Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa?
Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään:
Kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa
Käy veli, mutta veli karkoittaa
Takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppäs Joutsijärven tienoillen,
Taloa siellä ikäkoivut varjoo;
Jos synkk' on yö tai päivä valoinen,
Majahan käy vaan, suojaa vieraallen
Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämmen
Hänessä huomaat ensi katsannolla,
Ja hyv' on olla sun, niin rauhainen
Kuin olla oman kotikatoksen
Ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan,
Se muistost' ikipäiviks haihtukohon;
Hän valmis kaikkea on kuulemaan,
Mut Viaporia jos mainitaan,
On rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään,
Maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,
Mik' intoon nosti hänen henkeään,
Tuon vuoren hautaan kaikki häpeään
Ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää,
Kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi;
Ja hänen sydäntänsä kirveltää,
Ja hänen hiuksiansa pöyristää,
Jos Viaporista ken muistuttaapi.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen.
Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa
Ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen
Edessä huolet' istuu, kuunnellen
Kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt
Hän turviin Jumalan on armahansa,
Kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt
Ov' aukenee, mies lumeen peittynyt
Yöks anoo suojaa hänen majassansa.
Hän katsoo katsomistaan. Kauhistain
Sydäntä väristyttää hirmu jäinen.
Se vieraita ei ole, veli vain,
Laps yksien se ompi vanhempain
Tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entis=aikoihin,
Viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa,
Veljeksist' oli hälle rakkahin,
Nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin
Yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis
Niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi,
Niin äänet' outokaan ei tervehtäis,
Niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis
Kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. Hetket vuorottain
Saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla,
Siks kunnes vieras etähältä vain
Vihdoinkin veljellensä arostain
Sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhani kieltä tajus sydämmen.
Se näyttää hetken liikuttavan mieltä,
Vain hetken aikaa; kuluttua sen
Tylynä kääntyy hän ja viitaten
Avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää
Kamalan kolkosti kuin huokaus maasta:
»Oi murra, veli, rinnastasi jää,
Äl' ylenkatso turvan etsijää,
Ja kuolemaan äl' onnetonta raasta.»
»Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan
Ma siitä päivin, jolloin heittäyivät
Veristymättä miehet Suomenmaan
Ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan,
Komean Svean linnan pettäin myivät.»
»Mut minäkö voin murtaa sulut lain,
Anastaa ohjat kohtalon, ma heikko?
Minunko esiin nousta piti? Vain
Sit' ett'en tehnyt, pidä vikanain,
Mut vihall' älä mua sorra, veikko!»
Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen,
Ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee.
On lausunut hän kylläks veljellen,
Avoinna syli, astuu askelen
Odottain että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanin,
Hänessä kiukku, tuska raivoaapi;
Ja seinält' olan takaa vihdoinkin
Hän tempaa viritetyn pistuolin
Ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut,
Viel' ehkä kertomustain kolkompana;
Jos sä, jok' olet tätä kuunnellut,
Kovasti olet kovaa tuominnut,
Niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,
Silmänsä käsin peitti tyly veli
Ja unetonna, valveill' istui vaan
Ja illan itki, yönkin kokonaan
Ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.
Suomen Kuvalehti 1/9 1875; parannettu 1889.