Joskus, kun on mieli musta,
Taikka vaiva vaimaltaa,
Silloin laulun kaikerrusta
Helpommin voi oivaltaa.
Ja kun onpi hämyn hetki,
Pilvipäivä taikka yö,
Eikä maista jalkaretki,
Eikä luista mikään työ:
Silloin vain nää kaihon luomat
Kätehenne kerätkää! —
Kenties hetken tuulten tuomat
Vasta-tunnon herättää.
Ainainen valitus.
Tuhat kertaa aikoneeni
Itseäni parantaa,
Mutta kuiten sortuneena,
Muut' en voi kuin valittaa:
Herra, Herra, miksi loit mun
Mieron rantaa astumaan? —
Inhan elon lammikoissa
Ryönäisissä kastumaan!
Herra, Herra, miksi loit mun
Näin on nuorra hiutumaan? —
Lailla kuusen silvoellun
Hiljallensa riutumaan!
(1895).
Minä ja muut.
»Kuin valju minust' tulos on sun.
Sa kevät! — aika lempiväin!
Mi tuskan tunto levoton mun
On sielussain ja veressäin!»
_Puschkin Onegin'issa_.
1.
Muilla kevät-tuulahdukset
Rinnan saavat uhkumaan —
Mullen kevät-tuulahdukset
Tuovat kurjan kaihon vaan.
Muille kevät-linnut aina
Laulaa, laulaa ilojaan —
Minä kevät-lintusista
Totta vie — en nautikkaan!
Muille kevät-purot myöskin
Hellin äänin pulputtaa —
Mua puron kuullessain
Kovasti vain janottaa!
Vielä muillen kevät-vuokko
»Hymyy niinkuin enkel'» ain
Minusta on sinivuokko
Pieni, kehno kukka vain!
2.
Puolestani kehuskelkoot
Kevättään ja keijujaan!
Lipein lauluin riehuelkoot
Kevät-tuulen toivojaan!
Minä hämyn leino lapsi
_Syksyä_ vain kiittelen,
Syksyn keltalehtysistä
Lauluinkin solmeilen!
Minä hämyn leino lapsi
Murhettain vain huokailen,
Toivoja kun en mä saanut
Siksi niistä laula en.
(Suomussalmella syksyllä 1896).
Öisiä ajatuksia.
1.
Miks yö on mulle tuttavin,
Miks syksyn taivas valtavin?
— Tuo taivo, jolta harvoin vaan
Luo tähti tuikettaan?
Siks lie se mullen tuttavin,
Siks yö lie mullen valtavin:
— Ett' elämäinkin vainen on
Yö synkkä, valoton — —
2.
On Pohjan tähti-yöhyt,
Soi vieno tuulonen,
Ja luonto lumiturkki
Nyt uinuu vaieten...
Ja kuuhut kultapyörä
Käy yksin kulkuaan,
Se hämäristä häivän
Jo pääsi loistamaan...
Noin luonto tuossa tuutuu,
Noin vetää uniaan,
Ja inehmoiset kaikki
Myös saivat nukkumaan.
Mut miksi _minä_ valvon
Viel' yksin huoneessain —
Ja ummista en silmää
Ja valvon, valvon vain?
Lie lemmen leimu tuima
Kai rintaan syttynyt?
Ja haaveissainko, huima
Ma — kuuta katson nyt?
Tai muuko tuskan tauti
On minuun tarttunut! —
Ja sikskö silmistäni
On uni haipunut?
Ei oo se leimu lemmen,
Ei tuskan tautikaan,
Vaan on se tämä aate:
»Oi tunne itses!» vaan.
(1894).
Aina vastakkainen.
Silloin kun _muilla_ on hupaisinta,
Ja nauruun on keksitty riittävä syy
Silloin _mun_ käypi vakaaksi rinta,
Ja maailma ikäänkuin synkistyy.
Mutta kun toisten on raskasna mieli
Ja äänettömiksi he äkkiä saa —
Silloin — se kumma! — _mun_ heltyvi kieli
Ja kaikki niin hauskana kangastaa!
Minnekkä seilaat?
»Tuli tuuli, otti laian,
Tuli toinen, toisen otti,
Kolmansi kokan repäsi.»
