(Paikka sama kuin edellisessä Näytöksessä.)
Ensimäinen Kohtaus.
TAIMO ja KAKSI LALLIN RENKIÄ.
TAIMO (Hioo miekkaansa.)
RENGIT (Istuvat joutilaina syvissä mietteissään).
TAIMO (Itsekseen.)
Voi mitä aikoja! mitkä ajat! -- Ei ole enää mikään vanhoillansa, vaan
kaikki asiat, suuret kuin pienetkin, ovat nurinniskoin niinkuin
teurastettu härkä! Elämä on monen vaivaloisuutensa tähden minustakin
kadottanut melkein kaiken arvonsa. -- Hukka on erinomattain tämän talon
perinyt. Kaikki mököttävät allapäin pahoilla mielin ja silmät
kuopissaan kamalasti tuijottelevat! -- (Ensimäiselle rengille.) Mitä
sinä ajattelet, kunnoton, lattiaan kun tirkistelet? Taikka ajatteletko
ensinkään?
ENSIMÄINEN RENKI.
Ajattelen niitä kuin olen kuullut ja nähnyt.
TAIMO.
No todistappas esimerkillä, ettäs ymmärrät ajatella!
ENSIMÄINEN RENKI.
Sitäkin ajattelen kuinka tyytyväisesti ja rauhallisesti tuo mustatakki
muukalainen, jonka meidän miehet murhasivat, meni kuolemaan.
TAIMO.
Hän oli munkki! Sellaisia näin paljon Vienan maalla. Niitä löytyy
siellä kosolta!
ENSIMÄINEN RENKI.
No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän
pelosta huutanut eikä irvistellyt.
TAIMO.
Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat
hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin,
mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. -- (Toiselle
rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?
TOINEN RENKI.
Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon
muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki
vaikuttamassa.
TAIMO.
Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että
minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?
TOINEN RENKI.
Kyllä kuulen.
TAIMO.
No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille
kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien...
ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen).
Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja -- anna anteeksi
-- me luulemme, että sinä ... vaikka oletkin paljon kulkenut mies ...
että sinä -- niin sanoakseni -- ongit omiasi ja pistelet valheita...
TAIMO.
Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! -- Pois täältä
laiskurit! -- Työhön! työhön! -- sanon minä. Ettekö tiedä että minä
isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!
(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)
Toinen Kohtaus.
TAIMO (Yksin).
Voi mitä aikoja! mitkä ajat! -- Tuollaiset ovat nyt miehet ja naiset
kurjat viheliäiset vielä tuhatta hullummat! He kallistavat päätänsä ja
huokaavat: "Oi Ukko Jumala! Oi Herra Kristus!" -- Jospa sentään olisin
päässyt sotaan, mut isäntä ei enää kärsi niitä, joita hän ennen on
kärsinyt. Minä en enää kelvannut hälle seuraajaksi. Ohhoh! Aikani
kuluksi hion nyt miekkaani, sillä toivon kuitenkin, että minullekin
vielä paremmat päivät koittavat!
(Ensimäinen lähettiläs tulee.)
Kolmas Kohtaus.
TAIMO ja ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
TAIMO (Itsekseen).
Ken ollee tuokin vieras? Kiivaasti
Hän katsoo minua -- tai miekkaani;
En tiedä kumpaista.
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sa olet Lalli?
TAIMO.
No entäs jos ma oisin?
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sinulle
Ma Lounais-Satakunnan miehiltä
Tuon terveisiä...
TAIMO.
En! En ole Lalli!
Ma tosin olen Lallin kanssa käynyt
Ain asti Vienaan sekä siellä nähnyt
Niin armottoman monta kummitusta
Ett' ei tää illan hetki riittäisi,
Jos niistä kertoilemaan rupeisin --
Ma olen Taimo kauas-kulkia
Ja puolen-mailman-halki-retkeiliä!
(Lalli, täydessä sota-asussa, tulee.)
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET ja LALLI.
TAIMO (Itsekseen).
Ois vielä vähän saanut viipyä!
Nyt tuli aivan kesken puhettani.
LALLI (Lähettilästä huomaamatta).
No mitä uutta täällä kotona?
TAIMO.
Ei mitään uutta, hyvä isäntä.
LALLI.
Siis kaikk' on vanhoillaan?
TAIMO.
Sen näette.
