Se onnekas, ken korkeukset
Voi vaihtaa polkuun alhaiseen;
Se välttää monet lankeemukset
Ja rauhass' elää hiljalleen.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Useinpa ukkos=ilma jylhä
Lujaakin linnaa järkyttää:
Se lankeaa, ken pyrkii ylhä,
Ja turmio sen ennättää.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Isoilla merill' aallot pauhaa
Ja myrsky käy ja tuulispää;
Älykäs laaksoss' etsii rauhaa
Ja halvan lähteen luokse jää.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Rikasten oven luo kun kuljen,
Useinkin näen sen lukitun;
Mun tyttön' oveaan ei sulje:
Min' olen hänen ja hän on mun.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä,
Mut niitäkö mä pyytäisin!
Hän sydämmellään lämpimällä
On kallihimpi kultaakin.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultavirve hällä hohda,
Mut silmät kauniit hohtavat.
Hän mieleiseni on, jos kohta
Muut häntä ylenkatsovat.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Mun siipeni ei pilviin yllä,
Ken tahtoo, sinne nouskohon.
Maailman tiedoks teen sen kyllä:
Minulle rakas tyttön' on.
Jokainen mieltään noutakaan,
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Hyvästi, hyväst', armahainen,
Tuhansin hyvää yötä nyt!
Se Herran tahto ompi vainen,
Pois, pois siis kaikki epäilyt.
Jokainen mieltään noutakaan,!
Minä paimenuistani lemmin vaan.
Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.
_Björnstjerne Björnson_.
El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti:--
»Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.»
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto,
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo!--
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa--
Kuin houkkion suusta ne sanat soi--:
»Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori,--ma tahdon koittaa!»
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi--se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi,--
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
»Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?»
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
»Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.»
Mut toinen kannelta hymähtää:
»Jos mieles on niin kuin lausuit nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!--»
»Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata.»
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
»Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!»
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
»Häll' asett' ei ole, se hankkikaat»,
Hän laivaan huusi: »jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.»
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
»Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!» Jo ääni herkes,
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
»Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa,--
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: »hän hukkuu näin!»
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan,
Ja hymyili heille: »Nyt luvanko saan?»