JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA.

Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan,

Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa,

Kun antihelmat aukee taivaan, maan,

Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa,

Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö,

Taas aamuruskon ensi hetki lyö.

On kirkas taasen luonto, kirkas maa,

Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa,

Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa,

Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa--

Mut hetkeks vaan,--taas alkaa raskas työ,--

Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.

Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo,

Koht' turmella voi kalliin viljan halla,

Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo

Ja kansan lyö kuin hongan kankahalla;

Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi:

Näin, ystävät, se riemu mennä voi.

Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton,

Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat,

Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on,

Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat,

Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää

Se päivä päivält' yhä selviää.

Se selviää, kuin myrskyn laattua

Tuoll' ylähällä selvii tähden valo,

Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta

Maan kukkaa lämmittää syänpäivän palo;

Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää

Viel' enemmän tät' tietoo selvittää.

Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois,

Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään,

Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois

Niit' armon valoss' arvostella tyyskään;

Ja sepä valo nytkin, Herra, suo,

Kun kumarrumme istuimesi luo.

1868 t. 1869.

Runoelmia(#13318) · 第 26 / 197 题