LALLI.
Hm ... hänkin?
TAIMO.
Kuka hänkin?
LALLI.
Emäntä.
TAIMO.
En ole häntä tänään nähnyt, mutta
Ma luulen, taikka luulemattakin
Mä tiedän, että hänen tilansa
On kovin kurja!
LALLI (Osoittaa tuskallista levottomuutta).
TAIMO (Itsekseen).
Hitto periköön!
En viisaan tavalla nyt puhunut.
Mut lausettani koen korjata.
(Ääneen.)
Kysyä teiltä ehkä uskallan
Kuink' onnistuipi sota-retkenne?
LALLI.
Se hyvin onnistui. -- Me perkasimme
Vihollisista kaikki Euran seudut.
Mut ovatko ja tulleet takaisin
Ne, jotka tiedusteluun lähetin
Ma Aurajoen tienoille? Kas siellä
Vast' onkin oikein sutten koti-pesä!
TAIMO.
He eivät vielä ole palanneet.
LALLI.
Kentiesi ovat menneet surman kitaan.
TAIMO.
En usko sitä, koska urhookkaammat
Ja parhaat miehet lähetitte sinne.
Ei liene Sorri käynyt pauloihin --
Häll' onkin syytä välttää ansoja! --
Ja Kitkasta me taaskin tiedämme,
Ett'ei hän ole eilen syntyneitä!
LALLI (Huomaa lähettilään. Taimolle).
Ken on tuo outo mies?
TAIMO.
Hän vastatkoon
Jos taitaa -- itse siihen kysymykseen!
En tunne häntä enemmän kuin lintu
Veljensä tuntee. Tuskin niinkään paljon.
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS (Lallille).
Ma Lounais-Satakunnan miehiltä
Tuon sulle terveisiä! Sinnekin
Jo ehti nosto-kehoituksesi
Ja jalo sotahuutos. Aseissa
Me olemme ja valmiit noudattamaan
Sun käskyjäsi. -- Minkä vastauksen
Saan kotiin kumppaneilleni mä viedä?
LALLI.
Sen sanot heille, että ryhtyneet
Me sotatoimiin kiivaast' olemme
Ja että vihollisten parvia
Jo muutamia ompi voitettu.
Myös kerro, että paljon väkeä
On tänne kaikkialta samonnut. --
Kell' ompi henki, jonka pyhittää
Hän tahtoo sankar-töillä jaloilla
Ja ansiollisilla -- tulkoon tänne!
Kell' ompi verta suonissaan sen verran
Kuin lapsella on silmä-terässänsä,
Hän tulkoon sitä tänne tarjoomaan
Pyhiksi vapautemme lunnahiksi!
Ken sauvan nojassa viel' liikkua
Voi, vanhuutensa kaunistukseksi
Hän astukohon tietä kunnian
Ja vaipukohon kuolon uneen vasta
Kuin vapaaks voitti rakkaan isänmaan!
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Me tulemme! Taas jääkää hyvästi!
LALLI.
Kuun poika ynnä poika Pohjantähti
Opastajina olkoot sinulle!
(Ensimäinen lähettiläs menee.)
TAIMO (Itsekseen).
Mä näin tuon miehen naamasta, ett' oisi
Hän mielellänsä kuullut puheitani.
Ja kumppaleistansa mä päätän samaa.
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo Lounais-Satakunnan kelpo miehet!
LALLI.
Taas voiman hengen olen kansassa
Ma uudestansa saanut syttymään.
Jo tuikkaa joka silmä rohkeutta
Ja joka sydän sykkii miehuudesta!
Taas luottamust' on miesten mielissä,
Joiss' äsken epätoivo hallitsi,
Ja pelon henki meni pelon tietä!
En epäile -- me voiton viimein saamme
Ja maamme pelastamme rakkahan...
(Itsekseen.)
Vaan voiton kodissani josko saanen,
En ole siitä varmaa... En ... en ole!
(Taimolle.)
Sä mennös tuomaan tänne emäntä!
TAIMO.
Sen toimen...
LALLI (Keskeyttää kiivaasti).
Toimen sen?
TAIMO
Sen toimitan!
(Hän menee.)
Viides Kohtaus.
LALLI (yksin).
Haa! Miks' en viipynyt ma sodassa
Ja hurjan verikisan melskeessä!
