Ilotyttönen, oi surun tyttö,
elon maljasta juoda hän ehti.
Sai myrkkyä, sairas on, hervas
kuin syksyn kalpea lehti.
Katu kolkko ei suojaa suonut,
koti täällä on takana telkein,
maja hiljainen, mut miksi
hän lyö sun muurejas elkein?
Hän öisin seinähän hakkaa
ja nyrkin lyö ovirautaan.
Hän raivoten tiliä tinkoo:
»Miks tuotu on tänne hautaan?»
Hän väsynyt on, hän on villi,
on viisas ja mielipuoli.
Ilotyttönen, oi surun tyttö
vain varjo on; itse hän kuoli.