Vänrikin tervehdys (J.L. Runeberg.)
Nummero viistoista Stolt »
Von Essen (J. L. Runeberg.)
Veljekset »
Ensi lemmelle »
Augustan romanssi »
Saarijärven Paavo »
Aamulaulu (Z. Topelius.) »
Maasi »
Merimiehen ikävöiminen kotiinsa (Z. Topelius.)
Meren neito (Z. Topelius.)
Ahvenanmaan laulu »
Inarinjärvi »
Hankoniemen silmä »
Kirkkaalla jäällä »
Hellaan lapsi »
Kaarina Maununtyttären laulu Eerikki XIV:lle (Z. Topelius.)
Timantti (Z. Topelius.)
Myrsky »
Herra varjeleepi »
Vuoden ajat »
Tähtitaivas »
Nuku, nuori oksani »
Musti »
Laakson lilja (F.M. Franzén.)
Sotamiehen laulu (J.J. Wecksell.)
Lapsien elämästä (Rafael Hertzberg.)
Paimentyttö
Marjassa
Köyhän joulu=ilta
Ehtoolla (Lyydia Jannsen.)
Isänmaan hautaus »
Vapauden kuolleista nouseminen. (Lyydia Jannsen.)
Runoheponi (Aleksanteri Petöfi.)
Klára Zács (Juhani Arany.)
Himfyn rakkaudenlauluja (Aleksanteri Kisfaludy.)
Miksi metsä raskahasti huokaa? (B.E. Malmström.)
Tonttu (V. Rydberg.)
Nokkonen ja ruusu (C.G. v. Leopold.)
Laulu Kaarina Maununtyttärelle (Eerikki XIV.)
Ei saanut hän lupaa lähteä (Björnstjerne Björnson.)
Isänmaan laulu »
Zombi teki sen (H.C. Andersen.) »
Kohtaus Schillerin näytelmästä »Orleansin neitsyt» (Fr. v. Schiller.)
Sukeltaja (Pr. v. Schiller.)
Hansikas »
Hyvästijättö (E. Geibel.)
Tervehdys (H. Heine.)
Kansanlaulu (E. v. Peuchtersleben.)
Sonetteja (W. Shakespeare.)
Virsiä.
Stenbäckin virsikirjasta:
N:o 226 (J.L. Runeberg.)
N:o 311 »
N:o 345 »
Lasten virsi »
Isänmaan virsi »
Pyhäpäivänä
Dansk Salmebog N:o 455
Paavo Cajander.
24.12.1846--14.6.1915.
Kun Paavo Cajanderin runot nyt ensi kertaa kokoelmana tarjotaan
suomalaiselle yleisölle, lienee monelle mieluista saada samalla
elämäkerrallisia tietoja tästä suuresta yksinäisestä. Kuka on meillä
tunnetumpi kuin Paavo Cajander, jos on kysymys suomenkielisen runouden
suurtöistä, mutta kuinka moni, varsinkaan nuoremmista, tietää runoilijan
elämänvaiheista juuri enempää kuin että hän oli hämäläinen ja että hän
oli suomenkielen lehtori yliopistossa. Ja kuitenkin runoilijan elämän
tunteminen tuo itse runoudenkin ikäänkuin lukijaa lähemmäksi ja tekee
sen hänelle rakkaammaksi.
Paavo Cajanderin isoisä oli Kapakan talon vuokraaja Hauholla. Helmikuun
2 p. 1807 syntyi tälle miehelle poika, jolle annettiin nimeksi Frans
Henrik ja joka lapsuudestaan opetettiin hämäläisen talonpojan ammattiin,
ensin isän kodissa ja sitten renkinä. Vuonna 1826 jätti hän kuitenkin
kuokan, mennäkseen Hämeenlinnaan nahkurinoppiin, mestari Juhani
Aspholmin luo. Aikansa tätä ammattia hänen johdollaan harjoitettuaan
meni hän Turkuun, jossa julistettiin nahkurinkisälliksi v. 1831.
Piakkoin tämän jälkeen muutti hän takaisin Hämeenlinnaan. Vuoden 1840:n
lopulla tapaamme hänet sitten nahkurin lesken Helena Leanderin
oikeuksien vuokraajana.
Joulukuun 18 p. samana vuonna meni hän naimisiin entisen oppi=isäntänsä,
nahkurimestari Aspholmin tytärpuolen _Maria Sofia Ylénin_ kanssa. V.
