1.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.
Troikat kiitävät, kulkuset kilisevät... Arojen tuuli tunkee luihin ja
ytimiin.
Siellä kasvoi Zaida isän korkean kodissa, jo lapsena muita hiljaisempi
ja miettivämpi. Mutta välistä voi hänet vallata myös hurja raivo, hän
istuu raisun ratsun selkään ja karauttaa yli kotikylänsä teiden ja
ketojen kuin tuuliaispää.
Hänen suurin surunsa oli, että hänellä oli hameet ja ettei häntä
päästetty leikkimään kylän poikien kanssa.
Toiset vielä suuremmat surut odottivat häntä. Hänen täytyi mennä
maakunnan etevimpään naislukioon.
Zaida itki ja potki vastaan. Mutta hänen isänsä, vanha ruhtinas Rurik,
pysyi järkähtämättömänä. Hänen tyttärensä täytyi, maksoi mitä maksoi,
oppia ja saada sivistystä. Ja hänellä oli omat pätevät syynsä siihen.
Vaikka hänen oma sukunsa, jonka päämies hän oli, oli Venäjän vanhimpia,
hän oli kuitenkin vain maa-aatelia. Ennen hän oli pitänyt sitä
kunnianaan. Mutta viime aikoina oli tuonne lähikaupunkiin muuttanut
paljon uutta aatelia, kaupunki-aatelia Moskovasta, Pietarista ja
Varssovasta, jotka olivat kohottavinaan olkapäitään heille, vanhalle
aatelille, muka heidän yksinkertaisten ja karkeiden tapojensa vuoksi.
Nousukas-aatelia! Vanha ukko Rurik tiesi hyvin, etteivät noiden
heitukkojen sukujuuret ulottuneet useimpien edes Katarinan, saati
sitten Pietari Suuren ajoille, mutta sentään ne häntä monella muotoa
närkästyttivät.
Ne pilkkasivat heidän vanhoja kansallispukujaan. Ne anastivat vallan
itselleen tanssisaleissa ja seuraelämässä. Ne pitivät itseään muka
heitä parempina ja kertoilivat kovalla äänellä uutisia hovista ja
ulkomaiden politiikasta.
Mutta myöskin ukko Rurik osasi pitää puoliaan.
Missä tilaisuudessa hyvänsä hän antoi noiden uusien tulokkaiden
ymmärtää, että hän halveksi heitä ja että he olivat vain tuulentuomaa
roskaa hänen mielestään. Eikä hän enää käynyt heidän pidoissaan eikä
itse ottanut vastaan heitä.
Niin sukeutui verinen vihamielisyys heidän välilleen. Mutta verisin
kuitenkin ukko Rurikin ja kaupunki-aateliston ylhäisimmän ja rikkaimman
edustajan kreivi Iljanskin välillä.
Koko maa-aateli piti ukko Rurikin puolta ja kokoutui usein hänen
luokseen kemuihin, joissa juotiin paljon ja enimmäkseen viinaa,
tanssittiin vanhoja kansantansseja ja laulettiin surumielisiä
kasakkalauluja balalaikan säestyksellä...
Lankesi himmeä hämärä yli sydämien ... mielet kävivät hyviksi,
ikävöiviksi ja uskollisiksi...
Myöskin kreivi Iljanskin luona pidettiin kemuja, tanssittiin ja
laulettiin. Mutta siellä juotiin kalliita ulkomaisia viinejä ja
liköörejä, karkeloitiin Wienin ja Parisin muodin mukaan ja laulettiin
hienoja ranskalaisia ja italialaisia lauluja, joiden sävel ja sanat
olivat oudot jokaiselle tosi venäläiselle.
Ukko Rurik ei voinut olla oikein sylkäisemättä mokomasta menosta
puhuessaan.
— Kreivi Iljanski on maanpetturi, oli hänen tapansa sanoa. Saattepas
nähdä, että hän vielä joutuu Siperiaan.