Ei kotona mun ole hyvä olla!
Kuin miekan kärki silmät kotilaisten
Mun silmihini purra pistävät
Ja heidän sanans' ovat myrkkyä
Mun mielelleni. Minun pitäisi
Taas mitä joutuisimmin lähtemän
Pois, taisteluun!
(Taimo, Kerttu, kädet sidottuna selän takana,
ja kaksi vartiaa tulee.)
Kuudes Kohtaus.
LALLI ja TULLEET.
LALLI (Itsekseen).
En toki luullutkaan
Ett olisi hän vaalentuva noin!
Haa! Haahmon haamussa mun onneni!
(Taimolle.)
Kuin monta vuorokautta olinkaan
Mä viime retkelläni?
TAIMO.
Suokaapas
Ma luen ... yksi ... kaksi ... kolme ... neljä...
Niin neljä, hyvä isäntä.
LALLI.
Vai neljä!
(Itsekseen.)
On mansikankin kukka kestävämpi
Kuin kukat hennot naisten poskilla!
(Katsoo tuijottaa Kerttuun. Ääneen.)
No vaimo parka, kovast' eksynyt!
Viel' yhä maistuvatko sinulle
Nää hulluutesi tuimat päivät, taikka
Jo ehkä tuntuvat ne karvahalta?
Sull' ompi ollut aikaa tarkastella
Mitk' ovat seuraamukset tämän uskon,
Jonk' otit elämäsi ohjeheksi,
Sa houru! Kärsimykset ankarat
Ja pilkka -- parhaimmat sen tuotteet ovat!
Jo jälleen laskenetkin arvoa
Sun isiesi pyhään uskohon,
Jok' ompi selvä niinkuin taivaan sini
Ja kirkas niinkuin vedet lähtehissä!
(Kerttu on ääneti.)
Et vastaa!
(Äänettömyys.)
Vaimo uppiniskainen
Et ai'o vastata!
(Kerttu on yhä ääneti.)
Haa! Näyttämään
Sa vaadit minua, ett' oikeus
Mull' ompi saada suustas vastaus!
KERTTU (Hiljaisuudella).
Min tähden vastaisin, kun tiedät sen,
Ett' en mä luopua voi uskostani,
Mut kuolla voin...
LALLI (Kiivaasti vartioille).
Te kehnot! Oletteko
Mun käskyjäni tyystin noudattaneet?
ENSIMÄINEN VARTIA.
Olemme...
LALLI.
Tarkkaan huolta piditte
Ett'ei hän saanut maata?
ENSIMÄINEN VARTIA.
Isäntä!
Voi! onko hän sen muotoinen, ett' oisi
Hän maannut!
LALLI.
Ainoastaan murkinaksi
Te hälle ... vähän...
TOINEN VARTIA.
Kiivas isäntä!
Voi, onko hän sen muotoinen, ett' oisi
Hän syön...
LALLI (Keskeyttää vihalla, polkein jalallansa lattiaa).
Vait! Vait! Jos halpa henkesi
Viel' arvost akanan on sinulle!
Taas vaimo määrättyhyn asemaan!
Sen jälkeen laittakatte luunne täältä!
(Vartiat vievät Kertun muutaman seinässä olevan renkaan
tykö ja sitovat hänen selän takana sidotut kätensä siihen.
Rengas on niin ylhäällä, että Kerttu jää seisomaan.)
TAIMO (katsoen vartia-miehiin. Itsekseen).
Jo päivän helle noille raukoille
Nyt laski! Mutta siltä näyttääpi
Kuin minulle se oisi nousemassa!
LALLI (Luo silmänsä yhtäpäätä Kerttuun ja vartioihin. Nämät hiipivät
työnsä toimitettuaan, visusti pois. Lallin vielä samassa asemassa
ollessa tulee toinen lähettiläs).
Seitsemäs Kohtaus.
LALLI, KERTTU, TAIMO ja TOINEN LÄHETTILÄS.
TOINEN LÄHETTILÄS (Lallille, joka paikastansa liikahtamatta tuimasti
katsoo lähettilääsen).
Ma Lapin Kihlakuntalaisilta
Ja heidän rajalaisiltansa tuon
Sinulle, Lalli, tämän sanoman:
Ei löydy enää meidän seuduillamme
Yht' ainoaakaan Kristin-uskovaista.
