Markkinahoijakka.
Mun mielestäin tämä maailma on
Kuin markkinahoijakka vaan:
Jossa kaikkien täytymys pyöriä on
Menis kuinkakin joutuisaan!
Ja se hoijakka pyörivi, pyörivi vaan,
Ikipäivinä seisahda ei,
Mikä istuvi pystynä leijonallaan,
Mikä aasilla huutaen: »hei!»
Mut se, joka vauhtia liiaksuu
Ja ei huimausta kestää voi,
Hän kesken kyytiä pois hypätköön! —
Ja hoijakan kello se soi.
Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.
Ulin aikaa jo päättänyt etten ma enää
Kynähän tartu ja lauluja tee,
Koska ei kenkään mun laulustain vartu,
Ja koska ei konsaan ne mieliksi mee.
Mut päätös ol' löyhä: kun tulivat taasen
Ne ihanat illat ja kuutamo-yöt —
Niin rikki jo remahti päätöksen sillat
Ja kynähän tartuin — ja tässä ne työt!
Renkinä olleen laulu.
Anna ja Helka on piikoina talossa.
Talo on kaukana synkässä salossa.
Anna on jykevä ja kookas kuin raita,
Helka on hento ja soleva ja kaita.
Annalla tukka se riepuna riehui,
Helkalla hivukset ne vapahina liehui.
Annalla posket ne pinopuina paistoi,
Miekkoinen Helkan ken huulia maistoi!
Anna se tiuskaten hurjasti huutaa,
Helkapa laulaen heilutti luutaa.
Monesti mä tappelin ison Annan kanssa,
Helka se mua oli ain varullansa.
Voi miksi pitikin mun Helkani heittää,
Ikävääni vaikea onpi nyt peittää!
(1896).
Muistelma.
Ensi kerran hänet näin,
Luona koulun kelkka-mäen:
Päässä oli punalakki,
Yllä sinitumma takki.
»Pyydä häntä kelkkaan vaan
Hän on hauska tosiaan!»
Minä menin, kumartelin
Pyysin mäkeen, ujostelin...
Ensi lasku kävi näin:
Kelkka kaatui nurinpäin —
Tyttö lensi hangen päälle,
Minä vierin radan jäälle...
Anteeksiko pyysin? — En!
Seisoin _kelkkaa_ katsellen —
Tuumin tuota: »katsos vainen
Kuinka kaatui peijakainen!» —
Useasti kuiten me
Yksin tuumin laskimme,
Mallaks' opin hänet sitten
Parvest' toisten impysitten.
Puhumista olla tais
Hälle, häntä laskettaiss' —
Oli tämä: »kaunis ilma...
Hyvin hyvä, kaunis ilma!»
Malla myönsi ihan sen,
Lausui saman totuuden:
»Nyt on _hyvin_ kaunis ilma!»
Lisäs: »— _eilen_ oli kylmä!...»
Tämä oli »hakkaus»: —
Koulupojan rakkaus,
Muuta haastaa voinut emme,
Vaikka sykki sydämmemme.
Mutta kuiten muistossain
Tämä aika hausk' on ain —
Oi jos vieläi kuutamassa
Mallan kanss' ois laskemassa!
(18/2 1897).
Leila.
Semmoinen tyttö on näänmä se Leila
Että on kaikkien poikien heila,
Kuka vain tahtoo: suukonkin saa,
Niin että soipi ja paukahtaa!
Sanoppas Leilalle itselle tätä,
Heti on hennolla huoli ja hätä:
Itkuhun punaisna pulpahtaa
Ja rukoillen lausuu: »voi unhoittakaa!»
Kyllä sun ymmärrän, lempeä Leila,
Miksi noin oot sinä kaikkien heila:
— Sä oot _liiaksi_ hellä ja hyvä...
Ja siks' ei lempesi olla voi syvä!
Lampaita ajamassa.
Junnu ja Janne ja Jaska renki,
Lisäksi suutari Mustonenki
(Joka oli talossa suutarin työssä
Ja valmisti saappaat päivässä ja yössä) —
Juoksivat, juoksivat lampaita ajaan
Häätivät lampahat metsikön rajaan.