_Kanteletar_.
Eloni pursi,
Minnekkä seilaat,
Kunnekka kuljet,
Suuntajat sie!
Aaltojen hyöky
Kun ruorisi mursi,
Pirstaksi rikkoi —
Missä nyt tie?
Tuuli kun purjeesi
Reikihin raastoi,
Köytesi katkoi,
Tempasi pois,
Myrskyn kun hengetär
Pilkaten haastoi:
Parhainta sullen
Jo _hukkua_ ois!
Häilyvä haahti,
Vaappera venho,
Minne nyt matkajat
Orpona pois?
Vinha on vauhti
Ja ankara aalto —
Voipa — jos maatua
Vieläkin vois!
Voipa jos valkama,
Suopea suoja,
Rauhaisa ranta
Sun kätkisi vie!', —
Sulienkin vielä
Sois laupias Luoja
Hellivän turvan
Tyynessä siell'...!
Innolla laittaisin
Uuden mä ruorin,
Kestävän, vankan
Ainahisen...
Uudet ois purjeet,
Mastot — ja kaikki,
Uusi myös ohjaaja
Purtosen tuo...
Elämän merta
Nyt varmana seilais,
Uljaana uiskelis
Hyökyjen luo!
(1895).
Itkuinen elämäntunne.
Äitisi itki sun synnyttäessään,
Sun synnyttäessään päälle tän maan,
Äitisi itki — ja itse sä itkit,
Kyynelin sait sinä maailmaan!
Itkulla kenties elosi vietät,
Elosi vietät — ja vaikertelet,
Riemut ja riennot ja elämän riehut
Tuskiksi kenties oivaltelet.
Itkulla kenties elosi huolet
Päätät, kun hautasi avautuu,
Elosi erheistä kaivaten kuolet —
Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.
Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin,
Heilläkin muistosi murheeksi saa,
Millainen hyvään lie ollunna työskin
Kyynelin muistoas viettävi maa.
Näinpä on elämän aamusta saakka
Elämän iltahan itkuja ain,
Näin on olemus vaikea taakka —
Riemuja paljon kun ei ole vain.
Epätoivoa.
Kuusen juuret kuivettuvat,
Vaan ei kuivu kyyneleeni,
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula minun suruni!
_Kanteletar_.
Se on syksyisen päivyen paistetta tää,
Jota eissäni välkkyvi vaan —
Ja ei edes se minun luokseni jää
Kunis sammuu se kerrassaan.
Ja pilvihin peittyvi taivas se tuo,
Niin synkäksi tummuvi maa; —
Koko maailma musta kuin virran vuo...
Ja niin kierona kangastaa!
Oi Luojani laupias, että mun loit!
Näin kelvottomaksi kun sain!
Ja miksikä vieläkin kärsiä voit
Mua maallasi vaivanas vain? — —
Ne on syksyisen pääskysen lauluja nuo,
Mitä korvani kuulostaa —
Se on särkyvän kantelon kaikua tuo...
Ja se kuoloa ennustaa.
(1896 syksyllä).
Isälleni.
(Kirjeessä).
Oi isä-vanha, anteeks' suo
Mun kurja kirjeeni!
Ja unhoittaa sä koeta tuo,
Mi saikin mieleeni!
Sun harmaan pääsi hiustakaan
En hennois harventaa,
Mut mulla, luonto vaivojaan
Ei voinut vaimentaa.
Oon hetken laps', — tiedäthän sen!
Niin altis tuskillen,
Mä lailla rannan kaislojen
Ain taivun tuulillen.
Oon outo kukka taimimaan,
Jot' tuiskut ajelee,
En voimaa saanut kasvamaan,
Kun mua palelee...
(Syysyönä 1895).
Surulaulu äidilleni.
Itke, itke, äiti rukka,
Poikas on niin tunnoton!
Niinkuin rannan kielo kukka
Hiutui aallon huuhtohon.
Itke, itke, äiti raukka,
Poikas on niin onneton!
Aavan ilman hurja haukka
Lapsees' iskenyt kun on.
Itke, itke, äiti armas,
Et sä suotta itkekään!
Lapses' sielu on niin karmas,
Laukes luotto elämään.
