LIISU ja AAKU (tulevat hänen jälessään).
AAKU (suu täynnä "pompommia", joita, mielihyvillään kourassaan
näyttelee Sohville.) Katos, äit', kuinka paljon!
SOHVI. No, o'otkos nyt vihdoin viimein mankumatta?! — Mut oletkos
Liisullekin antanut, hä?
AAKU (nyökäyttää myöntävästi päätään).
LIISU. Antoi se jo.
SOHVI. Näkyihän sinun reissusi lykästyneen, Antti?
ANTTI. Lykästyihin se.
SOHVI. Vaan mitäs sinä nyt Sipille viimeksi säkeistä haastoit?
ANTTI. Me tehtiin kaupat takaisin. Minun ei nyt tarvitsekaan kaupunkiin
lähteä.
SOHVI. Mitkä kaupat? Millä lailla?
ANTTI (ottaa setelit liivinsä taskusta ja näyttää Sohville). Möin
hänelle 15 markasta ne jyvät, jotka ensin velaksi ostin.
HILMA (kuuntelee ja katselee tarkkaavasti koko ajan).
SOHVI. Elähän?! Mitä kummia?! Ja paljonkos niistä sitte kirjaan pantiin?
ANTTI. Kahdeksantoista ja puoli markkaa.
SOHVI. M-h-h! Niin että hän siitä voitti kolme ja puoli markkaa, ja
sinä hukkasit saman verran.
ANTTI. Mitä hukkasin? Eihän niitä mistä rahoja ilmankaan saa.
SOHVI. Onhan se sitäkin. — Mutta sillä lailla vaan se Sipi, näen mä,
rikastuukin (Perältä kuuluu kahvipannun sähinää). Ai, nyt se kahvi
kiehuu yli. Ihan se multa unehtuikin. (Rientää perälle.)
AAKU (menee Sohvin jälestä).
ANTTI (kääri miettiväisesti setelinsä kokoon ja panee jälleen liivinsä
taskuun). Ei. Työhön tästä pitää lähteä — uutta aatraansa koettamaan,
ett'ei aika hukkaan mene. (Panee lakin päähänsä ja menee ulos.)
HILMA (katselee hänen jälkeensä).
LIISU (joka on kauan katsellut Hilmaa, menee hänen luoksensa). Sisko,
miks' sinä o'ot niin surullinen tänä päivänä? Sano!
HILMA (silittää Liisun päätä). Enhän minä mitään, Liisuseni. Mene
nyt vaan äidin luo, niin saat kahvia. Mene! (Hilma menee ikäänkuin
vaistomaisesti ja jotakin miettien piirongin luo, josta ottaa
virkkuutyönsä.)
LIISU (katselee häntä vielä kotvan ja poistuu sitte hitaasti).
HILMA (huo'ahtaa ja käy hajamielisesti ikkunan luo virkkaamaan).
Esirippu.
Toinen näytös.
Sama suoja, kuin edellisessä näytöksessä. Uuni lämpiää. Kukat ovat
ikkunalta siirretyt piirongille.
Ensimmäinen kohtaus.
ANTTI ja SIPI. (tulevat perältä).
ANTTI. Käydään tänne kammariin, niin saadaan rauhassa haastaa kahden
kesken.
SIPI. Ka, täällähän uunikin lämpiää.
ANTTI. Hilmaa vartenhan tämä suoja pidetään lämpimänä talvellakin. Me,
muu perhe, asutaan siellä tuvassa.
SIPI. Eihän ne omat puut paljon mitä maksa. — Oh-hoh! Vaan onpas se
ikkuna aika lailla jäässä.
ANTTI (nostaa tuolin etemmä ikkunasta). Hatarathan ne on kovin raamit
ja olisihan sitä kyllä pitänyt uudetkin laittaa, vaan — eihän niitä
tänä vuonna rahoja mistä siihenkään liiennyt.
SIPI (istuutuu). Niin, tuota, enhän minäkään sitä entistä puotivelkaa,
josta Antti eilen kävi haastamassa, nyt niin kovasti kiiruhtaisi —
tiedänhän minä, että sitä on vaikea suorittaa...
ANTTI. Vaikeatahan se nyt on kovin...
SIPI. Niin, niin, tiedänhän minä sen omistakin asioistani, että nyt on
vaikea aika. Mutta olisihan se jollakin lailla saatava kirjoista pois,
varsinkin nyt taas uuteen vuoteen siirryttyä.
