. Isän tulot olivat verrattain pienet ja perhe suuri, niin
ettei Abrahamille tarpeeksi riittänyt varoja kotoa, vaan täytyi hänen
luultavasti jo Turussa ollessaan kotiopettajana ansaita lisää.
Kesät 1813, 1814, 1815 ja 1816 oleskeli Poppius kotona Juvalla (5).
Jolleivät Poppius ja Gottlund, joka v. 1814 oli tullut ylioppilaaksi,
Turussa varsin paljon seurustelleet, olivat he loma-aikoina maalla sitä
enemmän yhdessä. Sattuipa joskus, että Gottlund silmittömästi suuttui
Poppiuseen, kun hän oli ennättänyt ennen pyytämään jonkun pitäjän
kaunottarista tanssiin tai Gottlund muuten Poppiusen tähden tunsi
itsensä syrjäytetyksi hienohelmaisten joukossa.
Turussa seurusteli Poppius varsinkin Antti Juhana Sjögrenin kanssa,
joka Porvoon lukiosta oli tullut ylioppilaaksi samana vuonna,
kuin hänkin. Porvoossa jo olivat he paljon olleet yhdessä. Samat
harrastukset ja osaksi samat luvut veivät heidät edelleen yhteen;
heidän välilleen syntyi luja ystävyys, jota yhtäläisyys molempien
luonteitten hienoudessa vielä vahvisti. Sjögrenissä oli keväällä
1813 (6) sattumalta herännyt ajatus Suomen kansan muinaisrunojen
keräämisestä ja suomenkielen tutkimisesta. Hän esitti tuumansa
Poppiukselle, joka siitä suuresti innostui. Molemmat päättivät heti
seuraavana kesänä ryhtyä työhön, kukin tahollaan. Jo ensimäisestä
ylioppilaskesästään asti keräsikin Poppius kotiseudullaan runoja ja
sananlaskuja. Että tämä esimerkki paljon vaikutti myös Gottlundiin ja
enensi hänen intoaan samanlaiseen työhön, on epäilemätöntä, vaikkei
Gottlund muistiinpanoissaan sitä suorastansa tunnustakaan.
1816:n vuoden alussa oli Poppius kirjoittanut isälleen kirjeen (7),
jossa sanoo aikovansa heti lähteä Porvoosen vihityttämään itseänsä
papiksi. Että hän nyt jo oli päättänyt tehdä sen ja siis jättää lukunsa
ainakin ajaksi, siihen vaikuttivat luultavasti leipähuolet. Mahdollista
on myös, että, niinkuin Gottlund luuli, satunnainen alakuloisuus jonkun
vastoinkäymisen tähden luvuissa oli saattanut Poppiusta tälle tuumalle.
Kirjeessä Juvalta koettaa Gottlund selittää Poppiuselle, kuinka
kerrassaan epäedullinen hänelle tämä askel olisi.
»— ty Du vet ej ordet af förrän Consistorium Venerandum skjutsar Dig
åt helvetet, upp till Kiuruvesi eller d. m. Och tänker Du framdeles
undergä promotion, får du procossa med Biskopen allt till Keijsaren som
Gustafsson i Sveaborg. — — Och skrifver Du till Borgå sä låf ei vist
koma, kanske du kunde få bättre villkor derigenom».
[»— sillä ennenkuin tiedätkään, lähettää Consistorium Venerandum
sinut helvettiin, Kiuruvedelle asti tai muuanne yhtä pitkälle. Ja
jos aijot tulevaisuudessa antaa promoveerata itseäsi, saat käräjoidä
Piispan kanssa aina Keisariin asti kuten Gustafsson Viaporissa. — — Ja
jos kirjoitat Porvoosen niin elä lupaa varmasti tulla, ehkä' saisit
paremmat ehdot sen kautta.»]
Jos lie tämä vaikuttanut, tai Poppius muutenkin päätti tällä kertaa
jättää papintuumansa, lopputulos on, että hän edelleenkin jäi
Turkuun lukujansa jatkamaan ja tuskinpa ensinkään kirjoitti Porvoon
konsistoriumille.
Vuonna 1816 olivat Poppius ja Gottlund viimeisen kesän yhdessä kotona
Juvalla. Jälkimäinen valmisteli nyt matkaa Upsalan, jonne suomalaisten
ylioppilasten vielä tähän aikaan oli tapana lähteä harjoittamaan
opintojaan. Päättäen eräästä Gottlundin kirjeestä (8), jonka hän
myöhemmin kirjoitti Poppiuselle Turkuun, oli nyt myös ollut kysymys,
että Poppius lähtisi mukaan. Syystä tai toisesta katsoi tämä kuitenkin
paremmaksi toistaiseksi jäädä kotimaahan, vaikka hänellä olikin isänsä
suostumus matkaan. Syksyn alussa hän siis taas lähti Turkuun. Heti ensi
kirjeessä (9), jonka hän täällä sai Gottlundilta Upsalasta, kehoittaa
tämä häntä tulemaan sinne, koska siellä muka elatuskin oli paljoa
halvempi kuin Turussa. Marraskuun alussa (10) kirjoitti Poppius siihen
vastauksen suomeksi kertoen omista pyrinnöistään ja Turun oloista.
Tähän asti oli heidän kirjeenvaihtonsa käynyt ruotsiksi, mutta nyt
Poppius ensimäisenä vaihtoi sen kansansa kieleen. Innostuneena tästä ja
isänmaallisista tunteistaan siellä muukalaisten joukossa vastaa (11)
Gottlund myös suomeksi puhuen Savon korvista »jossa pyyt vihelevät,
ja peipuiset vingertavat». Sentehden, jatkaa hän, »sine tiet oikein
kuin, kuin sine ett häjtet unouxen sen kallin kielen joka nyt on
poleuxen alla, nin myös minekin, vajka nyt tässä täutyn olla, muihen
sekkan suljettunna, omasta maasta, — —». Että hän tässä tarkoittaa.
muutakin kuin kirjeitten kirjoittamista suomeksi, on selvää. Poppius
oli luultavasti kertonut runoistaan, joita hän suomenkielellä oli
alkanut sepitellä ylioppilasaikanaan. Muussakin suhteessa on tämä kirje
mieltäkiinnittävä. Hän jatkaa nimittäin:
»Se [Atterbom] on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan
ymertä, mitenkä hän on nin sauret kiäntymyxet (hvälfningar) Ruotsin
laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej
Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle
joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä,
nin ej hyö millonka antavat, omasta kieleste tiedon. Vaan tähä myö
liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejäen syyn kautta,
pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten, nin paljoin kuin mejden
voimassa on, site julista ja ylösvalista.»
Lopussa hän taas kehoittaa Poppiusta seuraavana keväänä tulemaan
Upsalaan, jotta he paremmin yhdessä voisivat panna tuumiaan toimeen
ja koska siellä, huomauttaa hän taas, oleskelu tulisi helpommaksi;
jos vielä Abraham Poppiusen veli Yrjö, joka myös oli ylioppilaana
Turussa, tulisi mukaan, asuisivat, ehdottaa hän, he »kajkki Savon
sangarit yhessä linassa.» Nämät uudistetut kehoitukset ja Gottlundin
innostuttavat kirjeet tietysti eivät jääneet vaikuttamatta, vaikkei
vielä seuraavana keväänä tullutkaan mitään matkasta.
Eräästä Gottlundin kirjeestä (12), jonka hän tammikuussa. 1817
kirjoitti isälleen, saamme tietää, mitä Poppius siihen aikaan puuhaili.
Gottlund kertoo nimittäin, että Poppiusella oli tekeillä väitöskirja
»de paroecia Juva in Savonia sita» (13). Ei ole tietoa, tuliko tästä
koskaan mitään valmista; ei Gottlundilla ollut paljon toivoa siitä,
koska aineksia löytyi kovin vähän.
Suomen yliopistossa Porthanin henki, hänen innokkaat kehoituksensa ja
isänmaalliset aatteensa vielä tähän aikaan tuntuvasti vaikuttivat.
Nuorten tiedemiesten ja ylioppilasten joukossa olivat ne saaneet
kannattajia, jotka nuoruuden innostuksella päättivät noudattaa hänen
esimerkkiään ja antautua työhön suomalaisen isänmaansa hyväksi, sen
kielen ja kansallisuuden korottamiseksi. Näitä miehiä olivat Linsén,
Tengströmit, Arwidsson, jotka Aura-seuran perustivat ja vuosina 1817
ja 1818 painosta toimittivat Aura-nimistä aikakauskirjaa. Jonkunmoisen
seuran (14) olivat keskenänsä perustaneet myös nuoremman polven miehet:
Poppius, Sjögren, G. Fr. Aminoff, Alex. Blomgvist, I. Ilmoni ja ehkä
muutkin. Näyttää siltä, kuin he osaksi oppositsionista auralaisia
vastaan (15), jotka muka olivat liian laimeita ja sovittavaisia
isänmaallisuudessaan, olivat liittyneet yhteen ja tosityössä tahtoivat
näyttää isänmaallisuuttaan. Että he jyrkemmin olisivat tahtoneet
kannattaa Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevaa fosforistista
suuntaa, kuin Auralaisetkaan, tuskin voi sanoa. Jos entisen emämaan
silloisissa kirjallisissa virtauksissa tahtoo tähän löytää vertauksia,
saattaa sanoa, että näitten nuorten harrastukset enemmän ehkä kävivät
samaan suuntaan, kuin göötiläisen seuran, ja Aura taas enemmän edusti
fosforistista suuntaa.