Niin tuiman teimme pyhän kostotyön
Ja suurta voittojuhlaa Manatar
Ja kaikki Tuonen väki viettivät.
Vaan mitä enemmän on tehtävä,
Se olkoon sinun sanottavaa Lalli!
LALLI.
Te surmasitte kaikki kristityt?
TOINEN LÄHETTILÄS.
Niin teimme.
LALLI.
Kaikki?
TOINEN LÄHETTILÄS.
Kaikki säälimättä!
LALLI.
Se vasta oli oivallisest' tehty!
Kuin koski väylässänsä liikkuupi
Ja tulvassansa kaikki musertaa
Ja pyörteissänsä särkee, samaten
Myös koston koski täällä liikkukohon,
Niin runnellen ja yhtä ankarana! --
Vast' aljettu on tämä koston toimi
Ja pelastuksen työ, mut uutterasti
Jos yksin voimin sitä jatkamme,
Niin loppuun onnellisehen sen saamme.
TOINEN LÄHETTILÄS.
Sun puhees tarkoituksen käsitän.
Täss' yksityisten kihlakuntain puuhat
Ja hankkeet eivät auta. Yksin neuvoin
On asia ajettava. Eikö tämä
Sun ajatukses ollut?
LALLI.
Oli.
TOINEN LÄHETTILÄS.
Missä
Kokous-paikka on?
LALLI.
On täällä. Tulkaa
Siis tänne! Tulkaa kaikki! Kaikkia
Tää toimi koskee, samoin vanhusta
Kuin nuorukaista!
TOINEN LÄHETTILÄS (joka salaa katselee Kerttua).
Kyllä tulemme.
Ennenkuin aurinko on ehtinyt
Viidesti nousta taivaan kiireelle
Me täällä olemme! -- Taas hyvästi!
(Itsekseen.)
En kodikseni tätä huonetta
Ma soisi sinä ilmoisn' ikänä,
Ja köyhää mökkiän' en vaihettais
Tään pulskan talon kaikkeen rikkauteen!
(Menee.)
TAIMO (Itsekseen).
Kas nytpä kuutioita karttuu mulle!
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo oivalliset urhoot Lapista
Ja heidän rajalaisensa!
LALLI (Taimolle).
En jaksa
Sun hulluuttasi nähdä! Lähde täältä!
TAIMO (Itsekseen).
No niin ... nyt tuli minun vuoroni!
(Ääneen, mennessänsä.)
Aurinko tänään oli sapessa --
Millainen myrsky täällä syntyneekään!
(Menee ulos ovesta.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja KERTTU.
LALLI (Luo silmänsä Kerttuun ja katsoo häntä hetken. Hellästi).
Voi Kerttu! Sun on varmaan paha olla!
Nuo kovat köydet syövät kättäsi
Ja seisoa et jaksa kauemmin.
Mist' olisitkaan jättiläisten voimaa
Sa heikko nainen saanut, kukkana
Kun lemmittynä kasvoit, vaurastuit.
Ja hellän huolen lasna ylenit.
Ei oma emos sua tuntisi
Jos sinun näkisi noin muuttuneena!
Ah, puhu Kerttu!
(Äänettömyys.)
Näkevänäsi
Et mua ole!
KERTTU (Hiljaan).
Herran avulla
Voin pilkan katkerankin kantaa.
LALLI.
Pilkka!
Ei ollut puheessani pilkkaa, vaimo!
En julkee, kurja, sua pilkata
Kun surkuttelemattakaan en voi
Ma olla! -- Hourauksistasi luovu
Ja anna järkes valon uudestansa
Sun mieltäs sameata valaista! --
Miks'et sä onnellisna tahdo elää
Ja arvossa ja kunniassa? Miksi
Sä hylkäät osan, jota tarjona
Ei ole yhdelläkään naisella
Lapista asti Suomen lahtien rantaan?
Ken toinen eikö soisi mielellänsä
Niin olla arvon helmassa, kuin sinä
Ain olet ollut! -- Taikka puuttuiko
Sinulta jotain, jota halusit
Omakses saada? Eikö alati
Sun tahtoasi ole noudatettu
Ja pyytämäsi, jopa pienimmätkin,
Ne koska jäivät suostumusta vailla?
