»parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin
omapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on
vasikalla kuolema.»
Minä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:
»Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen.
Yrittäneen päätä ei leikata.» Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että
»eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole
heti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?»
»Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään», sanoi Mari
hymyillen.
»Tuota ... että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni», esittelin.
»Elähän kiirehdi», sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella
kertaa toi vaatteet.
»Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni.
Pukeuhan niihin, niin lähdetään», ja ilosesti katsoen minuun riensi hän
ulos.
Minusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin
lumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa,
hellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni
kun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa.
Minä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.
»No nythän kelpaa lähteä», sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua.
»Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.»
Kengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään
mittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä
vaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne
Marille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.
Kyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis
ori.
Mutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi
toukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi
veljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei
voinut mitään.
Oli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki
tarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa.
Naapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut,
sarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen
lakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi
mainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja
silloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata,
että korvissa vinkui.
Enpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin
pappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut
paljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia.
Se onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä
ja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan
meissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun
väännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän
pirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin
karkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa
katsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:
»Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan
valitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on
näyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on
näyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.»
Toinen ivallisesti lisäsi:
»Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä
kastuu.»
Minä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen
turkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt
harmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut
kuin kengät.
Kyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan
kynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme
kyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan
kieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven
suun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi
papilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu
niinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä
väikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti
katseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani
katselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin
kuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli
vaan puhemieheltä, että
»voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja
etteivät ole sukulaisia toisilleen?»
Kiltisti vastasi puhemies:
»Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole
sukulaisia enempi kuin susi koiralle.»
Sitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin
selitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä.
Me vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että
mikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.
Minä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt
minusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti
ja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:
»Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on
mielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?»
Siihen päätä puistain vastasi puhemies:
»Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä
enempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu
mitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.»
Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain
käynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee
uusia selityksiä.
Me seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei
haiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta
syytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies
seisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään.
Rovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin
hammassuolain tekijällä.
Jo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä
panemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin
paljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän
varresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin
kanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia.
Sitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen
tehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä
kirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja
silloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat
maksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on
pariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen
kaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että
harvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa
nuorempi morsian.
Puhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä
papille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin.
Siellä muutama koiranhammas alkoi, että
»tervaurkot taisitte tehdä?»