1842 sai hän maistraatin hyväksymyksen kaupungin nahkurimestariksi, teki
seuraavana vuonna porvarinvalan, ja oli siten hyvinarvoisa
nahkurimestari Hämeenlinnan kaupungissa.
Tähän verraten nopeaan kohoamiseen nähtävästi taloudellisestikin
omavaraiseen asemaan oli ollut suurena apuna se vähäinen omaisuus, joka
vaimon mukana oli pesään tullut. Maria Sofia Ylén omisti näet kolme
kahdeksatta osaa Hämeenlinnassa olevasta talosta N:o 66, perintönä
isänsä jälkeen, joka hänkin oli nahkuri ammatiltaan. V. 1845 osti
Cajander muilta perillisiltä jäljellä olevat viisi kahdeksattaosaa ja
oli siten koko talon omistaja.
Talo on nykyisen Rauhankadun, entisen Pyörö= (Rundel=) kadun varrella,
ja on sen 1700=luvun loppupuolella luultavasti rakennuttanut Paavo
Cajanderin äidinäidin isä, nahkuri Junge. Se on runoilijan syntymätalo
ja vielä melkein semmoisenaan säilynyt niiltä ajoilta saakka, jolloin se
vielä oli hänen kotinsa. Ollen korkealla pengermällä on talosta vapaa
näköala poikki Hämeenlinnan veden ja sen luonnonihanien metsäisten
niemikkörantojen Hattelmalan harjanteille saakka, näköala, tosin ei
avara, vaan silmää viehättävä ja ajatusta ja tunnetta syventävä.
Nahkuri Cajander näyttää olleen arvossapidetty mies. Hänen
varallisuutensakin kasvoi vähitellen, joten hänen kuollessaan 1853
perillisille jäi sen ajan oloihin katsoen sievoinen omaisuus,
neljättätuhatta ruplaa, talo siihen luettuna. Leski jatkoi liikettä
hyvällä menestyksellä, niin että hänen kuollessaan v. 1871 omaisuus oli
jo yllämainitusta summasta viisikertaistunut.
Nahkuri Cajanderilla oli kaikkiaan viisi lasta, Frans Henrik, Henrik
Juhani, Frans Juhani, Paul Emil ja Iida Maria. Kolme vanhinta kuoli
pienenä, sisar, sarjan nuorin, naimisissa Hauhon nimismiehen Sigfrid
Paasosen kanssa, eli keski=ikäiseksi. Nimi »Cajander» ei ollut suvussa
vanha, vaan lienee vasta nahkuri Cajander käsityöläiseksi ja
kaupunkilaiseksi ruvettuaan ajan tavan mukaan sen itselleen ottanut.
Mitä äidin sukuun tulee, lienee se samoin kuin isänkin suku ydinosaltaan
vanhaa, vankkaa hämäläistä juurta. Hämäläisyyshän jalointa laatua olikin
silmäänpistävä piirre runoilijan koko sielullisessa rakenteessa.
* * * * *
_Paul Emil_ eli _Paavo Cajander_ syntyi jouluaattona 1846--joululahjaksi
maalleen ja kansalleen. Kotonaan sai hän yksinkertaisen, mutta
huolellisen hoidon ja kasvatuksen. Isä oli ankaranlainen ja oikeudestaan
kiinnipitävä mies, lapsilleen hyvä ja oikeamielinen isä. Suurella
kunnioituksella mainitsi häntä Paavo Cajander, vaikka paljoa ei ollut
muistiin aikaisin kuolleesta isästä jäänytkään. Pienet rikkomuksensa sai
Paavo sovittaa istumalla itku kurkussa nahkurinpöydän alla,
nahkurityöhuoneen väkevässä ilmanalassa. Se ulkonainen karuus ja
jäykkyys sekä taipumaton tarmo, mikä oli Paavo Cajanderille ominaista,
lienee ollut etupäässä isän perintöä.