Sitä henkeä, mikä tässä seurassa vallitsi, ilmaisee kirje, jonka
Poppius vuotta myöhemmin (16) kirjoitti Sjögrenille:
»Äfvenledes skulle jag vela rätt ljufligen kunna visa Herrar Aurarister
att om de och vi alla nånsin skola vinna utlänningars aktning, så skola
vi vara oss själfva och icke allting h.e. nihil; vi skola ej gå att
bygga på andras litteratur, som nog har byggmästare till öfverflöd,
icke med förnämhet förkasta allt eget och ofira krokodiltårar ät Balder
och Brage».
[Samaten tahtoisi oikein ihanasti voida näyttää Herroille Auralaisille
että jos he ja me kaikki voimme koskaan voittaa ulkomaalaisten
kunnioitusta, täytyy meidän olla oma itsemme eikä kaikkea t.s.
ei mitään; meidän ei pidä olla auttamassa rakentamaan muitten
kirjallisuutta, jolla on yllin kyllin rakennusmestaria, ei ylpeydellä
hyljätä kaikkea omaa eikä uhrata krokodilinkyyneleitä Balderille ja
Bragelle.]
Mitään yhteistä julkaisua heiltä ei ole ainakaan jälkimaailmalle
säilynyt, mutta jokainen osaltaan on kyllä voimiensa mukaan näyttänyt,
ettei hänen innostuksensa ollut aivan tyhjää suunpieksimistä. Heidän
yhteiset keskustelunsa kai juuri innostuttivat m.m. Poppiustakin
kirjoittamaan kertomusta kotipitäjästään.
Kohta kuitenkin muutamat seuran jäsenistä, nimittäin Poppius ja Aminoff
jättivät Turun yliopiston muuttaen ajaksi Upsalaan. Vähitellen näkyvät
kokouksetkin käyneen aina harvemmiksi ja 1818:n vuoden alussa oli
Poppius kuullut Upsalaan, että koko seura oli hajoomistilassa. Sen
johdosta kirjoitti hän Sjögrenille (17):
»Högst ledsamt vore om sällskapet skulle upplösas. Du bör arbeta
emot det. Där skall ju hafva uppkommit en psalmkommité. Herre Gud
hvad det vore ljuft att genom vår morgonrodnad uti sällskapets
äteruppblomstrande fä anledning att föreställa sig en ännu större
dager. Att genom Porthans återupplifvade anda hoppas intresse för
vår historie, för vårt national språk, pä det våra efterkommande
icke må blifva en indifferens af Rysse och Svensk ett noll, utan
en själfständig nation pä förnuftets och själens områden, då de i
politiskt afseende icke någonsin kunna blifva det!»
[»Hyvin ikävää olisi jos seura hajaantuisi. Sinun täytyy vastustaa
sitä. Siellähän kuuluu syntyneen virsikomitea. Herra Jumala kuinka
olisi ihanaa seuran uuden kukoistuksen aamuruskossa saada syytä
kuvailla mielessään vielä suurempaa päivänvaloa. Kunpa saisi Porthanin
jälleenherätetyn hengen kautta toivoa syttyvän innostusta historiaamme,
kansalliskieleemme, jotta meidän jälkeläisistämme ei tulisi Venäläisen
ja Ruotsalaisen välinen olento, nolla, vaan omantakeinen kansallisuus
järjen ja sielun puolesta, koska he valtiollisessa suhteessa eivät
koskaan voi siksi tulla.»]
Poppius ei kuitenkaan enään saanut tilaisuutta suoranaisesti vaikuttaa
seuran elähyttämiseksi ja sen muutkin jäsenet hajosivat vähitellen
Turusta eri tahoille.
Kesällä 1817, jonka Poppius oleskeli kotona maalla, oli hän
lopullisesti päättänyt muuttaa Upsalan yliopistoon. Hän lähti sen
tähden syyskuun lopulla Turkuun, missä hänen oli yhdyttävä muutamiin
muihin tovereihin, jotka myös olivat aikeissa purjehtia Pohjanlahden
toiselle rannikolle. Matka oli suoritettava n.k. sumpissa, verrattain
pienessä, puoliavonaisessa saaristoveneessä. Semmoiseen astui 26 p:nä
neljä nuorta suomalaista tiedemiehen- ja kirjailijan-alkua (18),
nimittäin A.I. Arwidsson, L.H. Prytz, Abraham Poppius ja G. Fr.
Aminoff lähteäksensä entiseen emämaahan täydentämään opintojaan sen
korkeakoulussa. Tavallisissa oloissa, kuin ilma oli kaunis ja tuuli
suotuisa, suoritettiin matka Turusta Tukholmaan muutamassa päivässä.
Mutta nyt sattui nousemaan tavaton pohjoismyrsky, joka painoi tuon pien
aluksen oikeasta suunnastaan aina Gottlandin rannikkoa kohden. Heidän
onnistui viimein monen kovan ottelun jälkeen ja kärsittyään kylmää ja
märkää päästä maalle pieneen Fårön saareen Gottlandin pohjoispuolella.
Matka oli ollut sitä vaikeampi, koska heidän oli täytynyt pelastaa
sumppiinsa kaikki matkustavaiset ja miehistö eräästä toisesta sumpista,
jonka he matkalla olivat tavanneet ajelehtivan haaksirikkoisena,
masto myrskyn katkaisemana. Tänne Fåröhön heidän sitten täytyi jäädä
melkein pariksi viikoksi odottamaan sopivaa tuulta. Loppumatka kävi
onnellisesti ja 28 p:nä lokakuuta saapuivat he viimein Upsalaan siellä
olevien suomalaisten ja tuttaviensa suureksi iloksi ja hämmästykseksi.
Kaikki olivat täällä nimittäin jo varmaan luulleet heidän hukkuneen
(19). J.J. Pippingsköld, joka Tukholman kautta 11 p:nä lokakuuta
oli tullut Upsalaan Turusta, oli kertonut, että he jo viikkoa ennen
häntä olivat lähteneet Turusta ja että laivurit arvelivat heidän joko
hukkuneen tai ajelehtineen Liivinmaan rannikolle. 15 p:nä oli Gottlund
kirjoittanut kotiin sisarelleen pahoin pelkäävänsä, että se laiva,
jossa Poppiusen piti matkustaa, oli hukkunut; ja 17 p:nä kirjoittaa hän
päiväkirjaansa saaneensa varman tiedon, että sumppi matkustavaisineen
päivineen oli joutunut aaltojen uhriksi. »Minä surujn nin nijte, ette
olin itkesilmein ja murheinen kaiken päjvä, eikä osana teke mitä»,
sanoo hän päiväkirjassaan. 22 p:nä kirjoitti hän Sjögrenille ja Yrjö
Poppiuselle Abrahamin ja hänen toveriensa kuolemasta. Seuraavana
päivänä tuli Upsalaan kuitenkin N.G. af Schultenin kautta sanoma, että
kaikki olivat pelastuneet, vaikkei tiedetty miten eikä missä; mutta kun
ei tullut mitään kirjettä, ei Turusta eikä Tukholmasta, sammui toivo
taas. Vasta 28 p:nä pääsivät he epävarmuudestaan, kun he odottamatta
tapasivat Arwidssonin ja Prytzin kadulla ja ja myöhemmin Poppiusen
ja Aminoffin majatalossa. Illalla sitten vietettiin suuri riemun ja
yleisen veljestymisen juhla Urbergin kahvilassa.
<tb>
Tähän aikaan oleskeli Upsalan yliopistossa harvinaisen suuri joukko
suomalaisia, enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen (20). He
muodostivat eri maakunnan omine kuraattorineen ja inspehtorineen.
Juuri syksyllä 1817, muutama päivä Poppiusen tulon jälkeen, syntyi
suomalaisten kesken tuo kuuluisa riita, joka vasta seuraavana keväänä
saatiin asettumaan. Arwidsson tietysti heti joutui tässä päähenkilöksi,
vaikka tällä kertaa ehkä tahtomattansa.
Poppius ei näy innokkaammin ottaneen osaa näihin kiistoihin.
Arwidssonin puolta hän kyllä piti ja kirjoitti Gottlundin,
Pippingsköldin, Aminoffin ynnä muitten kanssa nimensä uusien sääntöjen
alle huhtikuussa 1818 (21). Poppius oli hiljainen luonne, joka ei
tahtonut esiintyä ja herättää huomiota. Silti hän ei suinkaan ollut
välinpitämätön asiain menosta tai laimea mielipiteissään. Sen olemme
kyllin nähneet jo niistä muutamista kirjeenotteista, joita yllä
on mainittu. Sattuipa välistä, että hän hyvinkin innostui hetken
tunnelmasta, jopa kiivastuikin» (22). Hänen luonteensa perusteellisuus
ja hänen hieno, niin sanoakseni runollinen käsityksensä kammoksui
kaikkea vaan ulkonaisesti loistavaa kuorta ja taistelujen räyhäävää
elämää.
Sekä syys- että kevätlukukauden asui Poppius yhdessä Aminoffin kanssa.
Hänkin oli savolainen, kotoisin Rantasalmelta, jonne hänen isänsä,
majuri, vanhoilla päivillään oli asettunut asumaan. Luonteiltaan hyvin
samanlaisina viihtyivät he erinomaisesti toistensa seurassa.
»Jag och Germund hafva hela vintern som kött och blod varit
oskiljaktiga contubernaler, lefvat och arbetat under ett tak, såfvit
i en säng och spelat under ett täcke, så att hvad jag i alla möjliga
afseenden säger om mig, gäller och till alla delar om honom.»