Junnulla käess' oli torrakko suuri,
Jannella kuivunut katajan juuri;
Suutari kerkesi naskalins' ottaa,
Siunasi juostessa naapurin Lottaa,
Huu! huusi Junnu ja haa! huusi Janne
Ja jaa! sano Jaska, jonk' käess' oli vanne,
Mut suutari Mustonen huusi: hih hei!
Ja Lotankin väkisin kynivästä vei.
Ja kun oli tullehet takaisin sieltä,
Niin kelpasi kuunnella suutarin kieltä,
Hän sano': »hjaa, hojaa ja jaa —
On ihmisen elämä kirjavaa!»
(1896).
Sointuja rakastavan runo.
Mikä on rakkaus?
Ja mikä on hakkaus?
Ja mikä on leimuvan lempemme lakkaus?
Rakkaus on kuin — tulikuuma rauta!
Hakkaus taas kuin — hyppylauta!
Ja lakkaus, vihdoin, kuin — harmaja hauta!
Meitä, oi taivas, siis lempimäst' auta —
Rakastaja on kuni nuoleva nauta!
No saapa nähdä ja saapa kuulla!
Hän on niin nuori, hän on niin hieno,
Hän on niin viisas ja etevä;
Ja ideaalinsa — on niin vieno:
Se lentää taivasta ylemmä!
Niin paljon suurta, niin paljon uutta
Ne luulee nuoressa piilevän:
Se mies se maailman vielä muuttaa
Ja kummaa aikaan on saava hän!
No saapa nähdä ja saapa kuulla,
Mi miehest' tullevi tosiaan!
Ei mielestäin ole tarvis luulla
Ett' tietä raivais hän — _rahoillaan_.
Lessing'iin vetooja.
Se varmaan totta on
Ma ett' oon hölmö mies,
Ja myöskin tuhma mies,
— Miks'ei? — no olkohon!
Vaan kun sa lausut niin
Sen vasten naamaa mun —
Ma suutun sinuhun.
Ja noihin moitoksiin!
Se näät on tässä tuo
Kuin lausuu Lessing sen,
Siis hältä lainaten,
Ma pyydän — silmäs luo:
»Sobald der Mensch sich kennt,
Sieht er, er sei ein Narr,
Und gleichwohl zürnt der Narr,
Wenn man ihn also nennt.
Sobald der Mensch sich kennt,
Sieht er, er sei nicht klug;
Doch ist's ihm lieb genug,
Wenn man ihn weise nennt.»
Hänen vakaumuksensa.
»Runottareni on kuollut!» lausuin hälle —
Nuorelle runoilija-ystävälle:
»Intoni on mennyt, se oli kai heikko —
Paras mun _laata_ siis lienevi, veikko?»
Runoilija ääneti mua tarkastaapi,
Ja katseellansa mua mittajaapi:
Viimein virkkavi: »mikä sun on tullu'? —
Nythän sä olet jo _täysi_ hullu!...»
»Sanot: runous mukamas _valhetta_ on!
Jos niin on, niin verraton valhe se on!
Mut totuutta jos toki runous lie,
Niin taivasta lähelle meidät se vie!»
(1896)
Lentävä lehti — vyöryvä vuori.
Kaks' syntyi mulle luontoa,
Kaks' annettihin voimaa;
Mutta riidellen ne vainen
Toinen toistaan soimaa:
Keveämpi toinen kuin lentävä lehti,
Tuuli jot' taivaalla kiidättelee —
Raskaampi toinen kuin vyöryvä vuori,
Kuljuissa hornan mi ryskähtelee.
Kahtalainen tuuli.
Syksyn tuuli riipii kukat,
Puita myrsky raatelee,
Puita myrsky ihmisrukat
Tunteen tuuli kaatelee.
Yhtä ja samaa!
»Samaa, yhtä samaa ne runot sisältää!»