Äiti oli hellämielinen ja hurskas nainen, joka oli kokenut elämän kovaa
koulua, oppinut kieltäytymään ja työtä tekemään. Niin pian kuin kynnelle
kykeni, hän oli kotiaskareissa saanut uurastaa ja sitten täysikasvuisena
vieraissa perheissä ompelutyöllä ansaita toimeentulonsa. Paavon
kehitykseen hänellä oli mitä suurin vaikutus, ei opillisen sivistyksensä
tähden, sillä hädin tuskin osasi hän kirjoittaa, vaan luonteensa
erikoisen lempeyden ja hienouden takia. Äidiltään Cajander kaiketi peri
m. m. sen vakaan jumalanpelon, josta hän elämänsä varrella ei näytä
koskaan luopuneen, sekä sen lämpimän sydämen, joka piili karun kuoren
alla. Äidiltään hän myöskin arveli perineensä runolliset taipumuksensa.
Elokuun 23 p. 1855 tuli Paavo yhdeksän vuoden vanhana kotikaupunkinsa
yläalkeiskouluun. Syyskuun 1 p. 1860 pääsi hän sitten kaupungin hiljan
perustettuun siviilikimnaasiin, oppilaitokseen, joka kutakuinkin vastasi
nykyajan realilyseoita. Nämä oppilaitokset olivat tietysti
ruotsinkielisiä. Kotikielenä lienee käytetty sekä suomea että ruotsia.
Mikään koulunero ei Cajander ollut, vaan laskettiin edistykseltään
keskulaisten joukkoon, kuten koulusta ja kimnaasista saadut
lukukausitodistukset osoittavat. Kevätlukukaudelta 1862 saatu todistus
on kuitenkin poikkeus: siinä on yksi »kymppi», vieläpä suomenkielessä,
jota tuleva kirjailija jo silloin oli ruvennut erikoisesti harrastamaan.
Yliopistoon kirjoitettiin Cajander lokakuun 20 p. 1863 arvosanalla
»hyväksytyt tiedot».
Cajanderilla oli jo kouluaikanaan harrastuksia, jotka olivat sille iälle
ja ajalle outoja sekä hänen tulevaisuudelleen ennusmerkillisiä. Hän
tutustui Tegnérin, Runebergin, Topeliuksen ja Geijerin teoksiin, koetti
syventyä Suomen historiaan Grönbladin keskiaikaisesta lähdeteoksesta,
tutki Kalevalaa ja Korhosen runoja sekä sommitteli runoja vanhalla
runomitalla, vaikkakin ontuvasti sitä yrityksissään käytellen.
Seuraelämä pikkukaupunki=iloineen, lukiolais=tanssiaisineen ja muine
huveineen ei näy olleen hänelle, hänen ujoudestaan huolimatta, aivan
vierasta ja sai sekin, muiden runollisempien mielijohteiden ohessa,
hänet runosuontansa koettamaan. Erään ensimäisistä nuorukaisajan
yrityksistään on hän omistanut äidilleen tämän nimipäivänä. Toinen saman
ajan runosipale viittaa heräävään suomalaisuuden tuntoon, mikä onkin
ymmärrettävää, kun muistetaan 60=luvun alkuvuosien merkitystä
kansallishenkemme heräämiselle.
Yliopistoon tultuaan Cajander ensin kirjoittautui
luonnontieteellis=matemaattiseen tiedekunnanosastoon, mutta erosi siitä
ensimäisen lukuvuoden kuluttua. Hänellä oli harrastusta
luonnontieteisiin, erittäinkin oli kasvioppi ollut kouluaikana hänen
lempiaineitaan. Mutta nähtävästi yhä selvemmäksi elpynyt suomalaisuuden
tajunta sekä nuo jo aikaisin alkaneet kirjalliset harrastukset saivat
hänet sittenkin ryhtymään opintoihin, jotka olivat omiaan niitä
hedelmöittämään. Yrjö Koskinen ja Ahlqvist olivat v. 1863 tulleet
professoreiksi ja heidän vaikutuksestaan kansalliset riennot näyttävät
päässeen ylioppilasnuorisossakin entisestään elpymään, jopa vaikuttaen
lukusuunnitelmainkin muodosteluun. Historian, suomen ja filosofian
valitsi Cajander nyt opintojensa pää=aineiksi.