Laukes luotto, kuoli usko,
Sijahan sai rauhatuus —
Eikä levon kulta-rusko
Enää taida nousta uus...
Kuulen, äiti, opetusta,
Jolla mua neuvot sa,
Mutta — monta rukousta
_Hällen_ tein jo turhaan ma!
Siskolle.
Neito nuori, sisko rukka!
Miksi itket, huokajat?
Niinkuin kylmän kevään kukka
Pääsi surren kallistat.
Eikö sullenkana päivä,
— Onnen päivyt paista, ei?
Sultakinko häijy häivä
Kirkkaan valon piiloon vei?
Mielen kevään innot peitti?
Taansi tarmon, tärväs työn?
Jako sijaan sullen heitti
Sielun murheen mustan yön
Neito nuori, sisko rukka!
Miksi itket, huokajat?
Niinkuin kylmän kevään kukka
Pääsi surren kallistat.
Hämyn lapsi.
Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies...
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?
Tuolla tähdet taivahalla,
Tuossa mailma — tässä mie;
Mutta minkä ilman alla
Kiertää onnen viittatie?
Missä se, mi soinnuttaisi
_Taivaan, mun_ ja _maailman_:
Kaikkeuden kielet saisi
Yksin äänin soimahan?
Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies...
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?
(Helsingissä 18/1 1897).
Älä naura!
Älä naura, viisas veikko,
Laulussain jos moinen oon,
Että lausun: purtein heikko
On kuin syössyt kallioon.
Älä naura, vento veikko,
Jos myös pelkään hukkuvain
Ja jos huudan: tuonen peikko
Kärventää jo ruumistain!
Minä vain ne yksin tiedän
Sinä niit' et tuta _voi!_
Siksi nauruaiskin siedän,
Vaikka tuska rinnass' soi.
Katkaistut siivet.
»Kyllä se maailman ranta sun neuvoo —
Vuotahan veikkonen, vuotahan vaan:
Sultakin maailma lentimet leikkaa,
Sultakin siipesi katkaistaan!»
Siitä nyt mennyt on vuosia monta
Näin tätä mullen kun saarnattiin;
Ja muistan sen selvään, kuinka me sille
Kiistaten joukossa naurettiin
Niin! — Minun siipeni kyllä on poikki
Ja katkaistu lapsuuden lentimen tie —
Mutta ei ennustus ollunna totta:
— Ei niitä _maailma_ leikannut lie!
(16/2 1897).
Tullta ja tuhkaa.
(Mietelmä).
Se, mikä minussa on tulta,
Ei sammunut viel' ole multa —
Mut se, mikä minussa on tuhkaa
On niinkuni raunion ruhkaa.
Ja se mikä minussa on tulta
On elämänhalu ja kulta —
Mut se mikä minussa on tuhka
On kuolemankaiho ja uhka.
Suomalaiselle säveltäjälle.
Sille, joka Suomenkansan
Sydänkieltä oivaltaa.
Sille myös sen säveleitä
Onnistuupi kaijuttaa.
Synkät ovat Suomen korvet,
Valju sen on taivaskin,
Karu onpi maa ja kansa —
Karu usein laulukin.
Mut ei vainen syksyn tuulet
Saloillamme soita ain,
Onhan suvi Suomessakin, —
Suvi siis kai laulullai!
Niinpä laula, laulunluoja,
Suomen surumieltä vain,
Mutta suven sula henki
Huokukoon myös laulustai.
Anna laulus kertoella
Kuinka paljon kylmää on,
Kuinka laululintusetkin
Halla häätää pakohon!
Mutta älä hemme-aikaa
Kuiten huoli salata!
Salli taasen laululintuin
Kotimetsiin palata!
Anna soiton kaikerrella,
Mikä mielet lannistaa!
Mutta miksi kansallemme
Tää on kuiten armain maa
Niin sä laula, laulunluoja,
Suomen surumieltä vain,
Mutta suven sula henki
Huokukoon myös laulustai!
(5/4 96).
Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.
Se kirje, jonka nyt eissäni nään — on tulta ja innostusta,
Mut kirje, jonka sä _multa_ sait — oli synkkä kuin syysyö musta.