[»Minä ja Germund olemme koko talven kuin liha ja veri olleet
eroittamattomia asuintovereita, eläneet ja työskennelleet saman katon
alla, nukkuneet samassa sängyssä ja saman peitteen alla, niin että mitä
minä kaikissa suhteissa sanon itsestäni tarkoittaa myös kaikin puolin
häntä.»]
kirjoittaa Poppius Sjögrenille (23). Samat isänmaalliset aatteet
innostuttivat molempia. Kansansa kielen ja kirjallisuuden korottamista
Aminoffkin haaveili ja harrasti. Aminoff står i ljusan låga af
detta fosforos [Aminoff on ilmi tulessa tästä fosforoksesta]
(kansallisuudenaate), kertoo Poppius seuraavassa kirjeessä Sjögrenille
(24). Häntä lähinnä oli luonnollisesti Gottlund Poppiusen paras ystävä.
He eivät suinkaan tuon yhden vuoden eronaikana olleet vieraantuneet
toisistaan. Niinkuin jo olemme nähneet, kirjoittivat he jokseenkin
ahkeraan toisilleen ja kirjeitten ohessa oli Gottlund lähettänyt
Poppiuselle Ruotsin kirjallisia uutuuksia, milloin vasta ilmestyneet
numerot »Svensk Literaturtidningia», milloin »Poetisk Kalenderia» tai
Bruzeliusen »Kalender för Damer» j.n.e. Sitä enemmän tulivat he täällä
Upsalassa olemaan yhdessä, koska Gottlund kevätlukukauden 1818 asui
samassa talossa, kuin Poppius. Jokapäiväiseen seuraan kuuIui myös
Pippingsköld, johonka Poppius nähtävästi vasta täällä lähemmin tutustui.
»Han är mera original än Arvidsson, är mindre vigilös och äger kanske
mera gvickhet än han. För karrikature har han en afgjord fallenhet»,
[»Hän on enemmän alkuperäinen kuin Arvidsson, vähemmän huikentelevainen
ja hänessä on ehkä enemmän sukkeluutta. Pilkkakuviin hänellä on
kieltämätön taipumus»,]
arvelee Poppius edellä mainitussa kirjeessä Sjögrenille. Gottlundin
kautta pääsi Poppius nyt Ruotsin huomattavampien kirjallisten kykyjen
kanssa tuttavuuteen. Atterbom oli siihen aikaan ulkomailla, mutta
siinä seurassa, jonka keskuksena Palmblad oli, kävi myös suomalaisia,
niinkuin Arwidsson, Gottlund ja joskus Poppiuskin.
Kuitenkaan Poppius, niinkuin sanottu, ei näy vilkkaammin ottaneen osaa
ylioppilaselämään, joka tähän aikaan ei suinkaan ollut hiljaisinta
laatua, eikä kirjallisiin keskusteluihin suuremmissa piireissä. Hän
viihtyi paremmin kotonaan lähempien ystäviensä seurassa ja kirjojensa
ääressä. Joskus oli hän kutsuttu päivällisille tai illallisille
professori Romanssonin luo (25), joka osasi suomea ja joka aina
suomalaisia kohtaan oli erittäin ystävällinen ja auttavainen.
Historiaa ja filosofiaa lueskeli Poppius nyt ja kuunteli näissä
aineissa luentoja, joita Geijer ja Grubbe pitivät (26). Hänen totuutta
harrastava, tutkiskeleva mielensä ei tahtonut tyytyä puolinaisuuteen;
elämän suurissa kysymyksissä tahtoi hän päästä sopusointuun ja
perustettuun, filosofiseen vakaumukseen. Kandidaattitutkinto hänellä
edelleen oli lähimpänä maalina. Syyskesällä (27) kirjoittaa hän
Sjögrenille:
«Min största force vore nu att jämte praesterande af Candidatexamen,
ändtligen hafva kommit pä någon säker grund i filosofien som kan
förvirra en människa på alla möjliga vägar till döds, — —.
[»Suurin pyrintöni olisi nyt, että sen ohella kuin olisin suorittanut
Kandidaattitutkinnon, samalla viimeinkin olisin päässyt varmalle
pohjalle filosofiassa, joka voi eksyttää ihmisen kaikellaisilla teillä
aivan kuolluksiin,» — —.]
Grubben luennoista uskonnon filosofiassa toivoi hän paljon ja Geijeriin
oli hän aivan ihastunut: »Man kommer alldeles ånyo född från hans
timmar». [»Tulee ihan uudestasyntyneenä hänen tunneiltaan».]
Että isänmaallisuus ja suomalainen kansallisuudenaate edelleen oli
vireillä Upsalassa oleskelevissa suomalaisissa, siitä ovat todisteina
sekä heidän silloiset lukuharrastuksensa että kirjeet, joita he
kirjoittivat kotimaassa oleville tovereilleen. Siinä kirjeessä
Sjögrenille helmikuulta 1818, josta otteita jo ennen on mainittu,
kertoo Poppius, kuinka Pippingsköldin oli tapa tehdä pilkkaa
ruotsalaisten nurinpäisistä käsityksistä Suomesta ja Venäjästä; näiden
arvostelun mukaan ei muilla ollut mitään arvoa, kuin Ruotsilla ja
Saksalla. Poppiusen mielestä tämä on suurta kiittämättömyyttä. Suomea
kohtaan ja hän jatkaa:
»Därför kan ingen ärlig finne älska detta otacksamma, slappa,
enerverade, fattiga, genom sina partier sig själf sönderslitande, med
sina förfäders storverk skrytande och därpå förlitande Sverige. — Helt
annat är _Jalo Venäjä_ och vår frihet och välstånd under Alexander»,
[»Sentähdon ei kukaan rehellinen Suomalainen saata rakastaa tuota
kiittämätöntä, velttoa, hermostunutta, köyhää, puolueittensa kautta
itseään raatelevaa, esi-isiensä suurtöistä kehuvaa ja niihin
luottavaa Ruotsia. — Aivan toista on _Jalo Venäjä_ ja vapautemme ja
hyvinvointimme Aleksanterin hallitessa,»]
ja seuraavassa kirjeessä:
»Vi skulle åtminstone vela visa Svenskarne att vi kunna umbära deras
språk och seder ja till och med deras Thor och Odin, som de förstått
att rätt faderligen planta i oss — ifall de mindre föraktat oss och
vårt språk under sitt styfmoderskap. — — — Det vore nu just tid att
tänka pä några mått och steg angående en själfständig qvasi litteratur
också för oss och jag vet ej när den skall bli mera gynnande. För min
del känner jag mig väl ej vara någon machina i tidens hand. Jag tviflar
också på om Gottlund oaktadt all sin djärfhet kan vara det, just för
sin ringa grundlighet äfven i Finskan. — Men kanske det just behöfs en
sådan för att sätta bättre och grundligare hjul i rörelse».
[»Tahtoisimme ainakin näyttää Ruotsalaisille että voimme olla ilman
heidän kieltänsä ja tapojaan niin jopa ilman heidän Thoriaan ja
Odiniaan, joita he ovat ymmärtäneet sangen isällisesti istuttaa
meihin — jos he vähemmin olisivat halveksineet meitä ja kieltämme
emintimä-aikanaan. — — — Nyt juuri olisi aika ajatella tarpeellisia
toimeenpiteitä itsenäisen kirjallisuuden tapaisen hankkimiseksi myöskin
meille, enkä tiedä koska olisi soveliaampaa. Omasta puolestani en
tunne olevani mikään ase ajan käsissä. Epäilen myöskin, voiko se olla
Gottlund, kaikesta rohkeudestaan huolimatta, erittäin hänen puuttuvan
perusteellisuutensa tähden myös mitä Suomen kieleen tulee. Mutta
ehkä juuri tarvitaan sellaista panemaan parempia ja vankempia pyöriä
liikkeesen.»]
Yhtä oikein, kuin hän siinä suhteessa tunsi itseään, yhtä sattuvasti
arvostelee hän Gottlundin kutsumusta tällaiseen suureen isänmaalliseen
tehtävään. Gottlund ei ollut se mies, jonka kautta Suomen kielen ja
kirjallisauden tuli kohota aleunustilastaan, ja joka sen vastaiselle
kehitykselle ymmärsi rakentaa vankan pohjan. Hän oli uskalias
tienraivaaja, uudispellon perkaaja, joka työssään syystä tai toisesta
sai kokea kaikki semmoisen tehtävän vaikeudet ja lukemattomat
pettymykset, ja jonka ansiot jälkimaailmalle vähimmin pistävät silmiin;
kuitenkin oli hän »med alla sina fel och hafserier dock en bra poike».
[»huolimatta kaikista virheistään ja hätiköimisistään kuitenkin kelpo
poika.»] niinkuin Poppius eräässä toisessa kirjeessä (28) lausuu
hänestä. Tienraivaaja oli Poppiuskin, vaikka toisella tavalla, mutta
siitä myöhemmin.
Molemmat he nyt kevätlukukaudella 1818 ahkerasti tutkivat suomenkieltä.
Omituinen ja ainoa laatuaan on tämä suomenkielen harrastuksen
kukoistus Upsalan yliopistossa tähän aikaan (29). Porthanin kylvämät
siemenet alkoivat vähitellen suomalaisissa itää ja kasvua kostutti
jokapäiväinen seurustelu muukalaisten kanssa, joita sama harrastus oman
maansa kirjallisuuden korottamiseen innostutti. Gottlund valmisteli
väitöskirjaa suomalaisista sananlaskuista: De proverbiis Fennicis, ja
Poppius taas puhtaasti kielitieteellistä. Aine oli hänen
»lieblingsfundationer nemligen medium in lingva Fennica, — Men finska
är Hebreiska här och i de blindas rike är det godt att vara Caesar
också för en enögd». [»mielitöitänsä nimittäin suorastaan Suomen
kieltä koskevaa. — Mutta suomenkieli on Hepreaa täällä ja sokeitten
valtakunnassa on helppo olla Caesarina yksisilmäisenkin.] (30)
Vaatimatonna kuten aina, hän ei siis toivonut kovin suurta tieteellistä
voittoa työstään. Mutta aivan tyytymätön oli hän sen tuloksiin, kun
se pari kuukautta myöhemmin, toukokuun lopulla, oli valmistunut. Hän
kirjoittaa tästä Sjögrenille (31):
»Men behandlingen är jag ingalunda nöjä med. Det är allt på fusk. Men
ännu mer fusk är med Gottlunds runor som den narren der nu utdelat. I
dem har jag icke mitt samvete». [»Mutta käsittelyyn en suinkaan ole
tyytyväinen. Kaikki on hutiloitus. Vaan Gottlundin runot, joita tuo
narri siellä on jaellut, ovat vielä enemmän hutiloittuja. Niistä minun
omatuntoni on vapaa.»]