Nopeasti eivät luvut kuitenkaan edistyneet, sillä Cajander oli
perinpohjin hämäläinen siinäkin, että hän teki työtä hitaasti, mutta
teki vankkaa. Hänen älynsä oli niitä, jotka tarvitsevat paljon aikaa
varttuakseen täyteen valmiuteensa, mutta kypsyttyään saavuttavatkin
häviämättömän henkisen voiman. Kirjallisetkin harrastukset yhä enemmän
veivät hänen aikaansa. Kandidaattitutkinto täten viivästyi tavallista
myöhäisemmäksi. Varhaisemman ylioppilasajan runotuotteet ovat vielä
kypsymättömiä harjoitelmia, samoin käännökset Runebergin, Topeliuksen,
Tegnérin y.m. runoista, kaikki nekin vasta=alkajan työtä. Niitä on
runsaasti Hämäläis=osakunnan lehdessä »Hälläpyörässä» sekä hänen
jälkeensä jääneissä peruissa. Vähän myöhäisemmältä ajalta lienee
julkaisematon suomennos Runebergin runosarjasta »Svartsjukans nätter»
nimeltä »Sukkamielen yöt», mutta sekin todistaa, että Cajanderin runotar
ei vielä ollut harjoitteluasteellaan kehittynyt. Hänen kielellinen
taituruutensa on vielä vajavaista, samoinkuin runomitan käsittelykin
sekä oikeakielisyys. Parhaat myöhemmän ylioppilasaikansa lyyrillisistä
runoista julkaisi hän albumissa »Kaikuja Hämeestä I» v. 1872.
Hämäläis=osakunnan pöytäkirjat 60= ja 7O=luvulta säilyttävät monta
jälkeä siitä, että Cajander innokkaasti otti osaa osakuntansa elämään,
ei niin, että hän olisi ahkerasti esiintynyt kokouksissa--hänhän oli
peräti hiljainen ja harvapuheinen mies--, vaan suorittamalla monenlaisia
hänelle uskottuja luottamustehtäviä. Niinpä työskentelee hän
kirjallisissa palkintolautakunnissa, osakunnan kassan johtokunnassa, on
jäsenenä osakunnan lähetystöissä y.m. Erikoista virikettä hänen
kirjallinen toimintansa sai työskentelystä v. 1869 perustetun Helsingin
Suomalaisen seuran hyväksi. Seuran näytelmäosastolle suomensi hän v.
1870 erään ranskalaisen huvinäytelmän, joka jo oli tanskaksi ja
ruotsiksi mukailtu nimillä »En Nat i Roeskilde» ja »En natt i
Falkenberg», joiden mukaan hän antoi suomennokselleen nimen »Yökausi
Lahdella»; samana vuonna Orleansin neitsyen yksinpuhelun Schillerin
samannimisen kappaleen neljännestä näytöksestä, jonka käännöksen rouva
Raa esitti Seuran näytelmätilaisuuksissa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p.
1870. Mutta suurin kirjallinen työ, minkä Cajander ylioppilasaikanaan
suoritti, oli hänen suomennoksensa Björnstjerne Björnsonin
»Kalatytöstä», joka ilmestyi v. 1869 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Novellikirjastossa. Mainittakoon myöskin, että Cajander on suomentanut
libreton Weberin »Preciosa» oopperaan, joka esitettiin keväällä 1870.
Kun toukokuun 31 p. 1867 se painovapauslaki, minkä hallitsija oli
maallemme yhdeksi vuodeksi myöntänyt, lakkautettiin, saa tämä tapaus
nuoren kirjailijan kirjoittamaan runon, jonka hän julkaisi
kotikaupunkinsa sanomalehdessä »Hämäläisessä». Se on hänen ensimäinen
julkisuuteen tullut runoelmansa, nimeltä »31:nä päivänä Toukokuuta
vuonna 1867».
Kevätlukukaudella 1868 perustettiin yliopiston filosofisessa
tiedekunnassa ylioppilasten keskuudessa vapaaehtoinen »Kielitieteellinen
yhteys», joka valitsi esimiehekseen professori Ahlqvistin. Cajander oli
Almbergin jälkeen tämän seuran sihteerinä. Ohjelmansa oli Yhteys
suunnitellut niin laajaksi, että se ei kyennyt sitä toteuttamaan. Aate
oli sama, jota elinvoimaisempi »Kotikielen seura» myöhemmin perustettiin
ajamaan. Seuraan kuului useita sittemmin kirjallisuuden palveluksessa
tunnetuiksi tulleita miehiämme. Myös oli Cajander niitä nuoria
yliopistollisia kansalaisia, jotka J.R. Aspelin ja K.A. Castrén keväällä
1870 kutsuivat perustamaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen.