Vaan kuinka hellyyttäni palkitset
Ja rakkauttani? -- Mut kuitenkin
Voi kaikki vielä toisin muuttua
Jos muutat mielesi ja Ilmarin
Taas saatat kotia. -- Sä näännyt, Kerttu.
(Kiiruhtaa Kertun luo ja avaa hänen siteensä, mutta
kuullessansa ääniä ulkoa sitoo hän ne uudestaan.)
Se ei käy laatuun! Herkkä-mielisyyttä
Jos meidän miehet kerta näkisi
Mun osoittavan, mahtavuuttani
Se vahingoittais. Sit' en menettää
Ma saa, kun isänmaamme pelastus
On minun toimeni. Kaikk' arvoni
Mä tähän toimeen tyystin tarvitsen.
(Kitka ja Sorri seuraajinensa tulevat.)
Yhdeksäs Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
KITKA (Heittäytyy huolellisna rahille).
SORRI.
Totuuden lausui huhu onneton!
LALLI.
Siis muukalaisten rakentama linna?
SORRI
On valmis. Peloittavana se seisoo
Suuss' Aurajoen. Ukko nuolillansa
Sen särkeköön!
LALLI.
Me valloitamme sen!
SORRI.
Sa Hiiden linnat kaikki helpommin
Voit valloittaa kuin tämän! Kivestä
Sen seinät ovat, ovet rautaiset!
LALLI.
Jos vaikka teräksestä valettu
Ois tämä paholaisten varustus,
Sen toki perin-juurin kukistamme!
Me emme millään muulla keinolla
Voi saada heitä täältä poistumaan.
SORRI.
Niin onnettaret meitä auttakoot!
Vaan erään toisen seikan sinulle
Nyt kerron, Lalli. Koti-matkalla
Jo ollessamme kovaan kiistahan
Me vihollisten kanssa jouduimme.
He palasivat ryöstö-retkeltä --
Kiivaasti siinä oteltiin, mut voitto
Jäi meille. Neljätoista vangiksi
Me saimme; heistä neljä suomalaista.
LALLI.
Haa! Lemmon voima! Kavaltajain luku
Ain eneneepi päivä päivältä!
SORBI.
Muut surmasimme, nämät säästimme.
Nyt tuomitkamme heitä!
LALLI.
Kuolemaan
Tuskallisimpaan!
SORRI.
Mitäs Ahteenpää
Sä sanot siihen -- oma veljesi
On näitten kavaltajain joukossa?
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Ma sanon niinkuin Lalli -- kuolemaan!
SORRI.
No entäs sinä Korpi, poikasi
Kuin samaan tuomioon on vikapää?
TOINEN TALONPOIKA.
Sä erhetyt. Ei minun lapseni
Vois' isänmaataan pettää enkä ai'o
Mä petturille isäks ruveta!
LALLI.
Nyt puhuit, Korpi, miehen tavalla.
Ken pettää kotimaansa, hänellä
Ei ole isää, eikä äitiä.
Ei veljeksiä eikä sukulaista.
Hän on kuin juoksu-koira turvatta,
Siks' että hylkäsi hän hoitajansa
Ja petti holhojansa luottamuksen,
Ja samaten kuin isän-murhaaja
Hän ei voi missään löytää lepoa,
Mut kirouksia kaikkialla! Kuolo
On hälle tottakin vaan sula armo,
Ei rangaistus.
(Lalli menee. Toiset seuraavat häntä, Kitka huoaten.)
Kymmenes Kohtaus.
KERTTU (Yksin. Ensin hiljaan, sitte korkealla äänellä.)
Vert' ompi vuotanut
Ja verta yhä vielä vuodatetaan!
Ei veljet enää säästä veljiänsä,
Ei isä poikaansa, ei poika isää!
Ah! Verta! Verta! Se on helmasana
Nyt ihmisillä, siihen lauseesen
On kielen kaikki mehu yhdistynyt!
(Ulkoa kuuluu sama laulu, kuin Ensimäisen Näytöksen ensimäisessä
kohtauksessa on laulettu ja sen ohessa katkeria valitushuutoja.)
Oi mitkä katkeruuden, tuskan huudot!
Ne ovat kuolevaisten huudot! Herra
Jumala! kuinka kauan suvaitset
Sa viisaudessasi näin hirmuista,
Näin kauhistavan julmaa menetystä!
Tee surkeudelle vihdoinkin jo loppu
Ja poista raivon henki kansasta!