Kesäkuun alussa luultavasti »Dissertatio de reciproca conjugationum
forma in lingva Fennica pro exereitio» tarkastettiin. Niinkuin nimestä
käy selville, tekee Poppius tässä selkoa suomenkielen refleksiivisistä
verbeistä; hän puolustaa näitten Savon murteelle ominaisten muotojen
käyttämistä kirjakielessä, vaikkei hän suinkaan muuten tahdo antaa
tälle murteelle yksinomaista etusijaa. Eräässä kirjeessä (32) puhuu hän
samoista asioista ja huomauttaa, kuinka Savon murre esimerkiksi juuri
runossa on »mainion soma. Se keäreytyy köyvex, se sitoiksen solmuun, se
oikiaa ohjaksix, se on paras piiskan siima, paras laiskan löysyttäjä.»
Mutta kirjakielen, jonka pitää olla yhteinen koko Suomelle, ei sovi
aivan hyljätä mitään murretta. 184 kappaletta oli hän painattanut
väitöskirjaansa ja lähetti sitä heti ystävilleen Suomessa; m.m. oli
Gottlundilla useita kappaleita mukanaan, kun hän kesällä kävi kotona
Juvalla. Tämä väitöskirja oli vaan ensimäinen osa laajempaa teosta,
jota Poppiusen oli aikomus julaista. Syystä tai toisesta täytyi hänen
kuitenkin jättää loppu toistaiseksi, ja hän arveli epätoivoisena,
kehtaisiko enään pro gradu-kirjoituksena sitä tarjota. Tästä hän
päätti kirjoittaa Renvallille Turkuun, ja kysyä neuvoa; »han skall
vara min domare». [»hän on oleva tuomarini».] (33) Kuinka lie käynyt,
ilmestymättä toinen osa jäi.
Poppius oli nyt päättänyt toistaiseksi jäädä Upsalan, ehkä vuoteen
1821 asti yhtä mittaa. Olo täällä oli kuitenkin käynyt kalliiksi,
kalliimmaksi, kuin Turussa. (34) Hän ei nähnyt muuta keinoa tulla
toimeen, kuin hankkia itselleen kotiopettajanpaikkaa. Syksyllä olikin
hänellä jo tiedossa semmoinen Tukholmassa sill. oikeudenneuvoksen
Gabriel Poppiusen luona [G. Poppius oli Abrahamin isän serkku.], jonka
poikaa hänen tuli Iukukausien väliaikoina opettaa; lukukaudet hän
edelleen oleskeli Upsalassa. Näin oli hän syksyllä 1818 suunnitellut
(35). Toisin kävi kuitenkin osittain: Sillä kun hän marraskuun 14 p:nä
lähti Tukholmaan, niin hän ei sieltä palannutkaan, ennenkuin seuraavan
vuoden joulukuun alussa. Melkein koko vuoden 1819 oleskeli Poppius siis
Tukholmassa (36).
On arveltu (37), että Poppius avusti saksalaista tohtori H. R.
Schröteriä hänen julkaistessaan »Finnische Runen, finnisch und
deutsch», joka kirja kesällä 1819 ilmestyi painosta Upsalassa.
Tietääkseni perustuu tämä ilmoitus Gottlundin tiedonantoon
Otavassa I, ss. XVII — XIX, jossa hän tästä julkaisusta kertoo ja
eräässä muistutuksessa lisää seuraavasti: — — niin en taija olla
mainihtematak, ettei hään [nimitt. Schröter], mutta kahet meijän
moamiehet, Herrat A... ja P... (jotka silloinkin olivat Upsalan
Opistossa) ovat tässä ansaineet meijän kiitoksiamme.» Mutta,
niinkuin jotenkin varmasti tiedämme, oleskeli Poppius koko tämän
vuoden, ainakin koko kevätlukukauden, Tukholmassa kotiopettajana.
Ei ole siis mitään syytä, tuskin mahdollisuuttakaan, ajatella tuon
P:n tarkoittavan Poppiusta. Tämä käy sitä uskomattomammaksi, kun
Gottlund päiväkirjassaan ei mainitse, että Poppiusella olisi ollut
asian kanssa mitään tekemistä, vaikka hän kyllä muuten kertoo
Poppiusen senaikuisista töistä ja toimista. Päinvastoin viittaavat
hänen muistiinpanonsa toisaanne ja antavat mielestäni tyydyttävän
selvityksen. 15 p:nä maaliskuuta 1819 kirjoittaa hän:
»Jag träffade Doctor Schröter i dag hos Aminoff, han var der med
Pippingsköld, för att pä tyska öfversätta några finska runor»
[»Tapasin Tohtori Schröterin tänään Aminoffin luona, hän oli siellä
Pippingsköldin kanssa saksaksi kääntääkseen muutamia suomalaisia
runoja.»]
ja iltasella käski Schröter kaikki kolme ravintolaan illallisille.
Luultavaa on, että Otavassa tuo A... tarkoittaa Aminoffia ja P...
Pippingsköldiä, vaikkei Gottlund sitä nimenomaan sanokaan (38).
Hän kertoo edelleen, että varsinkin painattaminen ja korrehtuurin
lukeminen oli ollut suomalaisten huostassa. On aivan mahdotonta, että
Poppius tässä olisi voinut auttaa, koska hän tiettävästi, niinkuin
sanottu, silloin oleskeli Tukholmassa. Vielä toinenkin tieto vahvistaa
arveluani, että Gottlund tarkoittaa Pippingsköldiä. Esipuheessaan
kiittää Schröter suomalaisia ystäviään heidän avustaan, varsinkin yhtä,
joka oli toimittanut musiikkilisälehden:
»Mögen diese Freunde (einem von ihnen verdanken wir ebenfalls die
Musikbeilage), da ihre uneigennützige Bescheidenheit uns nicht erlanben
will ihnen namentlich zu danken, — —»
[»Sallikoot nämä ystävät (yhtä niistä tulee meidän kiittää
musiikkilisälehdestä), koska heidän epäitsekäs vaatimattomuutensa ei
salli meidän kiittää heitä mainitsemalla heidän nimensä.»]
Eräästä Poppiusen kirjeestä (39) tiedämme, että Pippingsköld oli
erittäin musikaalinen ja että hänen oli tapa sitralla säestää itseään
laulaessaan suomalaisia kansanlauluja. Luultavaa siis on, että
Pippingsköld on tämä ystävä, joka nuotit toimitti.
[Että Schröterin Finnische Runen-kokoelmasse löytyy Poppiusen keräämiä
runoja ei todista mitään yllä lausuttua mielipidettäni vastaan, koska
Gottlund, joka innokkaasti avusti Schröteriä, oman tiedonantonsa mukaan
(kts. hänen päiväkirjaansa 1/11 1817) jo syksyllä v. 1817 oli kopioinut
muutamia Poppiusen runoja, joita hänellä ennen ei ollut.]
Kaikesta päättäen tarkoittaa siten tuo P... Pippingsköldiä, eikä
Poppiusta; Poppiusella kai ei ollut mitään tekemistä koko julkaisun
kanssa.
Kotiopettajapaikan hän luultavasti kokonaan jätti jouluna 1819,
koska hän sitten yhtä mittaa jäi Upsalaan koko seuraavaksi vuodeksi.
Abrahamin-päivä vuoden lopussa 1820 vietettiin siellä iloisilla
kemuilla. Huuhtikuussa hän pahasti sairastui kuumeesen, niin että
täytyi jäädä pois fakulteetti-kirjoituksesta, jonka hän kuitenkin
vähää myöhemmin suoritti. Aminoffin kanssa hän nähtävästi edelleenkin
asui; hän Poppiusen arvan nosti, kun tutkintopäivät kandidaattia
varten määrättiin. Poppins oli nimittäin teologian tutkinnossa, jossa
hän kuitenkin sai reput (40). Tällaiset vastoinkäymiset, rahalliset
vaikeudet ja kivulloisuus saattoi Poppiusta taas vakavammin tuumimaan
pappisuraa. Jo syksyllä 1818 (41) oli hän kirjoittanut Sjögrenille:
»— — olen aina ajatellut, että ruveta totisex Papix, jos Jumala
kaikkivaltias lainapi minulle voiman että händä oikeen palvella
vilpittömäst ja uskallisest, paremmin kuin minussa nyt on miestä
siihen.»
Hän oli nyt ehdotellut isälleen (42), että hän »Turussa antaisi vihkiä
itsensä papiksi ja sieltä tulisi määrätyksi Tukholman suomalaisen
pastorin apulaiseksi, kuitenkin luottaen nimenomaiseen keisarilliseen
kirjeesen saada sieltä hakea kotimaahan. Hänen vanhempansa kuitenkaan
eivät tätä tuumaa ensinkään hyväksyneet, koska heidän poikansa siten
jäisi niin kovin kauaksi kotoa pois ja vielä saisi kokea, kuka tiesi,
minkälaisia vaikeuksia päästäksensä takaisin Suomeen. Isä ehdotti, että
hän hakisi Pietarin piirikuntaan, jossa oli piispana hänen sukulaisensa
Sakari Cygnaeus, jonka kautta olisi toivo pian saada hyvä toimeentulo.