Niin sanot. Varsin totta kai onkin kyllä tää
Näät samaa, yhtä samaa se onhan elontie
— Siis surun, riemun tuntoon _vain_ runous vie!
Kumoonpurjehtivia.
Elämän meri on suunnaton suuri,
Tuulinen rannaton aava —
Kuka on elämän merellä voiton
Myrskyjen voimista saava?
Monella laiva on lastissa liian,
Ja aaltojen käydessä vaipuu,
Kun uponnut on se, niin jäljelle jää
Vain muisto sen laivan — ja kaipuu.
Monella laiva o tyhjäkin vallan,
Vaan mastossa purje on suuri —
Ja puuska kun tulee: se kumohon saa,
Ja suistuu kuin huipukas muuri.
Monella kyllä on laatuisa lasti
Ja laivassa loistava kuori,
Vaan laidatpa sisästä silkkua on
Ja laho ja kehno on ruori.
Sellainen laiva kun karihin lyöpi:
Se pielensä pirstaksi lentää —
Ja jospa se kuiten irtikin sais,
— Se vuotaen aalloilla entää.
Ja kellä on laivansa kunnossa aivan
Ja reilassa touvit ja ruori,
Vaan ohjaaja _liiaksi vauhtia_ tahtoo
Kun onpi niin reima ja nuori.
(1896).
Mitä se ihmistä auttaisi!
Voi, voi sitä ihmistä kuitenkin,
Joka mainetta halaa ja onkii!
Niin että hän kirjoihin uppoutuu,
Ja paperin pölyjä tonkii!
Kuin viisas se viimein miehestä noin
Perin pengaten tullakkin mahtaa —
Niin onni sen rinnassa ruhjautuu,
Joka päätänsä _alati_ ahtaa.
Sillä mitä se ihmistä auttaisi,
Jos kaiken hän maailman voittais?
Ja sielulle siitä vain vaurio sais,
Sekä ikuinen turmio koittais!
Mitä mä tuosta!
Mitä mä tuosta, jos lapsuus jo haihtuu,
Herkeehän hellekkin herttainen, pois,
Tummuuhan taivo, kun illaksi vaihtuu,
Mustuu kuin päivyttä koskaan ei tois!
Mitä mä tuosta, jos toivehet raukee, —
Hajoohan muuri, ja murtuuhan jää...
Ja vahvatkin valjaat ne aukee ja laukee
Ja pettää se jolloinkin viisaankin pää!
Mitä mä tuosta, jos kohta jo kuolen,
Vaiva vain vaihtuu ja muuttuvi yö —
(Tuskinpa tuonela suuremman huolen
Tuopi kuin täällä on puuha ja työ).
(1894 & 97).
Rantasipi.
Laula, laula rantaraukka,
Rantaraukka, kielikeito,
Kaiskun niemen kainaloss
Auhdon rannikon kivellä!
Sinä pieni rantaraukka,
Kaiskun niemyen kivellä!
Sinut synnytti emosi
Aavan rannikon rajalle.
Eikä peljännyt emosi
Sinun luotansa lähöstä,
Sua siellä suosittaissa
Hellän hietikon sylissä.
Kunnes läksit sä kululle,
Lensit suurelle selälle,
Josta kokko sun kopasi,
Sua siipehen sipasi —.
Mikset kääntynyt kotihin?
Haavan sait — ja et palannut!
Oman rantas sä omistit,
Tuvan tummaisen tekasit
Tummaiselle rantaselle,
Nolon niemyen nenähän.
Siinä istut nyt kivellä,
Rannanraukuja ikävä,
Eessä vellova vetonen,
Päällä taivahut tasainen!
Siinä istut ja siherrät,
Kaihomielellä kajerrat,
Avaruutta aatkeloiden,
Siniselkiä surien.
Laula, laula rantaraukka,
Rantaraukka, kielikeito,
Kaiskun niemen kainalossa,
Auhdon rannikon kivellä!
Laaja sun on laulumanner,
Taaja sun on soittotanner,
Lentopaikkasi leveä!
Lentopaikkasi leveä,
Laululehtosi lavea —
Se on tämä maailmamme:
Maa — ja taivas — ja jumala.
