Kuul' aseet kolkosti kolajaa,
Kuin vangin kahleiden kalkkeet,
Ja rattaat raskaasti raksuttaa,
Tult' tuiskii liehtivät palkeet.
Mik' on se koneiden kolke se?--
--Se on »perpetuum mobile».
Näin vastaa mies, hänen silmistään
Tul' levoton vastaan entää,
Ne etsii jotain--ja etsintään
Taas järkensäi maailmaan lentää.
Tää kulku se totuttu tapa on sen,
Hän keinoja etsivi »mobilehen».
Vuoskausia hän jo on liehunut näin
Ja tutkinut viisauden lähteet,
Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on
Ja muinaisuudenkin tähteet.
Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan,
Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan.
Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa
Saa vanhalla radallaan olla,
Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa,
Kun loisto on auringolla,
Niin kauan mieskin näät tutkia saa
Ja Vipusen virsiä tarkastaa.
Mik' on se voima, joka ihmisen
Voi sydämmeen maansa lemmen siittää?
Se voima, mi kautta vaarojen
Voi ihmiselle elon, onnen niittää?
Mik' on se voima, joka kuolossais
Ijäisen kruunun sulle antaa tais?
Se henki, jok' kaikki ja sinunkin
On astinlaudakseen tuonut,
Se maailmanhenki, mi »mobilenkin»
On »perpetuumiksi» luonut,
Se henki, jok' itsens' on luonut, se
On ainoo »perpetuum mobile».
1868 (?)