— Oi ystävä nuori, miksihän näin
Lie kohtalo oikukassa:
Kun toisella liekki on syttynyt juuri —
Jo toisell' on sammumassa!
(Kotona, lokakuulla 1896).
Salainen tuska.
Mua katselivat he
Kuin jotain kummaa vain:
Silmäini syvää juovaa
Ja tummaa katsettain.
»Oot paljon muuttunut!»
He mullen sanoivat,
Ja selitystä siihen
Ikäänkuin anoivat.
»En suinkaan!» lausuin mä,
Hymyillä koittaen,
Ja vaivoin teeskelyllä
Mun tuskain voittaen.
Ja ilman selitystä
He jäivät kaikki näin,
Mut minä selityksen
Salasin sisässäin.
(Matkalla).
Käsitykseni helvetistä.
(Hetkinen mieliala).
Jos elämäni kehno lie —
Ja helvettiin siis viepi tie,
Niin vieköön sitten vain!
Siell' lieskan tuiman kielissä
Ja kekäleiden liekissä
Ma kärsin mielelläin:
Kai kerran kärsimyskin tuo
Se loppuu, — kai ei Herra suo
Mun _liikaa_ kärsiä! —
No niin, jos siis ma kehno lien
Ja helvettiin siis viepi tien'
Niin vieköön sitten vain!
Kun kärsinynnä kyllin oon,
Kai pääsen taivaan karkeloon
Ja _puhdas_ jälleen oon.
Ja enkeleiden laulaissa,
Ja symbaleiden soidessa
Ma elän uudestaan!
Ma elän toista elämää, —
Ikuista, suurta, ylevää,
Ja _en_ voi hairahtaa
(14/11 1895).
Mun on vilu.
»Minkä päivä lämpimämpi,
Sen mun mieleni vilumpi.»
_Kanteletar_.
Mun on vilu, vaikka vaate
Kylmän torjuu verhollaan, —
Vaikka kiukaan kirkas liekki
Kuumentaakin loimullaan.
Mun on vilu, vaikka kevät
Parhaallaan jo uhkuaa, —
Vaikka paistaa Luojan päivä,
Vaikka roudan luopi maa.
Mun on vilu, vaikka taivas
Lempeäksi leimataan —
Mun on vilu siksi että:
Puuttuu luotto — Jumalaan!
19/4 18961.
Voi väsyinkö kesken!
Voi väsyinkö kesken mä onneton mies
Mun sammuiko tyysten jo intoni lies'!
Ja toimeni määräkö tyhjihin vei!
Ja taistohon enää pontta mull' ei!
Ja kuollakko mullen nyt parhainta ois?
Ja maailman melskeistä nukkua pois?
Ja laulunsa haikea heittää vaan
Kotinsa rantoja kaartelemaan!
Mennyt työkyky.
Ei juokse järki,
Ei luista työ...
Ja luku tuntuu niin raskahalta...
Ja yli kaiken on tumma yö:
»Oi orjamaista,
Oi halpamaista
On kaikki tieteen ja opin työ!»
Mut järki, järki, ei juokse sentää,
Ja työt ne jäävät — kun tunne lentää!
Väliin ylitä — väliin toista.
Usein multa utelette:
»_Mikä_ ootkin luonnoltais?» —
Oi, jos vastata ma voisin!
Ja jos vastuu onnistais:
Väliin yhtä — väliin toista —
Väliin taas — ei kumpaakaan;
Väliin terve, väliin sairas — j
Vaan ei sama milloinkaan!
Mut kun vielä väittelette:
»Mi on siihen sitten _syy_?»
Niin mä vastata vain tahdon:
Elämäni myrkky-kyy...
(Helsingissä 15/9 1897).
Rukous.
Taivaan Herra, voiman Herra
Herätä ja valista! —
Oon kuin sokko erämaassa,
Enkä tiedä matkasta.
Taivaan Herra, avun Herra!
Suuntaa mua ja ohjaile! —
Oon kuin tuulen tuntureilla
Lennättämä hiutale.
Taivaan Herra, armon Herra!
Päästä mua, avaja! —
Oon kuin mieron kerjäläinen
Oves' eessä huutaja.