Kaisku niemesi kapuinen —
Se on tämä Suomenmanner,
Pohjan aaltojen povella.
Niinpä laula rantaraukka,
Rantaraukka, kielikeito,
Kaiskun niemen kainalossa,
Auhdon rannikon kivellä!
Huuhkaja.
Huuda, huuda huuhkalintu,
Hornan haikea havukka,
Syksyn öisessä sylissä.
Hiiden hinkalon hämyssä!
Hurja on sun huuhuntasi
Korven kylmässä komossa,
Kajahuntasi kamala
Synkän onkalon orossa:
»Kaijotkatte te kajavat,
Haukat hentoiset haleat,
Pienet pääskyt ja tiaset,
Peipot, sirkut ja sisavat! —
Minun huiman huuhuntaani
Minun kynteni kähyjä!
Mun on mieleni matala,
Musta, raskas ja katala,
Mun on silmäni sytevä
Syövereitäkin syvempi
Vaan mun huutoni himeä,
Se on kaikista kamalin!»
Huuda, huuda huuhkalintu,
Hornan haikea havukka,
Syksyn öisessä sylissä,
Hiiden hinkalon hämyssä!
Jörgensehin »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
Tuo Golgatan tiekö ja risti sen tuo
On tiesi nyt sun koruton?
Ja tuhlaripoikako isänsä luo
Myös sinussakin vaeltanut on?
Sinä Salomon laillahan saarnoat nyt:
»On viisaus turhuutta vaan!
Ja se ihminen kauvas on eksynyt,
Joka luottavi maailmaan.»
En tiedä... en oo minä kääntynyt mies,
Olen hetkien uskoja vaan, —
Oi jospa _ma_ myös sinun löytäisin ties
Sekä oppisin — _altistumaan!_
Kuolevaa kaikua.
Mun lauluni soi kuni kuoleva kaiku
Helmasta yön sekä nukkuvan maan —
Kun koipelien kolkkoon on eksynyt paimen,
Ja turhaan huuhuvi lampainaan.
Minä malkio oon tämä eksynyt paimen
Keskessä korven ja hunnussa yön;
Oli toimeni suojata kaunonen karja,
Oli kaita se turmilta kunniatyön!
Minä mieletön uinahdin kukkien helmaan,
Minä lankesin loveen — ja ilmoilta pois,
Minun untani huumasi hellivä huoku —
Oli niinkuin enkeli kuiskinut ois...
Kuin kauvan ma uinuin — en sitä muista,
Mut herätessäin oli talmainen yö,
Ja huuhkajan huuto soi kaukoa puista,
Ja synkk' oli taivahan tähdetön vyö.
Ja silloin mun sielustain singahti huuto,
Kuin pistetyn teuraan se pulpahti vaan:
»Oi minnekkä sai se mun kaunonen karjain,
Jota pantuna ma olin paimentamaan?»
Mun ääneni katkes, mun huutoni hukkui
— Oi en sitä koskaan mä takaisin saa!
Yhä tummemmaks' oli käynynnä yöhyt,
Ja usvassa sankassa sauhusi maa.
Soi lauluni mun kuni kuoleva kaiku
Helmasta elämän rotkon ja yön,
Ja haipuu kuin onkalon riutuva raiku
Ja unhohon tuomittu onpi mun työn!
(Helsingissä, helmikuulla 1897).
Areenalle heitetty.
(Lopputunnelma).
Voi houkkaa, mi annoin lauluni nää
Nyt kaikkien katseltavaksi!
Oman itseni näinhän mä heitettää
Soin maailman tallattavaksi!
Ja mitä se minua auttanut lie
Että noin minä sieluni raastin!
Jos kolkko on yö, jos synkkä on tie —
Niin mitä mä _muille_ sit' haastin?...
Voi houkkaa, kun annoin lauluni nää
Pahan maailman parjattavaksi! —
Oman itseni näinhän mä heitettää
Soin leijonan murskattavaksi!
(Viimeistä korrehtuuria lukiessa).