13/10 1897
Suuri sota valost' oli taisteltu,
Vuoren helmast' aurinkokin voitettu,
Kynnettihin maita, kuokittihin soita,
Kylvää kyyhäteltiin Sammon muruloita.
Salo siloaa ja mielin kasvaa maa,
Kalevalan kallis touko orastaa,
Siemen näyttää itävän ja hyötyvänkin;
Silloin istutettiin taimi etelänkin.
Ujona se siinä nousi, arkaillen,
Niinkuin vilukukka alta nietoksen,
Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti,
Kyyristäen varttaan painui maata kohti.
Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen,
Täällä etelän ei viihdy taiminen,
Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan,
Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan.
Toiset toisti: joutava ja turha työ!
Maansa raataja se selvän leivän syö.
Poista ensin halla, pelloks korvet laita,
Silloin vasta aika kukitella maita.
Ilkamoivat pahansuovat, katehet:
Vilu kukan vie ja kaataa rakehet,
Huurto lehteen painaa kylmän suutelonsa;
Tuopa taimi tässä maass' ei juurru konsa.
* * * * *
Meni kevät, tuli suvi suloinen,
Maat ja puut ja pensaat siinti verallen,
Kasken kannotkin jo taaja laiho peitti,
Juhlapukimensa luonto ylleen heitti.
Taimi etelänkin nosti korttansa,
Siisti lehviään ja suori varttansa,
Latva taivahasta imi lämpimyyttä;
Juuret maasta syvält' imi väkevyyttä.
Taivas lämmint' antoi, maakin väkeään,
Kukkaa taimi alkoi työntää täydeltään.
Niitä siinä ihasteli seudun kansa;
Mykkänä on viisaat vaan ja kummissansa.
Mutta sanoivatpa silloin ihmiset:
Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet,
Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika;
Joku siin' on tenho, lumovainen taika.
* * * * *
Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen
On vanhan Väinämöisen luote oiva,
Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen,
Mut sana valtava ja paljon voiva.
Sen sanan pelkkä helähdyskin on jo hurmovaa,
Sydämmet sytyttää se ja mielet valloittaa:
Sisimmän henkemme se kieltä puhuu.
Sen sanan kautta täällä on tehty kaikki työ,
Ja korpimaat on viljamaiksi saatu,
Sen sanan kautta päiväks on tehty Pohjan yö,
Ja onni voitettu ja elo taattu;
Se sana vuoren muuttaa ja siirtää kallion,
Ihanaks keitahaksi se luopi aavikon,
Ja Pohjan jäilläkin sen hehku palaa.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa
Ja tukala ja ankea on aika,
Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,
Ja kauas käy sen lumoava taika;
Ja silloin sana kaikuu: »isänmaa eläköön
Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,
Ja etu menköön, ajallinen onni!»
Mut onnen raunioilla kun miesi huokailee
Ja sydäntä kun kalvaa murhe musta,
Kuin toivon tähti silloin se hälle säteilee
Ja tuopi intoa ja lohdutusta,
Ja tenhollansa muuttaa se mökin matalan
Ja mieleen kuvaileepi nyt kodin korkean
Ja tuvan täyden lempeä ja rauhaa.
Vaan ylimmilleen vasta sen tenho ennättää,
Kun sydämmet se sulattaapi jäiset.
Yks ajatus ja mieli kun jälleen yhdistää
Nuo henget keskenään nyt kiistäväiset;
Ja taimi etelänkin on silloin ylvä puu
Ja kauas yli metsän sen latva kohouu
Ja oksilla sen laulaa satakielet.
U.S. 14/10 1897. Kaikuja Hämeestä 1901.