Kandidaattitutkintonsa suoritti Cajander toukokuussa 1875,
valmistauduttuaan siihen hyvin perusteellisesti. Korkein arvosana
hänellä oli filosofiassa, historiassa ja suomenkielessä, sekä lähinnä
korkein kaunotieteessä ja kirjallisuudenhistoriassa samoinkuin
kasvitieteessäkin, jota hän vielä ylioppilasaikanaankin innokkaasti
harrasti. Samana keväänä vihittiin hänet maisteriksi, tovereinaan
melkoinen joukko sittemmin aikamme tunnetuimpia miehiä.
Vaikka Cajander olikin sen ajan oloihin nähden luettava varakkaampien
luokkaan--asia, josta hänen köyhemmillä tovereillaan usein oli syytä
olla kiitollisia--, asui hän silti ylioppilaana, kuten muutoin koko
elämänsäkin, sangen vaatimattomasti. Asuintoverinsa kanssa oli
hän--ainakin osittain--omassa ruoassaan, siivouksen ja muun palveluksen
suoritti joku matami. Vilpittömän ja jalon luonteensa avulla saavutti
hän harvinaisen runsaasti toveriensa luottamusta ja ystävyyttä, tullen
heikoimmille heistä todelliseksi tueksi ja suojelijaksi. Huvina oli
hänellä teatteri, kirjallisuus ja musiikki. Soitannollisille
taipumuksilleen haki hän tyydytystä huilunsoitosta, jota hän jo aikaisin
oli opetellut.
Loma=ajat Cajander oleskeli enimmiten äitinsä luona Hämeenlinnassa tai
jossain maaseudulla. Olo siellä viehätti häntä erittäinkin siksi, että
hän oli suuri luonnonkauneuden ihailija, ja luonnon ystävä, varsinkin
milloin sen vielä tapasi mahdollisimman alkuperäisenä. V. 1868 rouva
Cajander osti saamisiensa turvaamiseksi Akaan Sontulasta Uotila=nimisen
pienen maatalon eräältä leskirouva Walleniukselta. Siitä sai Cajander
toisen kodin, jossa hän näyttää usein kesiä viettäneen, ja jota hän
voudin avulla isäntänä viljeli ja hallitsi siksi, kunnes se äidin
kuoltua myytiin. Tämä Akaan aika oli hänen kehitykselleen siinä
suhteessa tärkeä, että hän täällä ensiksi todella likemmin tutustui
kansaan ja sen oloihin. Vertaisena ja ymmärtävänä johtajana
hän seurusteli talonpoikaisen kansan kanssa, puuhaillen
kansanvalistus=asiain edistämiseksi.
Elokuun 5 p. 1871 kuoli Cajanderin äiti. Kuinka syvästi tämä vaikutti
poikaan, voimme päättää hänen runostaan »Haudalla», jonka hän nähtävästi
myöhemmin samana syksynä on kirjoittanut. Siinä hän liikuttavin säkein
kuvaa, kuinka ilman sitä, »ken haavat sitoo, hellä on», on »sydän
puoltaan vailla». Eräässä yksityisessä, avomielisesti ystävälle
kirjoitetussa kirjeessä, seuraavan vuoden helmikuulta, hän kertoo,
kuinka hänellä äitinsä kuoltua tämän kuva oli alati mielessä. Kaunis se
kuva oli, sanoo hän. »Se on totta, mitä joskus ennenkin on väitetty,
että ihminen kuollessaan saa nuoruuden muodon takaisin... Rakastin
kahdenkertaisesti tätä kuvaa: lapsena ja ihailijana... Ja silloin tein
minä itselleni lupauksen, että äidilleni minä ijäti rakkauteni ytimen
annan...» Hänen kaunis runoelmansa »Kuva» muistuu mieleen tätä kirjettä
lukiessa.
Pesän tila oli äidin kuoltua ja kun kaikki saatavat oli peritty, niin
hyvä, että Cajanderilla, sittenkun hänen sisarensa osuus oli erotettu,
oli omaisuutta siksi runsaasti, että se tarkasti hoidettuna ja lisättynä
kirjailijan omin töin ansaituilla varoilla takasi hänelle kutakuinkin
turvatun tulevaisuuden. Tämä oli harvinaisen edullinen asianhaara,
jopa miltei edellytys niin laajalle ja menestykselliselle
kirjailijatoiminnalle kuin se mikä Cajanderin oli suotu suorittaa. Hyvin
harva suomalainen kirjailija on voinut siinäkään määrässä leipämurheiden
rasittamatta antautua työalalle, joka paitsi taitoa ja ahkeruutta vaatii
huoletonta aikaa.