Oi armon Herra! kuule minua!
(Hän menee tainnoksiin. Laulu ja valitushuudot vaikenevat.
Pispa Henrik tulee.)
Yhdestoista Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KERTTU.
PISPA HENRIK (Lähestyy Kerttua).
Mun armas lapsein! missä tilassa
Sun kohtaankaan!
KERTTU.
O Herra Jumala,
Te täällä!
PISPA HENRIK
Paljon olet muuttunut
Ja vaalentunut! Kärsimykses kovat
Minua huolettavat!
KERTTU.
Minusta
Ei puhumista!
PISPA HENRIK.
Lohdutusta tulin
Ma tuomaan sinulle.
KERTTU.
Oi rientäkää
Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät,
Niin kuolemanne varma on!
PISPA HENRIK.
En lähde.
Vaan Kristin oppia myös hänelle
Mä pelkäämättä tahdon saarnata
Ja sanan tutkaimella avata
Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.
KERTTU.
Hän murhaa teidät!
PISPA HENRIK.
Herran kädessä
On henkeni, ei heikkoin ihmisten.
KERTTU.
Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin.
Hän yhtä ankara on vihollinen
Kuin on hän uskollinen ystävä
Ja hellä. Metsän pedot ennemmin
Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin!
Hän vihoissaan on ihan säälimätön.
PISPA HENRIK.
Mä kuinka heidän rääkättäväksensä
Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin
Ja sitten koen sanan voimalla
Sun kohtalolles saada lievitystä.
KERTTU.
Jo ehkä verityöstään palajavat
Vihollisenne!
PISPA HENRIK.
Älä pelkää. Kerttu!
Mun mielelleni juohtuu tapaus.
Jok' kerran pyhää Augustinoa
Englannin maalla kohtais. Samaten
Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna
Vihollistensa joukkoon antautui.
Nähdessään pyhän miehen tulevan
Nää julman ilo-huudon koroittivat
Ja karkasivat vihaamaansa vastaan,
Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. --
Jo puuhun sidottu ol' Augustinus
Ja pakanoitten miekat viuhkuivat
Ylitse hänen päänsä, samassa
Kuin tuli taivahasta leimahti
Ja jyräys niin kova tärisytti
Mannerta, että maahan vaipuivat
Säikähtyneinä kaikki murhaajat,
Krist' uskovaisten luku sillä kertaa
Lisääntyi tuhannella hengellä.
LALLI (Ulkoa, kiivaasti).
Sa sanoit hänen tänne tulleen?
SORKI (Ulkona).
Tänne!
KERTTU.
Oi, armollinen Jumalani!
PISPA HENRIK.
Hän
On kilpemme ja vahva turvamme!
(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)
Kahdestoista Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
KITKA.
Haa! verikoira! Koston kourista
Et pääse tällä kertaa!
PISPA HENRIK.
Minkätähden
Minua kutsut verikoiraksi?
KITKA.
Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka
Lastemme sydän-veret tippuvat
Sun käsistäs ja ystäväimme hurme
On huulillesi, julma, hyytynyt!
PISPA HENRIK.
Kosk' olet nähnyt kädessäni miekkaa?
Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa
Ma saarnaan nimessä sen Jumalan,
Jok' ompi rakkauden Jumala
Ja rauhan. Taikka miksi tulisin
Näin aseetonna aseellisten joukkoon,
Jos julma olisin, jos haluni
Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?
KITKA.
Sa olet tullut meitä väijymään
Ja kumppalis, ne jossain piilevät.
PISPA HENRIK.
Siin' erhetyt. Vaan kaksi kumppalia
Mua seuraa matkallani. Toinen heistä
On hyvä omatuntoni ja toinen,
Jok' on niin väkevä ja voimallinen,
Ett'ei sen vertaist' ole maailmassa,
Niin vahva, että teidän voimanne
On hänen voimans' suhteen mitätön,
Niin mahdikas, ett' teidät ruhtoa
Hän voipi silmän-räpäyksessä --
On Jumalani!
KITKA.
Sinun väitöstäs
En malta kuulla! Vältä miekkani!
(Vetää miekkansa.)
PISPA HENRIK.
Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla
Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi
Se Herra, jonka pyhää oppia
Ma olen tullut teille julistamaan.
Siis laske miekkas jälleen tuppehen!
KITKA.
