Mäkelän loiseukko sanansaattajana.
Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti
sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin
luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen
oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain
maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.
Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään.
Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia
oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien
laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen
laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu
rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään
sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä,
joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti
työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.
Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.
Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt
vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja
oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin
rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin
olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu
murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras
lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä
lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt
tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin
variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää
toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä
perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli
ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli
minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee
tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko,
kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan
tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei
ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä
karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen,
niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.
Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja
siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän
niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin
istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään
veneesen.
Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että
millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että
»tämä vieraspa se tietää uutisia.»