Kun vanha sukutalo Hämeenlinnassa ja Akaan maatalo oli myyty, tuli
Cajanderista muuttolintu, jolla ei ollut vakinaista asuinsijaa.
Kandidaattitutkintonsakin jälkeen näyttää hän ensimältä oleskelleen
pääasiallisesti Helsingissä, jossa kuunteli lukuvuotena 1874-75 opetusta
ruotsalaisessa normaalilyseossa. Kesänsä asui hän missä sattui, esim.
1875 Saarijärvellä, mutta asettui sittemmin Hauholle, ollakseen
lähempänä sisartaan, nimismies Paasosen rouvaa. Vielä senkin jälkeen kun
sisar miehensä v. 1880 kuoltua oli Hauholta muuttanut takaisin
Hämeenlinnaan, hän asui siellä, mutta siirtyi sitten parempien
kulkuneuvojen läheisyyteen Vanajan Kankaille, Parkun yksinäiselle
ratsutilalle, n. seitsemän kilometrin päähän Hämeenlinnasta. Täällä hän
viihtyi erittäin hyvin, lehtoriksikin ja samalla pääkaupunkilaiseksi
tultuaan muuttaen sinne heti loma=aikain alettua. Vasta 90=luvun
keskivaiheilla rupesi hän kaipaamaan muutosta. Yltyvä kivulloisuus
sitäpaitsi pakotti hänet hakemaan terveydelleen parannusta eri
kylpylaitoksista sekä kotimaassa että ulkomailla. Loppupuolella ikäänsä
oleskeli hän enimmät kesänsä Keuruulla asuen siellä tunnetun hierojan
Rajan emännän hoteissa. Tällä välillä oli hän kuitenkin ollut kesiä
ystäviensäkin luona tai läheisyydessä, milloin mihinkin luonnon kauneus
tai halu tutustua paikkakunnan väestöön häntä houkutteli.
* * * * *
Kuten jo mainittiin, kuunteli Cajander Helsingin normaalilyseossa
opetusta syyslukukaudella 1874 ja kevätlukukaudella 1875. Aineet olivat
historia ja suomenkieli. Hänen taipumuksensa opettajatoimeen
arvosteltiin »jokseenkin hyviksi». Lieneekö hän epäillyt sopivaisuuttaan
tähän toimeen, vai kirjalliset puuhatko olivat esteenä, jatkuvaan
valmistaumistyöhön ei hän ryhtynyt ennenkuin syyslukukaudella 1882,
tällä kertaa Hämeenlinnan normaalilyseossa ja kuunteluaineena
pääasiallisesti uskonto. Mihinkään ratkaisevaan päätökseen ei hän
kuitenkaan nytkään päässyt, vaan luopui pian kokonaan aikeestaan ruveta
opettajaksi, nähtävästi siksi, ettei hän pitänyt menestystään tällä
alalla varmana. Papiksi rupeamista hän myöskin näihin aikoihin ajatteli,
mutta luopui siitäkin aikeesta, kaiketikin sopivaisuuttaan epäillen.
Papin tointa hän muuten piti jalona kutsumuksena. Nämä vakinaisen viran
saannin puuhat raukesivat siksi, kunnes v. 1885, jolloin Julius Krohn
nimitettiin suomenkielen ylimääräiseksi professoriksi, saman aineen
lehtorinvirka yliopistossa joutui haettavaksi. Etupäässä ystäväinsä
kehoituksesta Cajander nyt siihen pyrki, pitäen koeluennon yliopistossa
huhtik. 28 p. 1886. Virkaa haki samalla kertaa myös tohtori Porkka, joka
ylemmän oppiarvonsa takia sen saikin. Mutta Porkan sairastumisen takia
sai Cajander kuitenkin ruveta melkein heti virkaa hoitamaan, ja kesti
tätä viransijaisuutta syksyyn v. 1888, jolloin Porkka ryhtyi virkaansa.
Tuoni tempasi kuitenkin pois jalon miehen jo seuraavana vuonna, joten
Cajander uudestaan virkaa haettuaan vihdoinkin elokuun 8 p. 1890 siihen
nimitettiin.