Kotimaahan Poppiusenkin mieli veti ja maalle hän mieluummin halusi
kuin kaupunkiin, jo kivulloisuutensakin takia, mutta kuitenkin hän
pelkäsi hautautua jonnekin maaseudulle kauas ihmisistä, joitten kanssa
voisi jutella ja seurustella. Hän ei olisi tahtonut mihinkään muuanne,
kuin Juvalle, kotipitäjäänsä. Epätietoisena, mitä tehdä, pyytää hän
Sjögreniltä, »min äldste och kanske endaste vän», [»vanhin ja ehkä
ainoa ystäväni».] neuvoa. Samalla käskee hän kuitenkin Sjögreniä, joka
nykyään oleskeli Pietarissa, käymään puhuttelemassa Cygnaeusta ja
kuulustamaan, olisiko siellä avonaisia pappis- tai opettajapaikkoja.
»Jag är ingen lycksökare och åtrår ingenting högre än att ändtligen
få en plats der jag i all fred finge arbeta på min sak. Jag blir
sjuk endast af harm att få fuska i 100:de saker som ej höra till min
källelse».
[En ole mikään onnenetsijä, enkä halua mitään enempää kuin viimeinkin
saada paikan, jossa kaikessa rauhassa saattaisin työskennellä omalla
alallani. Tulen aivan kipeäksi mielipahasta kun minun täytyy puuttua
sataan asiaan, jotka eivät ensinkään kuulu minun kutsumukseeni.» Edellä
main. kirje.]
Tätä hermostumista ja alakuloisuutta ei tietysti vähentänyt isän
kielto enään lähettää raha-apua kotoa ja hänen palava halunsa päästä
kotiinsa näkemään iäkkäitä ja kivulloisia vanhempiaan, ennenkuin olisi
liian myöhäistä. Näistä tuumista täytyi hänen nyt kuitenkin syystä
tai toisesta luopua. Hän jäi kuin jäikin vielä Ruotsiin oleskellen,
paitsi kesällä matkoilla maaseudulla, joko Upsalassa tai Tukholmassa
sukulaisensa luona. Syyslukukauden 1821 ja kevätlukukauden 1822 oli hän
Upsalassa aina vaan kandidaatti-luvun hommissa. Seuraavana kesänä teki
hän 154 peninkulmaa pitkän matkan Vesterbotteniin, luultavasti vaan
virkistyäksensä loma-aikana ja samalla oppiaksensa tuntemaan kansaa
(43). Hänen oli kuitenkin tullaksensa toimeen taas täytynyt ruveta
kotiopettajaksi ja oli hänen tällä kertaa onnistunut saada semmoinen
virka Upsalassa. Luultavaa nimittäin on, että hän syksystä 1822 alkaen
oli kotiopettajana professori Romansonin luona, jonka toimen hän
seuraavan lukukauden keskipaikoilla taas jätti (44).
Jo keväällä 1822 (45) oli Sjögren tehnyt hänelle erään hyvin
houkuttelevan ehdotuksen. Koska hän lähimmässä tulevaisuudessa
aikoi alottaa pitkän matkansa pohjois-Venäjälle suomalaissukuisten
kansain kielten y.m. tutkimista varten, ehdotteli hän, että Poppius
tekisi hänelle seuraa. Ei mikään olisi voinut olla Poppiuselle
mieluisampaa. Historia ja muinaistutkimus olivat kouluajalta asti
olleet hänen lempiaineensa ja suomenkieltähän hän ylioppilaana
etupäässä oli harrastanut. Hän kirjoitti heti olevansa valmis
lähtemään, kun Sjögren vaan hankkisi rahat. Matta siinäpä juuri
vaikeus olikin. Kun Poppiusella ei ollut mitään toivoa, että se
onnistuisi, päätti hän vielä joksikin aikaa jäädä Upsalaan ja koettaa
saada kandidaatti-tutkinnon viimeinkin käsistä. Jollei se siinä
määräajassa, jonka hän itselleen asetti, onnistuisi, oli hän päättänyt
jättää kaikki ja suoraa tietä lähteä kotiin, siellä pappisuralla
hankkiaksensa leipänsä. Kuinka pitkäksi lienee hän tätä määräaikaa
ajatellut, keväällä 1823 hän ainakin vielä oli Upsalassa täydessä
työssä. Stipendiaatti-tutkinto piti hänen suorittaa huhtikuussa (46)
ja toivoi hän olevansa vapaa jouluksi. Gottlund, joka silloin oli
Tukholmassa iunokkaassa puuhassa vermlantilaistensa hyväksi, kehoitti
Poppiusta hakemaan papinvirkaa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa.
Sitä hän ei tehnyt, mutta kävi kohta Tukholmassa kuulustamassa asiaa
tarkemmin. Lukukauden lopussa oli hän niin väsynyt yksityisoppilaihin,
joita hänellä nyt oli ollut neljä, ja öitten valvomiseen omien
lukujensa ääressä, että, kun hänelle tarjottiin saman viran sijaisuutta
entisen viranomistajan äkisti kuoltua, hän päätti jättää lukunsa
toistaiseksi. Eihän niistä sitäpaitse lähimmässä tulevaisuudessa
vielä näkynyt tulevan mitään. Löytyi keisarillinen kirje, joka antoi
suomalaisille papeille luvan hakea tähän seurakuntaan; heillä oli siitä
etuakin, saivat laskea kaksinkertaiset virkavuodet ja hakea Suomeen
keisarillista tietä, koska tämä suomalainen seurakunta kohta häviäisi.
Jäljennöksen tästä keisarillisesta kirjeestä lähetti hän Porvoon
tuomiokapitulille, joka pikimmiten antoi hänelle Iuvan suorittaa
pappistutkinnon Upsalan konsistoriumin edessä ja Ruotsissa vihityttää
itsensä papiksi. Se tapahtui Tukholmassa 15 p:nä kesäkuuta 1823 ja heti
sen jälkeen astui hän virkaansa. [Palkkaa oli huoneet, ylöspito ja 100
Rdr B:co, »hvarmed jag knappt håller mig skor,» (»jolla tuskin voin
kengät itselleni kustantaa.»)] Yhdeksi vuodeksi oli hän sitoutunut.
Kuitenkin sai hän 28 p:nä syyskuuta virkavapautta lukujensa jatkamista
varten (47).
Sillä välillä oli hänen isänsä kuollut 25 p:nä elokuuta (48).
Hänen lähin toivonsa oli nyt päästä kotimaahan. Vasta lokakuussa
oli hän Upsalaan saanut Sjögrenin kirjeen, jonka jo kesäkuun
alussa olisi pitänyt saapua. Tässä hän lopullisesti ehdottaa, että
Poppius seuraavana vuonna tekisi hänelle seuraa tuolle pitkälle
matkalle. Nyt oli Pop- pius kuitenkin kiinni virassaan, jota hän
ei paraimmalla tahdollakaan heti voinut jättää. Hyvin innostuneena
tästä tuumasta vastaa hän, että hän seuraavaksi kevääksi hankkisi
jumaluusopin-ylioppilaan sijaansa Tukholmaan. 1 p:nä toukokunta
1824 olisi hän kaikissa tapauksissa vapaa, koska silloin ensimäinen
armovuosi loppui. Silloin hän heti lähtisi suoraa tietä Pietariin
yhtyäkseen Sjögrenin. Toisessa kirjeessä puhuu hän taas innokkaasti
matkasta ja lupaa kiirehtiä »som Jehu». Pitennettyä virkavapautta hän
kuitenkaan ei saanut (49), niinkuin oli toivonut, vaan täytyi hänen
siis taas jättää lukunsa ja pysyä virkaansa hoitamassa.
Siihen ne jäivät matkatuumatkin. Sjögrenin saamat varat eivät suinkaan
olleet liian runsaat, niin että hänelle olisi riittänyt vielä kustantaa
matkatoverikin; Poppius oli virkaansa sidottu eikä sitäpaitsi vielä
ollut lopettanut kandidaatti-lukujaan. Semmoiset esteet tekivät
tyhjäksi tämän Poppiuselle niin rakkaan aatteen toteuttamisen, jonka
suunnittelu nyt kauan aikaa oli häntä innostuttanut ja rohkaissut
kiirehtimään opintojaan.
Niihin nykyään ei riittänyt paljon aikaa. Hankkiakseen edes
toimeentulonsa, vaikka niukan, jäi hän hoitamaan virkaa luultavasti
myös toisena armovuonna, jonka leski oli saanut. Syksyllä 1824
sairastui hän sitäpaitsi hyvin kovasti maksatautiin, jonka lääkärit
arvelivat olevan ehkä parantumattoman. Vielä sängyssä maaten kirjoittaa
hän tästä Gottlundille Upsalaan ja toivoo alakuloisena ainoastaan
päästä edes kotiinsa kuolemaan, joka kuitenkin katsoen vuodenaikaan
oli mahdotonta (50).
Kesällä 1825 (51) koitti viimein se päivä, jolloin hänen hartaat
toiveensa päästä kotimaahan täyttyivät. Hän oli, käyttäen hänelle
erityisesti annettua oikeutta ilman uudistettua tutkintoa päästä
papinvirkoihin Suomessakin, hakenut vankilansaarnaajanvirkaa Viipurissa
ja saanut sen. Hänen yliopistolliset lukunsa jäivät kyllä nyt
ainiaaksi, mutta eipä niistä näkynyt muutenkaan tulevan mitään. Hän oli
liian vanha enään viihtyäksensä yliopistossa eikä, niinkuin sanottu,
hänen varansakaan sitä sallineet.
