Viel' leijonatarhallansa
Odottaa huvitaistelujansa
Frans kuningas,
Maan mahtavat ympärillä,
Ja parvill' on ylävillä
Naisseurakin loisteikas.
Ja kun hän viittaileepi,
Ovi tyrmän het' aukeneepi
Ja leijona esillen
Käy arkaillen,
Ja vaivihkaa
Se katsahtaa
Ja suutaan aukoo
Ja pitkään haukoo
Ja harjaa puistaa,
Käpälöitään oikoo,
Venytellen loikoo.
Taas kuningas viittaileepi,
Ovi toinen het' aukeneepi.
Siit' esiin suistaa
Vauhtia huimaa
Tiikeri tuima.
Kun se leijonan havaa,
Se karjahtaa,
Ja häntä se pelottavaa
Lyö kiemuraa,
Ja roikkuvin kielin
Ja vauhkomielin
Se jalopeuraa
Yristen kaartaa ja silmin seuraa.
Ja sitten mauruten
Se maata laskeksen.
Taas kuningas viittaileepi,
Ja kaksoisovi nyt aukeneepi
Ja siitä kaks leopardia syöksee,
Het' ensi työkseen
Innoissaan karkaavat tiikerihän;
Käpälällään heihin iskevi tää,
Ja pystyyn nousee ja ärjähtää
Nyt leijonakin,
Ja kaikk' asettuu:
Verenvimmaiset
Katit hirmuiset
Kukin paikalleen sijoittuu.
Mut parven reunalta, kas,
Putoaa käden hienon hansikas
Jalopeuran ja tiikerin kohdallen,
Ihan keskellen.
Ja Delorges ritariin kääntyy päin
Kunigunda neiti ja ilkkuu näin:
»Jos niin on hehkuva lempenne,
Kuin mulle aina te vannotte,
Tuo hansikas tuosta nyt noutakaa!»
Ja rientäen kiiruhtaa,
Alas tarhaan astuvi uskaliaasti
Ritar' uljas, vakaa
Ja piiristä, miss' nuo hirviöt makaa,
Hansikkaan ottavi rohkeasti.
Ja vallasnaiset ja ylimykset
Nyt kauhu valtaa ja ihmetykset,
Ja nöyränä hansikkaan hän tuo.
Ja kaikkialta nyt kiitos kaikaa;
Mut Kunigunda neiti paraikaa
Ritariin sulolemmen katsehen luo,
Mi kerkeät' onnea tälle suo;
Vaan hansikkaan
Tää vasten neidon silmiä heitti:
»En kiitostanne ma kaipaa, neiti»,
Ja immest' erkani kohdastaan.
Kyläkirjast. Kuvalehti, B:sarja 31/12 1890.
_E. Geibel._