Kidutuskammio, kolkko hauta,
jossa me vuosia kärsittiin.
Sieluhun leikkoi kahlerauta,
painoi muotomme murruksiin.
Teljet ja puomit, ikkunakaitteet,
piikkinen, pistävä ristinpuu.
Kammoksi, tuskaksi laaditut laitteet,
joita ei kuvata taida suu.
Tunnoton muuri kiroja syytää,
jumalan päivän karkottaa.
Rautainen pakko sydämet hyytää,
myrkkyä kylvää katkeraa.
Hauta, min pohjassa liejussa maata
täytyy meidän vuosia niin.
Ei sen hirmuja kuvata saata. —
Kuinka ne muinen kestettiin?
Ristinpuu, johon kiinni me lyötiin
käsistä, jaloista riippumaan.
Hopeapenninki, jolla me myötiin
taakan painavan kannantaan.
Pilkat ja pistot, etikkajuoma,
karvausmalja pohjaton,
helvetin piina ihmisen luoma,
meidän, meidän se nieltävä on.
Värjyvä uhri, kauanko kestät
nuolet rintahan taittuneet?
Jumalaisvoima, kuolon mi estät,
vieläkö vapaiksi meidät teet?