Poppius oli nyt päässyt varsinaiseen vaikutusalaansa, johon hän aina
ylioppilasaikansa alusta oli pyrkinyt. Virkeästi ja innolla toimi
hän täällä virassaan. Jonkun aikaa oli hän kirkkoherranapulaisenakin
Viipurin seurakunnassa ja sai parin vuoden perästä nimipastorin
arvon (52). Samalla olivat aina edelleen kirjalliset harrastukset
hänen mielessään. Sjögrenin kanssa oli hän yhä kirjevaihdossa,
jossa isänmaata koskevia historiallisia tai kielellisiä kysymyksiä
pohdittiin. Historia tietysti edelleen hänen mieltänsä enimmin
kiinnitti. Mielellään olisi hän suostunut Sjögrenin ehdotukseen
(53) yhdessä erään viipurilaisen opettajan Vireniusen kanssa ryhtyä
Viipurin historiaa kirjoittamaan, jos vaan aikaa siihen ensinkään
olisi riittänyt. Että hän oli yksi innokkaimpia suomenkielisen
sanomalehden puuhaajia Viipuriin, on selvää. Kun se vuonna 1833 nimellä
»Sanansaattaja Viipurista» alkoi ilmestyä, kirjoitti Poppius siihen
useita artikkeleita ja muutaman runonkin.
Mutta niinkuin hän kerran kirjeessä Sjögrenille (54) oli maininnut,
maalle teki hänen mielensä ja varsinkin oli hänen ihanimpia
tulevaisuuden tuumiansa kerran päästä synnyinpitäjäänsä siellä
opettajana vaikuttamaan ja valistusta levittämään. Kun toisen
kappalaisen virka Juvalla oli joutunut avonaiseksi, haki hän siis sinne
ja saikin viran. Syksyllä samana vuonna, kun »Sanansaattaja Viipurista»
ilmestyi, jätti hän kaupungin tovereineen ja uusine kirjallisine
puuhineen ja muutti Juvalle, jossa hän nyt ei 16:een vuoteen ollut
asunut, mutta josta hän tästälähin ei enään muuttanut pois.
Jo seuraavana vuonna tänne muutettuansa pääsi hän ensimäiseksi
kappalaiseksi seurakuntaan (55). Muuten tiedot Poppiusen elämästä ja
harrastuksista seuraavina vuosina ovat hyvin niukat. Lukuunottamatta
muutamia kirjallisia kokeita ja käännöstöitä, joista myöhemmin
aion kertoa, emme tarkemmin tunne mitään hänestä. 50-luvun loppu-
ja 60-luvun alkupuolelta löytyy tallella muutamia hänen kirjeitään
Gottlundille, jotka meille hiukan valaisevat näitä hänen elämänsä
loppuvuosia.
Poppiusen terveys oli aina ollut huono ja usein kohtasivat häntä
ankarat taudit. Niin oli hän taas v. 1858 keväällä maannut kaksi
kuukautta sairaana. Mutta yhtä innostunut, kuin ennenkin, oli hän vielä
kaikkeen, mikä koski isänmaan historiaa ja muinaisuutta. Gottlund,
joka siihen aikaan asui Helsingissä, kirjoitti kirjeen toisensa
perästä ja pyysi Poppiusta kokoomaan muinaiskaluja ja tutkimaan
muinaisjäännöksiä (56). Poppius teki parastaan, kyseli lukukinkereillä
kansalta mahdollisesti löytyviä eriskummallisia kapineita, kuuluutti
kirkossa asiasta, mutta ilman menestystä. »Håll och stenristningar
finnas väl, men de härleda sig från våra Landtmätare — —» [»Kallio- ja
kivipiirroksia löytyy kyllä, mutta ne ovat Maanmittareimme tekoja».],
vastaa hän Gottlundille. Samoin löytyy kyllä kiviläjiä metsässä,
mutta ei tunneta, ovatko lappalaisten vai muitten alkuasukkaitten
hautapaikkoja. Riimusauvoista kansalla ei edes ole käsitystä. Itse
hän tarkkaan seurasi kaikkea kirjallisuutta, mitä historian alalla
ilmestyi maassa. Arwidssonin paraikaa julkaisemasta »Handlingar
till upplysning af Finlands häfder» oli hän kirjoittanut muistiin
kaikki, mikä koski Juvan pitäjän historiaa ja samoin asiakirjat
kapinasta Juvalla nuijasodan aikana, jotka Gottlund »Borgå Tidningin»
44 n:ssa oli julkaissut (57). Juvan pitäjän tutkimus oli edelleen
hänen mielityötänsä. Suurien paperikasojen ympäröimänä istui ukko
työhuoneessaan päivät päästään niin paljon kuin vaan virkatoimiltaan
ennätti, ja kirjeissään pohti hän mielellään kysymyksiä Savon ja
Karjalan asutuksesta ja vanhimmasta historiasta. Koko tämä monivuotinen
uuttera työ on kuitenkin luultavasti mennyt hukkaan, koska näitä
papereita ei tiettävästi enään löydy. Ilmastolliset havainnot
huvittivat häntä myös suuresti ja niitä hän monta vuotta perätysten
toimitti (58).
Kuusi ensimäistä vuotta oli Poppius asunut Ryhälässä, josta hän v.
1839 (59) muutti Huttulaan, kauniin Salajärven toiselle rannalle.
Molemmissa paikoissa oli hän saanut rakennuttaa uudestaan melkein
kaikki rakennukset, koska edeltäjät olivat jättäneet ne asuttavaksi
kelpaamattomaan tilaan.
Vähitellen rupesi vanhuus jo vaivaamaankin. Silmät alkoivat käydä
huonoiksi ja sitä tuo alituinen lukeminen joudutti. Keväällä 1861
alkoikin oikeanpuolista silmää pakottaa ja juhannuksen aikaan hän ei
enään nähnyt sillä silmällä. Samaan aikaan oli hän käynyt kuuroksi
samanpuoliselta korvalta. Sittemmin oli vasenkin silmä alkanut
juonitella. Lääkärit olivat kieltäneet häntä lukemasta, kirjoittamasta,
polttamasta tupakkaa ja kahvia tai teetä juomasta »allt saker, som jag
icke kan hålla, utan lemnar Läkarene sjelfva att verkställa» [»Kaikki
määräyksiä, joita en voi seurata, vaan jätän ne Lääkärien itsensä
täytettäviksi.»], kirjoittaa hän Gottlundille. Kuitenkin koetti hän
kyllä parastaan seuratessaan lääkärien ohjeita.
Syyspuoleen v. 1861 nai Poppius kanttori Felinin tyttären.
Vilhelmiinan, joka sitä ennen oli ollut naimisissa pitäjänsepän
Rytkösen kanssa. Tästä hän kirjoittaa Gottlundille (60): »Af
denna minskning (ymmärryksen suhteen, kun toinen puoli päätä oli
»utslocknad») kom sig ock att jag gift mig inom en handvändning.»
[»Siitä myös johtui, että menin äkki päätä naimisiin.] Samassa kirjeessä
sanoo hän kuitenkin jo tuntevansa kuoleman lähestyvän.
Vielä piti kuitenkin muutaman vuoden kulua, ennenkuin tuoni hänet
korjasi. Sielu pysyi virkeänä loppuun asti riutuneessa ruumiissa. Kun
hän ei itse enään voinut pitemmältä lukea, pani hän toisen lukemaan
ääneen. Sillä tavalla kävi hän keväällä v. 1863 läpi m. m. Gottlundin
vasta ilmestyneen väitöskirjan »Forskaingar uti själva grundelementerna
af det finska språkets grammatik» (61). Vilkkaasti seurasi hän
maansa edistymistä ja iloitsi sen taas valkenevasta tulevaisuudesta.
Uskollisena nuoruuden aatteilleen pysyi hän loppuu asti. Hän kuoli
pitkällisen taudin jälkeen 19 p:nä kesäkuuta v. 1866.
<tb>
Abraham Poppius ei ollut mikään nero. Olemme jo nähneet kuinka hän
kymmenen vuoden aikana ahkerasti puuhaili kandidaatti-tutkintoa,
saamatta mitään valmista. Hänen ei onnistunut luovailla monien
tutkintokarien ohi, vaan hän tarttui yhtenään niihin. Kuitenkin
sisältävät hänen kirjeensä suuria, kauniita aatteita; näyttäähän
usein siltä, kuin hän selvästi olisi osannut suunnitella maansa
tulevaisuutta, koska monet hänen esiintuomansa näkökohdat
epäilemättä ovat pitäneet paikkansa. Mutta se ei ole ainoastaan
hänen selvänäköisyytensä ansio. Tämän vuosisadan alkupuolella, niin
sanoakseni, oli ilmassa tuollainen suurenmoinen suunnitteleminen
ja innostus työhön suomalaisen isänmaan hyväksi. Hedelmät eivät
näyttäneet olevan kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Innostus
näihin taas uusiin nyt uudestaan leimahtaviin aatteihin antoi rohkeutta
ja olivathan ne vaan selviä johtopäätöksiä Porthanin antamista
edellytyksistä. Tuskin ymmärrettiin, mitä ne suuret sanat oikeastaan
sisälsivät; aate oli valtaava ja uusi, muuta ei tarvittu. Hyvin monen
Poppiusen aikalaisen kirjeestä kuvastuu tämä sama mieliala, tällainen
suurenmoinen katsantokanta. Se ei siis ole mitään Poppiuselle erittäin
omituista, vaikka hän hienon käsityksensä kautta ehkä syvemmin, kuin
moni muu, oli osannut tunkea aatteen ytimeen.
