Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu,
Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu,
Ken siitä palan repii, ken vie toisen,
Ja minä itse, min' en mitään voi sen.
Palasen, parhaan palan sen vei isä,
Kun manaan läksi,--toisen äidin nisä,
Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin,
Kun loput murut säilyttää vaan voisin.
Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa.
Ne ystävien lailla mua halaa
Ja halatessaan rintaan kyntens' iskee
Ja minust' irti kynsin palan kiskoo.
Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa,
Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa:
Mut yksi siru jäljellä on vielä
Ja sit' en anna enää korppein niellä.
Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraa
Ei saastaisuus ei himot--senpä uhraan
Me rakkauden alttarille--sen ma
Sinulle ikimuistoks uhraan, Emma!
Mut--juuri kun ma alttarille taivun
Ja tulen ääreen rukouksiin vaivun,
Pimentyy taivas, korpit päivän peittää,
Ja tuokin pala täytyy heille heittää.
1870 (?)