Niin teen kun verestäs se tupruaa!
(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa
salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki
Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)
PISPA HENRIK.
Miks' säikähdytte, hyvät ystävät?
Tuo oli matkakumppalini ääni!
Puhuinko totta äsken? Eikö ole
Hän voimallinen? Eikö suojata
Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet!
Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne
Ja sanojani tarkkaan miettikää!
Ett' on tääll' usein verta vuotanut,
Ei ole minun siihen syy, vaan teidän,
Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte
Ja hätyytätte meitä kristityitä,
Niin tehden sodan karttamattomaksi!
SORKI.
Me hätyytämme teitä? Olipa
Myös sekin sana! -- Eikö tämä maa,
Joss' isiemme isät asuivat
Ja meille perinnöksi jättivät --
Se eikö ole meidän! Emmekö
Saa sitä puolustaa ja varjella,
Kun outo ryntää sitä hävittämään?
Meill' eikö oisi siihen oikeutta?
Ja vapautemme -- senpä pitäisi
Kai meidän heittää niinkuin olisi
Se vanha vaate-repale ja ryysy!
Ja antaa teidän vastustelematta
Orjuuden paulat panna jalkoihimme:
Sen vuoksi tänne tulleet olette!
PISPA HENRIK.
Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske,
Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte,
Ol' ääni taivaallisen Jumalani
Ja Hänen voimastansa todistus!
Niin totta parastanne tarkoitan,
Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne
Ja teitä taivaan tielle saattaakseni
Ma jätin kotini ja omaiseni
Ja kaikki mailmalliset etuni.
Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta
En himoo; julmuus mua ilettää.
En teille pahaa suo enk' orjuuteen
Ma tahdo teitä saattaa. Armoa
Ma teille tarjon, sulaa armoa!
Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa
Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä,
Jok' äsken ankarana kaikui teille!
Se huusi: notkistakaa polvenne
Te Suomen miehet! Epä-jumalat,
Nuo halvat, mitättömät heittäkää
Ja antakatte minun kastaa teitä
Vapahtajamme pyhään nimehen!
LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin).
Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt!
Te sattumuksetkin kaikk' ymmärrätte
Hyödyksi itsellenne selittää!
Teill' ovat aina rauhan sanat suussa,
Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä!
Vai julistatte rauhan sanomaa
Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss' ompi
Se tölli, jost' ei rauha luopunut
Kun veri-jumalanne astui sisään?
Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat!
Ei siedä kerskaamista! -- Sallimus
Ja onnen puuska teitä auttanut
On tähän asti. Mutta vartokaa
Kun koston kuuma päivä koittaa! -- Sulle
Se koittanut on tänään, pispa Henrik! --
Sa olet kristittyjen päämies, siksi
Suon arvollesi nyt sen kunnian,
Ett' tuomiosi kansan käräjissä
Es-isäin tapain mukaan julistetaan. --
Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon!
Me käräjiä kohta pidämme
Tuoll' luona vanhan tammen! Joutukaa!
(Muutamat miehet menevät.)
Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus
Ja vanhat tavat meiltä vaativat!
PISPA HENRIK.
Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty
Ja vihan henki raivoo sydämessäs --
Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot!
Kauanko ai'ot Herraa kiusata
Ja hänen kärsivällisyyttänsä?
Ma sanon sulle Lalli! Kavahda!
Sun Jumala on kovin kostava
Ja rankaiseva!
LALLI.
Rangaistustansa
En pelkää! -- Pispa siteisin!
(Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin.)
Sa Taimo
Sill' aikaa tähän vartiaksi jäät!
(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)
Kolmastoista Kohtaus.
PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.
TAIMO.
On tääkin virka!
KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa
toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen).
Ah!
(Taimolle.)
Voi kuule Taimo!
Asian erään sangen tärkeän
Unohdin isännälles sanoa,
Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.
TAIMO.
Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!
KERTTU.
Et hennone mun pyyntöäni kieltää?
Sä etkö enää muista hyvyyttäni?
Jos oli juhla mikä, sinulle
Ma enkö suonut parhaat palaset
Ja mettä, simaa osan runsaamman
Kuin kumppaneilles?
TAIMO.
La'atkaa puhumasta
Jo kallis emäntäni!
KERTTU.
Kiittämätöin!
Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän,
Kun itse siteiss' olen onneton
Ja apuasi kerran tarvitsen!