Abraham Poppius oli nimittäin runoilija, todellinen runoilijaluonne.
Välittömästi, luonnollisesti pulppusivat runot esiin tulkiten milloin
surullisia, jopa epätoivoisia tunteita, milloin isänmaanrakkauden
leimahtavaa innostusta, milloin taas leikillistä pilkantekoa. Ne
eivät ole tekemällä tehtyjä; elettyä, tunnettua on se elämä, joka
niissä kuvastuu. Ei voi kieltää, että Poppius epäilemättä osaksi
ulkovaikutuksista tuli koetelleeksi runottarien suopuutta. Onhan
edellä kerrottu, kuinka hän ja Sjögren jo kouluaikanaan olivat
tehneet liiton voimiensa mukaan työskennelläksensä isänmaansa, sen
unhotetun kielen jälleen korottamiseksi. Tosin he silloin etupäässä
ajattelivat kansanrunojen keräämistä, mutta aatteen kehittyessä tuli
ohjelmaan myös suomenkielisen kirjallisuuden viljeleminen. Jos mikään,
niin epäilemättä siis suomalainen kansanrunous häneen huomattavasti
vaikutti. Sitä todistaa ei ainoastaan runomitta kaikissa hänen
runoissaan, vaan myös koko niiden henki ja käsitys. Nämät pyrinnöt
ynnä Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevat suunnat vaikuttivat
epäilemättä Poppiuseen ja saattoivat häntä koettamaan kykyään
runoilijana.
Yllä on kerrotta, kuinka Poppius jo ensimäisinä ylioppilaskesinään
rupesi panemaan toimeen näitä tuumiaan. Hän kokoili runoja ja
sananlaskuja, minkä sai. Näillä keräysmatkoillaan Savon sydänmaissa
kuuli hän myös uudempia kansanlauluja, joiden sävelmät varsinkin
viehättivät häntä. Muutamia lauluja kirjoitti hän muistiin ja koetti
samalla saada paperille niiden sävelmät. Poppius oli siten ehkä
ensimäinen, joka käsitti kansansävelmiemme suurta ihanuutta ja niiden
merkitystä, koska ennen häntä ei kukaan ollut ryhtynyt tällaiseen
toimeen, joka vasta meidän aikoinamme suuremmalla menestyksellä on
jatkettu. V. 1818 kirjoitti hän Sjögrenille:
»Savossa kyteepi vielä yx kotoinen poësia eli laulukeino ja yx kotoinen
soittokeino (musik). Minä olen kotona nuotillen panettanut ja esiin
Pippingsköldille opettanut yx vähä osa. — Hän soitteleepi niitä meidän
eissämme iltasilla zithrallansa. — Hän on oikein intoikas sen asian
päällen, että päästä Savoon pelastamaan meidän kotoisia tuonia heidän
ylenkatzannostansa.»
Epäilemättä saattoivat, niinkuin sanottu, nämät isänmaalliset
harrastukset Poppiusta koettelemaan runokykyään. Kuitenkaan eivät hänen
ensimäiset, eikä hänen runonsa ylipäänsä ole suorastaan isänmaallisia.
Ne ovat hänen lyyrillisten tunteittensa ja sielunelämänsä välittömiä
ilmilausujia.
Upsalassa olonsa aikana kirjoitti hän luultavasti useimmat runonsa.
1810-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku oli suomalaisen
kirjallisuuden »Sturm- und Drang- period» [»Myrskyn ja väkirynnäkön
aika.»] Silloin syntyivät monet Poppiusenkin paraimmista runoista
esim. »Epäilys», »Horjutessa», »Pois», »Poika ja tyttö». Toiset taas,
niinkuin »Perhosen synty», jota hän myöhemmin paranteli, olivat jo
Turun — aikuisia (62). Sittemmin ankara työ osaksi laimensi runointoa
pitkäksi aikaa. Päästyään vakinaiseen, säännölliseen virkaan Viipuriin
oli hänen runosuonensa yhä yhtä kuivunut. Hoitaessaan satakieltään,
joka alkukesällä iloisesti lauleli, mutta nyt istui aivan vaiti,
muisteli hän omaa nuoruuttansa. »Dervid kommer jag i håg mig sjelf
som ämnade med att blifva poet, men har nu för alltid tystnat»
[»Silloin muistin itseäni joka aioin ruveta runoilijaksi, mutta
nyt olen ikipäiviksi vaiennut.»], kirjoitti hän Sjögrenille (63).
Sittemmin avusti hän kyllä innokkaasti »Sanansaattajaa» kirjoittaen
siihen »Sanansaattajan tarkoituk- sesta», »Suolasta», »Viipurin
linnan piirittämisestä», »Maan viljeliöille», »Humaloista», neuvoja
hätäleivästä y.m.s. käytännöllisiä ja taloudellisia asioita,
»allt sådant, som nu utgör mitt kram. Om poesien säger jag nu för tiden
som Israëls barnen om manna i öknen att min själ vämjar öfver den lösa
maten».
[»Kaikki semmoista, jota nykyisin puuhaan. Runoudesta sanon tähän
aikaan, niinkuin Israelin lapset mannasta korvessa, että sieluni
kyllästyy tähän löyhään ruokaan.»]
Kuitenkin sepitti hän ensimäiseen numeroon jo varta vasten runon
»Onnen toivotus». Suuri osa runojansa oli jo painettu v. 1821 Turussa
ilmestyneesen »Oskyldigt Ingenting» ja »Mnemosyneen» vuosina 1820
ja 1822. Juvalle muuton jälkeen laimeni hänen runointonsa kokonaan.
Mutta kai se joskus vieläkin leimahti, koska runoja riitti silloin
tällöin muutamiin suomenkielisiin sanomalehtiin, nimittäin »Maamiehen
Ystävään», »Kanavaan» ja »Suomettareen» jopa niin myöhään, kuin v. 1861.
Sanoin edellä, että Ruotsin senaikuinen kirjallisuus ei voinut olla
vaikuttamatta Poppiuseen. Paraimman ikänsä oleskeli hän Ruotsissa
aikana, jolloin kirjalliset harrastukset siellä olivat ylimmillään.
Selvää on, että oleskelu Upsalassa ja läheinen seurustelu etevien
kirjailijain kanssa kiihoitti Poppiusta jatkamaan runokokeitaan, joita
jo Turussa opiskellessaan oli muutamia sepitellyt. Siinä suhteessa
siis, että Poppiusen omat isänmaalliset harrastukset, jotka jo
aikaseen olivat heränneet, kävivät yhteen sen esimerkin kanssa, jonka
hän Ruotsista sai, voi puhua tämän maan kirjallisuuden vaikutuksesta
Poppiuseen. Että hän suoranaisesti meidän kirjallisuudessamme edustaisi
mitään erityistä silloin Ruotsissa vallitsevaa suuntaa, niinkuin
fosforismia, josta on huomautettu, ei mielestäni voi sanoa. Epäselvyys,
minkä muutamissa hänen runoissaan huomaa, ei tarvitse olla fosforismin
vaikutusta, vaan johtuu nähtävästi tekijän puuttuvasta taidosta saada
sanottavaansa esille. Aivan jälkiä jättämättä hänen tutustumisensa
»Poetisk Kalenderiin» ynnä muihin fosforistien tuotteisin kuitenkaan
ei ole ollut. Sen huomaa aineen valitsemisesta ja käsittelystä
runoissa semmoisissa, kuin »Perhosen synty», »Kukkaisen taivas» ja
katkelmaksi jääneessä kertomuksessa » Uusi Robinson Saimaan saarella».
Mutta ylipäänsä tuntuvat Poppiusen runot olevan hänen runollisen
käsityksensä ja inspirationinsa välittömiä tuotteita ilman tuumittua
tarkoitusta. Vaikka näitä runoja ankarasti arvostellen ei voikaan
asettaa varsin korkealle, täytyy kuitenkin, katsoen aikaan, jolloin
ilmestyivät, ihailla niiden melkein moitteetonta, sointuvaa kieltä,
joka oli jotain harvinaista siihen aikaan, sekä sitä vaatimatonta,
tosirunollista tunnetta, joka niissä ilmaantuu. Tämä se onkin, joka
kaikkina aikoina antaa niille pysyväisen arvon. Vanhoilla päivillään
Poppius niitä korjaili ja kirjoitti puhtaaksi vihkoseen, jonka
päällekirjoitus on »Studia Poetica Fennica. Pars 1:ma Erotica».
[Poppiusen runoja on Julius Krohn painattanut Koittareen I, muutamat
pienillä muodostuksilla. Koska nämät muutokset nähtävästi eivät johdu
Poppiusesta, ei ole ollut syytä painattaa niitä tähän.]
Myöskin hengellisellä alalla on Poppius koettanut runokykyään.
»Katechismus wirsiksi tehty», josta ainoastaan kymmenet käskyt ovat
valmistuneet, löytyy kolmessa eri käsikirjoituksessa hänen paperiensa
joukossa. Viisitoista virttä on hän mukaelemalla kääntänyt ruotsista.
Tähän hän nähtävästi on pannut paljon työtä, mutta tuskin niillä, yhtä
vähän kuin runomittaisella katkismuksellakaan, on suurempaa arvoa.
Kieli ainakin tuntuu näissä käännöksissä koko joukon kankeammalta ja
vaillinaisemmalta, kuin alkuperäisissä runoissa.
Käännöksistä puhuen täytyy vielä mainita ruotsalainen Kalevala-käännös,
josta kuitenkin vaan hiukan alkua löytyy tallella. Myöskin pari
kolme »Maamme» laulun käännöskoetta on käsikirjoitusten joukossa.
