Niin synkän huolellisna oli taivas:
Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas?
Se kyyneleitä maahan vuodattaapi,
Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.
Se syntyi surun hetkenä se lähde,
Se surun lapsi olikin sen tähden;
Se hetken kyllä kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.
Sen helman limaska ja ruoho peitti,
Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti,
Sen ystävinä--olihan myös noita--
On sisiliskoja ja sammakoita.
Sen luo ma usein kävin terveisille,
Näet olen vähän sukua ma sille:
Minäkin taivaast' olen alkuani,
Vaikk' olen vieraantunut kodistani.
Sydänkin mulla kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;--
Ma lähteen luona istuin, päivät elin
Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.
Näin kerran taas sen viereen painoin pääni,
Ja tuijottelin kurjaa ystävääni;
Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa,
Ja taivas oli murhevaatteissansa.
Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti;
Tuhansin tähdet taivahalla loisti;
Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa,
Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.
Kaikuja Hämeestä 1874.