(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
Kulkeissas täällä elon tanterella,
Kuink' outo voima, pakko sisäinen
Toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
Ilolla häntä vielä muistelenki;
Ma vanhus olin, nuorukainen hän,
Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.
Ma helposti ja paljon unhotan,
Mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin,
Ett' oli miekkamieheks luotu poika;
Häll' oli reipas muoto sankarin,
Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.
Hänt' ihastelin minä mielessän',
Mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,
Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;
Sanansa lens' kuin luoti maalihin
Ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;
Tuost' äänestäkin huomata jo voi,
Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan,
Kun pako meiltä turvan, toivon poisti,
Tuo sama tuli hänen katseessaan.
Ja muodoss' aina sama rauha loisti;
Kuin vaskikirjoitus se vakamoi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan,
Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,
Hän kiros silloin, puri hammastaan,
Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki;
Huulilta vaan nuo sanat salamoi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja päivä tuli, hänen juhlansa.
Taas kunnialla liehui lippu Suomen;
Aseihin! kaikui Revonlahdella,
Ja paenneille koitti uusi huomen.
Riemahdus lensi kautta rivien,
Se hetki se ol' ikimuistoinen.
Mik' ihme! Sammunutta toivoaan
Virittämähän joukot tuleen rientää,
Tukittu virta, sortain sulkujaan,
Esteitä vastaan aaltojansa työntää,
Ja kansa, syösty epätoivohon,
Maat' isäin suojaamahan noussut on.
Valoksi idän rusko sulaantui,
Lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto,
Allamme hanki silloin ruskottui,
Se oli kunniamme aamukoitto:
Syvemmin, aurinkoisen kohoten,
Ain' aamukoi tää loisti verinen.
Mut saman päivän ensivartio
Taas näki sammuksissa sodan palon,
Ja Siikajoen nuori voitto jo
Sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon.
Rivistä riemu kaikui rivihin,
Näin tulokasta tervehdittihin.
Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt.
Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa:
Jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt,
Sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa;
Jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo,
Jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain,
Jot' oli yhtä raskas kaipaella:
Riveistä Tigerstedtiä mä hain,
Mut hän on tääll', ei ole valvehella.
Juur' voittaessa, leikkiin innostuin,
Hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin,
Kun nuorna, uljahana rynnäkköhön
Hän, esteet sortain, riensi eteenpäin
Kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön;
Nyt kylmänä hän hangell' lepäsi,
Miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.
Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan
Kadonnut rauha hänen muodostansa,
Vaaleissa vielä hänen kasvoissaan
Näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa;
Tuo vakaa muoto mieleen mulle toi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin.
Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä.
Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin,
Vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä,
Niin terveisiä sano Stoolilta,
Ja urhotöiltä, Revonlahdelta.»
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas,
Sä kunniamme kulta=aikain jäänne.
Terveiset kätki ylioppilas
Ja harmaapäänä vihdoin esittää ne,
Vuos'sataa puoli kun jo siitä on,
Kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen tään
Tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki
Se niiden miesten, jotka verellään
Sen muistot, toivot ja sen uskon tuki.
Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan
Se muistaa eloon jääneit' urhojaan.
Kiitokset saa tuo altius rajaton,
Min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut,
Kiitokset kallis verikin, jok' on
Turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut,
Ett' aina sille toivon sanat soi:
Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Vänrikki Stoolin tarinat II: 1, 1870; parannett. 1889.