Kun toivo päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi
Cajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa
lisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat,
nimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei ehtinyt
ainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista muistiinpanoista
huomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata Suomen kansan ja
muiden suomensukuisten kansain häätapoja keskenään, sekä näitä taas
toiselta puolen skandinaavien ja muiden germaanien, toiselta taas
venäläisten häätapoihin.
Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen
osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen. Heimokansojemme
kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten
mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m.
kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien
sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa
asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia
varten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä
seura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä »Viron kielen ystävät», ja
»Suomen silta», kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena
oli »tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä,
kansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella
kirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi
kuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia
myöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin
Suomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi
virisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen
sitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan
kehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi
suomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi.
Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli
hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen
jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito
orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon
huolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna.
Enona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa
täyttämiseksi.
Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset
vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut.
Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi
ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei
hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan
elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti
arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin
vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään
vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti
huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii
seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän,
mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja
velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa
tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»----»Voi, kuinka
armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja
lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten
puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä
poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu,
jossa hurskaus asuu»--nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on
erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen.
Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran
tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei
mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana
esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin
aarteen etsijään verrattava.
Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään,
jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään
hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina
tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä... Niinpä hän
kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen
lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin
keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten
ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä.
Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän
kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja
silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin,
varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se
yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin
tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut
lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi
jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi
pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja
osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä.
Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin
sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi
olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi
kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta
kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus
ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja
perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken
itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä
ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä
vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan
änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä
joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää,
korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki
esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa
läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle
puolelleen.
Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen
ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo
suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka
voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin
lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja
erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain
kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin
säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli
muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta
itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin
ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän
tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan
hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa.
Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti
hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve
jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.
Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja
täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa
hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta,
olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja
pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain
kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905--31/5 1911, ja
otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi
Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.
Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin
toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim.
silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen
näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin--
juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle--,
ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston
seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja
arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään
kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.
Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander
kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin
Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista
rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka
löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen.
Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka
elämä oli ollut opetusta koko kansallemme.
* * * * *
Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista
koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet
alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat
myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim.
»Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta 1870, mutta vasta
1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan
miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden
miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen
muotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen
sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se
sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä
aallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä
ryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole
tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee
Suomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun
hänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse
mielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten
ilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä.
Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän
miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan
tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen
sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä
kokoelmaa tehtäessä.
Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin
liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen
koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka
julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä Suomen
runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä
tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija
itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on
otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen
nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä
osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti
runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä
todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä
lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se
jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli
sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea
mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut
runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten
toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole
harvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin
uskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai
selventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka
jossakin virressä.
Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on
tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu
valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin
mielenkiintoisia.
Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista
toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander
huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään
jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään
likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa
julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten
tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään
laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun
viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja
lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen
valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin
Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta.
Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi
ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen
käännös.
Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa
enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse
runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia
tiedonantoja.
Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä
runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa.
Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi
hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle
kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla.
Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä
eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut
voimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi.
Hänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara,
omintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli
elämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa
isänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä
itseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan
velvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä
tavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta
häntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan.
Ennenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita,
vaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista
töistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden
toimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja
tutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli
aputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli
ovat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja
sielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F.
Granlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on
Cajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z.
Topeliuksen »Lukemisiin lapsille» (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima,
1874-1882); E. Brachvogel: »Narcisse Rameau» (1874, käsikirjoituksena
Kansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: »Taivaan ja maan välillä»
(1875); J.J. Wecksell: »Daniel Hjort» (esitettiin ensi kertaa
huhtikuussa 1877); Z. Topelius: »Maamme kirja» (parannettu J. Bäckvallin
suomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: »Hanna» (1880) ja »Jouluilta»
(1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887
ilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén »Kuudennentoista vuosisadan
uskonpuhdistuksen historiaa»; »Vänrikki Stoolin tarinat» (lopullisessa
asussa v. 1889); Z. Topelius: »Luonnonkirja» (parannettu laitos J.
Bäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen »Suomi yhdeksännellätoista
vuosisadalla» Topeliuksen kirjoittamat osastot »Maa» ja »Kansa», sekä L.