Niitä tietysti ei voi verrata P. Cajanderin käännökseen, mutta ovat
ne omiansa näyttämään sekä suomenkielen kehitystä että Poppiusen
isänmaallista harrastusta. Sitä todistaa myös eräs suomenkielinen runo,
jonka hän vanhoilla päivillään kirjoitti ilosta Suomen valtiollisen
elämän uudestaan virkistymisestä vuoden 1863:n valtiopäivien kautta.
Hän siinä näkyy tahtovan verrata näitä valtiopäiviä Sampoon, mutta,
koska runo on aivan vaillinainen ja sekava, niin tämä ajatus ei
selvästi tule esille, jonka tähden myös on täytynyt jättää koko runo
painattamatta.
Paitsi edellä mainituita ruotsinkielisiä käännöksiä on Poppius
kirjoittanut ruotsinkielellä näytelmäkappaleen, joka kuitenkin on vaan
katkelma. Kolme näytöstä siinä on, mutta kolmas on jäänyt kesken. Nimeä
kappaleella ei ole; sisällys on seuraava. Ensimäisessä näytöksessä
kerrotaan, kuinka paroni Adalbert Trumpensköld tultuansa Venäjältä
kotiin hoitamaan suurta perintötilaansa on seurakunnalta saanut vallan
määrätä, ketkä saavat mennä naimiseen, ketkä ei, riippuen asianomaisten
terveydestä ja ruumiinrakennuksesta. Hän tahtoo nimittäin parantaa
rotua, joka hänen äitinsä hyväntekeväisyyden kautta on paikkakunnalla
huonontanut siten, että sinne ovat kokoontuneet kaikki lähiseudun
raajarikot nauttimaan vanhan paronittaren armeliaisuutta. Toinen näytös
esittää lautakunnan istuntoa, jossa kolmelta naimiseen halukkaalta
parilta asianomaisten ruumiinvammojen tähden kielletään yhteiselämän
onni. Kolmas näytös alkaa sillä, että nuori paronitar, joka on miehensä
koko hommaa vastaan, sekaantuu asiaan ja koettaa tehdä paronille
kepposen. Hän kehoittaa yhden sulhasista olemaan muka suostuvinansa
paronin ehdotukseen, että rahasummasta luopuisi morsiamestaan, jonka
tämä tekeekin. Tähän katkeaa juoni, jonka polttopiste vasta nyt on
lähestymäisillään, niin ettei mitään koomillista vaikutusta tästä
huvinäytelmästä vielä voi saada. Paikoittain on dialogi sangen luonteva.
Mainitsin edellä erään kertomuksen katkelman. Sen päällekirjoitus
on ruotsalainen: »Plan till Beskrifningen af en ny Robinson på
en af Saimas öar», vaikka itse kertomus on suomeksi kirjoitettu.
Niinkuin nimestä näkyy, se ei tahdo olla mitään valmista ja näin
harjoitelmanakin on se jäänyt kesken. Alku on historiallinen selonteko
Suomen oloista aikoina ennen vuotta 1599. Siitä itse kertomus alkaa
kuvaten Kaarle herttuan julmuutta Viipurin linnan antauduttua.
Linnan avuksi oli koetettu koota väkeä Savosta ja Karjalasta ja
yhden semmoisen apujoukon johtajana oli Aksel Skarp juuri tulossa
eteläänpäin, kun hän sai kuulla, että linna jo oli herttuan vallassa.
Peljäten joutuvansa herttuan käsiin ja aavistaen sotamiestensä
petollisuutta, koska he eivät olleet saaneet palkkaansa, pakeni hän
yöllä Lappeelle, jossa hän lyöttäytyi niillä seuduin silloin vielä
asuvien lappalaisten seuraan. Oltuaan renkinä heillä hän jonkun ajan
perästä päätti jättää heidät ja omin neuvoin yksin erämaassa hankkia
toimeentulonsa. Eräälle yksinäiselle Saimaan saarelle asettui hän
nyt asumaan tekemäänsä kotaan. Puukon ja kirveen avulla koetti hän
täällä tulla toimeen, vähitellen aina parantaen asuntoaan. Melkein
toinen puoli tätä 137 kirjoitettua sivua pitkää kertomusta sisältää
selonteon pienimpiä yksityisseikkoja myöten hänen elämästään täällä
yksinäisyydessään. Pitkin matkaa on, paitsi pitempiä tai lyhyempiä
historiallisia katsauksia varsinkin lappalaisten asutuksesta, aina
höysteeksi pantu Akselin valituksia onnettomuudestaan ja nöyriä
rukouksia todisteiksi hänen jumalanpelvostansa. Mitään kirjallista
arvoa tällä robinsonaadilla ei ole. Huvittava se voi olla todisteena
Poppiusen kirjallisista toimista.
Saman voi sanoa eräästä kertomarunonkatkelmasta, joka nimellä »Laur
Ventolaisen Tekemiä Runoja» käsikirjoituksena löytyy vielä tallella ja
sitäpaitse on painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 26, 28, 29,
31, 34, v. 1840. Sen kirjallinen arvo on aivan mitätön.
[Toinen mielipide oli »Sanan Saattajan» toimittajilla: eräässä
muistutuksessa lausuvat he m.m.: »Alakirjoitetut tunnustavat
julkisesti, että he lukevat niitä ei ainoastaan tämän halvan
Lento-lehden kaunistukseksi, vaan myös Suomen, etenkin Savon, kielen
ikuiseksi kunniaksi, eikä siis vähääkään epäile niitä senkaltaisina
kuin ne ovat heidän käsiinsä tulleet tähän lehteen pannessa, vakuutetut
siitä että jokaiselle Suomen kielen ja kirjallisuuden kasvantoa ja
kukoistusta sydämen hartaudella halajavalle on oleva niistä mokoma ilo
kuin Näiden Sanomien Toimitt.» Edellä on seuraava tekijän muistutus:
»Lorens Fenolander, oli hänen koulussa pantu nimensä; sillä hänen
eläissänsä pidettiin sitä häpiännä olla Suomalaisella nimellä. Tämä
hänen tarinansa on pitkä? Ensimäistä laulua seuraa usiampi. Hänen
tekemiä runoja on paljo minun tallellani. Jos niitä jonkuun arvoisena
pidetään, niin tahdon minä ne kaikki vähitellen ulosantaa.]
Edellä mainitusta kertomuksen kokeesta jo käy selville, mikä oli
Poppiusen pääharrastus. Hän oli liian paljon historioitsija,
totuuden ja selvyyden harrastaja antautuaksensa romantismin
hämäriin sokkeloihin. Olihan historia jo kouluajalta asti ollut
hänen mielilukujaan ja ylioppilaana hän oli alottanut Juvan pitäjän
kertomusta, joka työ sitten läpi hänen elämänsä pysyi hänelle
rakkaimpana. Sitä hän vuosien kuluessa yhä vaan tutki, kokoili
tietoja sieltä ja täältä, niin että hän kuollessaan luultavasti
jätti jälkeensä aika suuren aineskokoelman. Niinkuin sanottu, ovat
kaikki nämät paperit joutuneet teille tietämättömille. Yksi todiste
Poppiusen historiallisista harrastuksista on säilynyt, nimittäin
kirjoitus »Myöhäisesti voitettu tieto ihmisen su-un asuntopaikan,
maapallon suuruudesta, muodosta ja millaisuudesta». Tässä hän lyhyissä
pääpiirteissä kertoo maailmankaupan historiaa aina Aleksanteri Suuren
ajan loppuun, ja sen kautta vähitellen laajenevaa maapallon tuntemista,
nojautuen raamattuun, Straboon, Pliniuseen, Herodotoseen, Polybiuseen,
Curtius Rufuseen, Palmbladin teokseen »De Rebus Babyloniis & originibus
veterum chaldeorum» sekä kirjoituksiin sanomalehdissä.
Kun vielä mainitsen »Viina-myrkystä. Surullinen Tarina. Varoitukseksi
ja neuvoksi Rikkaalle ja Köyhälle, Vanhalle ja Nuorelle. Helsingissä
1844» Zshocken tekemä, jonka Poppius saksalaisesta alkukielestä
suomensi ja joka ilmestyi 6 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Toimituksia, olen luetellut kaikki Poppiusen tärkeimmät kirjalliset
työt.
<tb>
Olen tässä luullakseni jotenkin tarkkaan harvojen saatavissani olevien
lähteiden nojalla esittänyt Abraham Poppiusen elämää ja vaikutusta.
Hänen kirjallinen merkityksensä ei ole suuri, vaikka hänellä
runoilijana onkin pysyväinen asemansa suomalaisen kirjallisuuden
historiassa. Ei se olekaan tämä puoli hänen elämästänsä, joka meitä
etupäässä viehättää, vaan hänen luonteensa hienous ja eheys, tuo
järkähtämätön, palava isänmaanrakkaus. Ajalla semmoisella, jolloin
suomalaisen kieltä halveksittiin, jolloin tuskin kukaan, joka
sivistyneen nimeä omisti, tahtoi tunnustaa sitä omakseen, jolloin
harvat sitä ymmärsivät ja vielä harvemmat lukivat, Poppius selvään
aavisti tämän kielen merkitystä ja suunnitteli sen tulevaisuutta. Hän
ei luopunut äidinkielestään, jota hän jo aikaisessa lapsuudessaan Savon
sydänmailla oli oppinut rakastamaan. Ei hän runoillut saavuttaaksensa
mainetta, vaan sydämmensä kyllyydestä isänmaansa kunniaksi. Poppius
on yksi tämän ajan uutisraivaajia suomalaisen kirjallisuuden alalla.
Sellaisena hän elää kiitollisen jälkimaailman muistossa.