ANTTI. Pahahan sen siinä on olla jo kolmatta vuotta. Ja olenhan
minä sitä itsekin ajatellut, että jos minä saisin sen velkakirjaan
muutetuksi...
SIPI. No, mikä siinä on?! Voihan sen sitte sillä lailla. Ja teenhän
minä sen mielellänikin.
ANTTI. ... niin eihän se sitte ainakaan seisoisi ilman rosentteja.
SIPI. Niistä nyt mitä niin suurta väliä!.
ANTTI. Eikä... enhän minä ilman... Muutenkin on jo näin kauan ollut...
SIPI. No, ka, olkoon. Saahan ne sitte sinne panna nekin.
ANTTI. Vaan kaksihan siinä velkakirjassa taitaa pitää takuumiestä olla?
SIPI. Kaksihan niitä kyllä tavallisesti ruukataan, vaan...
ANTTI. Niistähän sitä taaskin takuumiehistä on vähän niinkuin vastusta,
mistä ne saapi. Vaikka yhdenhän minä kyllä ehkä jo saisinkin.
SIPI. No, tuota, voidaanhan me, meidän kesken, sitte tehdä sellainenkin
velkakirja, että päästään takuumiehistä järkinään. Ja mitä niistä
meidän väliin ottaakaan.
ANTTI. No, hyvin paljon kiitoksia! On se jo melkein vähän liikaa.
SIPI. Sitähän minä tarkoitan, että tehdään vaan kulkeva velkakirja.
ANTTI. Niin kulkevako?
SIPI. Niin... johon ei tarvita, kuin kaksi vierasta miestä
allekirjoitusta todistamaan.
ANTTI. No, kauppiashan ne asiat parhaiten tietää. Ja jos se täyden
tekee, niin...
SIPI. Tekee, ihan. Eikä siihen nyt sen enempää tarvita, kuin kynä ja
mustetta. Todistajat saadaan kyllä perästä päinkin. Ja lanketti minulla
taitaa olla muassani. (Ottaa lompakostaan velkakirjakaavan). Niin
sattuu yksi olemaankin. Ja useampiahan ei tarvitakaan.
ANTTI. No, sittehän se... Ja pitäisihän täällä ne kirjoitusverstaat
olla. (Aukaisee pöytälaatikon.) Hilmahan se aina välistä mitä lie
kirjoittelee.
SIPI. Siinähän se on kynä.
ANTTI (panee kynän pöydälle). Tässähän se on. (Kaivaa peremmältä
pöytälaatikossa.) Ja täällähän tuo on perällä läkkipullokin.
SIPI (ottaa Antilta mustepullon ja katselee sen sisustaa). Siinähän
on mustetta pullossa ihan sen verran, kuin tarvitaankin. No, ja tässä
on planketissa jo osa valmiiksi painettukin. Ei tarvitse lisätä kuin
muutaman sanan.
ANTTI. Minunkos se on...? On se vähän huononlaista minun
kirjoitustaitoni.
SIPI. Ei se mitä, kunhan vaan vähän tolkkua saapi. (Nousee ylös.) Käypi
tähän! Minä näytän mihin mitäkin kirjoittaa pitää.
ANTTI (ottaa kynän, istuutuu ja tavailee itsekseen velkakirjakaavaa).
"Kauppias Sipi Rahikaiselle maksaa allekirjoittanut..."
SIPI. Tuohon pannaan maksuaika ja tuohon summa. — Tavallisestihan
sitä kirjoitetaan kuudeksi kuukaudeksi, sitä kun on maksuaikaa siinä
kuitenkin todellisuudessa enemmänkin.
ANTTI. Niin no. Enköhän sitä minäkin siksi jo vähän selviä, että tuossa
loppukesästä voin... jos toivottavasti parempi vuosikin tulee.
SIPI. Tahikka jos pannaan kolme kuukautta irtisanonnan jälkeen, niin
voinhan minä sitte kyllä uottaakin aivan asianhaarain mukaan. Minusta
se on sama.
ANTTI. Mikä se nyt olisi parempi? Ehkä kuitenkin se kuusi kuukautta
tästä päivästä...!
SIPI. Kirjoittaa sitte sen. Minulle se on ihan yhdentekevä. Tuohon
noin: "kuuden kuukauden kuluttua..."