Mechelinin kirjoittama »Valtiollinen katsaus» (1893).
Viimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen
perinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten
valittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi
kirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen
nuoruudendraama »Pombal ja Jesuiitat», jonka osaksi runomittaisen
teoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun.
Kuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj.
Seuran toimesta v. 1907.
Mutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo
aikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun
sivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen
teatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä
näytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja
perehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort
=suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin
samanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain
tarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti
täyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä
ilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella
näyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin
Shakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että
ajatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan
luonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo
1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi
Suomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin
raukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja
teatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon,
hyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta
alotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä
hänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten
tiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa
Shakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös
olisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti
suostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu
sitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian
kauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin
johtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa.
Niin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen
tosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden
viivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä
pian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut.
Dramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä:
I _Hamlet_, 1879, 2 pain. 1899; II _Romeo ja Julia_ 1881, 2 pain. 1907;
III _Venetian kauppias_ 1882; IV _Kuningas Lear_ 1883; V _Julius Caesar_
1884; VI _Othello_ 1884; VII _Macbeth_, 1885; VIII _Coriolanus_ 1887; IX
_Kesäyön unelma_ 1891; X _Myrsky_ 1892; XI _Talvinen tarina_ 1894; XII
_Antonius ja Cleopatra_ 1895; XIII _Kuningas Henrik IV, edell. osa_,
1897; XIV _Kuningas Henrik IV, jälkim. osa_, 1898; XV _Kuningas Richard
III_ 1897; XVI _Loppiaisaatto_ 1899; XVII _Timon Ateenalainen_ 1900;
XVIII _Cymbeline_ 1901; XIX _Kuningas Juhana_ 1901; XX _Kuningas Richard
II_ 1905; XXI _Kuningas Henrik V_ 1905; XXII _Paljo melua tyhjästä_
1906; XXIII _Iloiset Windsorin rouvat_ 1906; XXIV _Kuningas Henrik VI
ensim. osa_ 1907; XXV _Kuningas Henrik V toinen osa_ 1907; XXVI
_Kuningas Henrik VI kolmas osa_ 1907; XXVII _Turhaa lemmen touhua_ 1910;
XXVIII _Miten haluatte_ 1910; XXIX _Kaksi nuorta veronalaista_ 1910; XXX
_Hairauksia_ 1910; XXXI _Kuningas Henrik VIII_ 1910; XXXII _Loppu hyvä,
kaikki hyvä_ 1911; XXXIII _Troilus ja Cressida_ 1911; XXXIV _Verta
verrasta_ 1911; XXXV _Kuinka äkäpussi kesytetään_ 1912; XXXVI _Titus
Andronicus_ 1912.
Näiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden
suomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja
kentiesi alkuvuodesta 1913--viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme
hänen tehneen.
Jos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän
Shakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren
brittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä
työ samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien
voimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä
suorittaa Miltoninkin »Kadotetun paratiisin» suomentamistyön--niin
haaveili hän terveenä ollessaan,--mutta saatuaan Shakespearenkin
käännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että
hän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa
jälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä,
ystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä
päätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä.
* * * * *
Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena
kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama
sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla
tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman
iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja
ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto;
synkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt--uutena kajahtakoon
siis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa
Ja tukala ja ankea on aika,
Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,
Ja kauas käy sen lumoava taika;
Ja silloin sana kaikuu: »_isänmaa_ eläköön
Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,
Ja etu menköön, ajallinen onni!»
A.V. Koskimies.
Huomautuksia ja oikaisuja.
Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole
käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet
muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa
esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma,
että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan
ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty
johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt
liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin.
Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat
tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku
muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi
vierekkäistä vuotta ilmoitettu.--Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty
vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se
runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan
luki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä
jäähyväiskekkereissä.--»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu
»Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla
mainittu.--»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n
runotuotteisiin.--»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on
4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan
pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa
samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng
on säilyttänyt.--»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877.
--»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se
säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka
myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.--»Vänrikki
Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä,
jotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.--Schillerin
»Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta;
syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan
ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto _raadin_
kuuluu nyt _raidin_, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin
edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta
tavattane.--Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä
otaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä
Skodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon
mukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän
pyynnöstä.