TAIMO.
Ma menen -- käyköön miten tahansa!
(Menee.)
Neljästoista Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KERTTU.
KERTTU.
Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!
(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin
luo ja avaa hänen siteensä.)
Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!
PISPA HENRIK.
Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle
Lähetän. Jossakussa luostarissa
Voit olla kunnes elämäsi taivas,
Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!
KERTTU.
Teill' olis minusta vaan estettä
Ja viivytystä. -- Mutta sananen. --
Miss' Ilmari on?
PISPA HENRIK.
Munkkien ja pappein
Hoidettavana.
KERTTU.
Hänen kauttansa
Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.
PISPA HENRIK.
Niin luulen minäkin ja kotia
Taas pojan lähetän.
KERTTU.
Oi tehkää niin!
Se työnne Lallin raivon karkoittaa.
Hän innokkaasti lempii lastansa, --
Nyt siunauksenne vaan!
(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)
PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle).
Jumala
Sen lohdutuksen suokoon sinulle,
Jot' en ma saanut aikaan!
KERTTU (Nousee ylös).
Vahvaksi
Nyt tunnen itseni ja uskoni! --
Ei ovesta. -- He teidän näkevät.
Vaan akkunasta -- älkää epäilkö!
Ei löydy muuta tietä pelastukseen!
(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee
taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli,
Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)
Viidestoista Kohtaus.
KERTTU ja TULLEET.
LALLI
Haa!
(Kertulle.)
Miss' on pispa Henrik?
KERTTU.
Sit' en tiedä.
LALLI.
Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!
(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)
KERTTU.
Ah! Lalli! Lalli!
(Purskahtaa itkemään.)
LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen).
Kurja onneani!
(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)
Kuudestoista Kohtaus.
EDELLISET ja NYYRI.
NYYRI.
Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne
juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen
minä -- poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa -- yöt ja päivät
lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt'ympäri,
nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki
Tuonen tuvissa! Nytkin -- minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven
oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!... Mutta kaikeksi
onneksi olin nytkin valppeilla... Näin hän hiipi ... hiljaan ...
hiljaan ... niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? -- ma
ajattelin ja varovasti ... näin ... juuri näin mä mennä kiikuttelin
tiedustelemaan... Pian tunsin miehen hiipastansa...
SORRI.
Se oli pispa!
KERTTU (Itsekseen).
Jumal' armahtakoon!
Nyt pakonsa on ilmi-annettu!
NYYRI.
Hänen perässänsä läksin pötkimään ... varpaillani ... näin ... näin ...
niinkuin ilves-susi... "Haluan nähdä minkä tien otat" -- niin ajattelin
ja perässä! ... perässä! -- Sillan-niemen tien hän otti.
SORRI.
Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.
KERTTU (Itsekseen).
En kuunnella voi häntä kauemmin,
Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!
(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii
Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)
NYYRI.
Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna
ollessanne ma kurja keksein sen... Enkä ymmärrä mikä teidän
tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat
olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen'
KITKA.
Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan
kerrottavasi!
NYYRI.
Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä
vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit...
LALLI.
No akka, ole ällistelemättä!
NYYRI.
Niin ... niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. "Nyt
menen miehille tämän julistamaan" -- näin tuumailin ja tänne riensin.
-- Se nyt oli toimittamani. -- Mutta taas lähden! Teidän tässä
levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!
(Menee.)
Seitsemästoista Kohtaus.
EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.
SORRI.
Kah. miss' on Kerttu?
KITKA.
Hänkin paennut!
SORRI.
Ja meidän kaikkein näkemättä!
KAIKKI.
Kummaa!
LALLI.
Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi!
Täss' on taas suuri petos tapahtunut,
Mut moisen pilkan kostan kovasti! --
(Taimolle.)
Sa Taimo koira! alas polvilles!
(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)
TAIMO.
Ei kuolo tunnu karvaaks' minulle,
Kun en mä enää tiedä mikä olen!
LALLI.
Et toki, Lalli, miekkaas halvenna,
Et pilaa sitä orjan veressä,
Vaan säästät toimitukseen jalompaan!
(Pudistaa miekkaansa.)
Se halaa verta kunnottoman pispan!
Ell'ei se sitä juoda saa, niin kuolee
Se janohon!
SOKKI.
Se jääköön elohon!