Ja sitten oli hänen tapansa lisätä vielä:
— Tsaarilla ei ole uskollisempia alammaisia kuin me, maa-aateli. Se
nähdään kyllä sodan syttyessä.
Hän itse oli taistellut nuoruudessaan hurjia kaukasialaisia
vuoriheimoja vastaan ja tullut siellä myös olkapäähän haavoitetuksi.
Kreivi Iljanski, pietarilaisen paashikoulun kasvatti, taas ei ollut
nähnyt ruutia milloinkaan.
Mutta tuon kaiken ohella ukko Rurik kuitenkin salaisesti kadehti noita
kaupungin riikinkukkoja. Ne tiesivät niin paljon, mitä hän ei itse
tiennyt, ne taisivat niin paljon, mistä hänellä ja heikäläisillä, jotka
ikänsä olivat kotitiloillaan eläneet, ei ollut aavistustakaan.
Itse hän oli liian vanha oppimaan. Mutta hänen tyttärensä...
Niin, Zaida saisi oppia kaikki nuo ulkomaiset kielet, kaikki nuo
ulkomaiset tanssit ja laulut, joilla toiset niin kopeilivat. Oppia ne
hyvin, paremmin kuin kukaan muu, ja palata sitten kotikyläänsä isän
iloksi, koko kylän päivänpaisteheksi.
Ukko Rurik oli katsonut hänelle sopivan miehenkin sieltä, ystävänsä
kasakkapäällikön pojan, yksinkertaisen kuin hän itsekin oli ja
maatiluksiltaan yhtä äveriään. Zaidasta, joka jo nyt oli seudun rikkain
perijätär, tulisi naituaan vielä rikkaampi ja mahtavampi.
Se oli ukko Rurikin suunnitelma. Mutta sitä ennen täytyi Zaidan saada
sivistystä, sivistystä.
2.
Lukiossa oli Zaida aluksi varsin hiljainen ja oppivainen. Ympäristö oli
siksi uusi, ettei hän tuntenut itseään kyllin varmaksi siinä.
Pian huomasi hän kuitenkin, että ihmiset täällä olivat samanlaisia kuin
hänen kotikylässäänkin, vain ehkä vieläkin tuhmempia ja
yksinkertaisempia. Mutta heillä oli toiset tavat, he osasivat hymyillä,
silloin kun heitä oikeastaan olisi itkettänyt, ja teeskennellä
ystävyyttä, silloin kun heillä olisi ollut halu repiä silmät päästä
toisiltaan.
Heti tuon huomion tehtyään kadotti Zaida kaiken sisällisen
kunnioituksen heitä kohtaan.
Mitä raukkoja, mitä pelkureita nuo ihmiset olivatkaan! Miksi he eivät
uskaltaneet olla niinkuin olivat? Luulivatko he ehkä tuota tietä
tulevansa paremmiksi ja kauniimmiksi?
Zaida ainakin tunsi itsessään voiman olla niinkuin hän oli. Turhaan he
häntä koettaisivat kytkeä typeriin kahleisiinsa.
Siitä saakka muodostui Zaidan suurimmaksi iloksi tehdä skandaaleja.
Lukiossa hän otti itselleen aivan erikois-oikeudet. Hän pyörtyi milloin
hyvänsä opettajiensa suurimmaksi kauhistukseksi ja purskahti jälleen
nauramaan, ystävättäriensä ylimmäksi ihastukseksi. Hän vastasi milloin
hän tahtoi ja usein tuiki toisesta asiasta, mistä kysymys oli.
Jos hän olisi ollut portinvahdin tai tavallisen pikkuporvarin tytär,
häntä olisi rangaistu tai hänet olisi ajettu kokonaan pois lukiosta.
Mutta nyt hän oli ruhtinaan tytär ja siksi sanottiin hänestä vain, että
hän oli hysteerinen.
Jo varhain alkoivat aistilliset pyyteet herätä hänessä.
Itse hän tosin ei ollut vielä koskaan rakastunut, ei edes lapsena,
kuten niin monet muut hänen ikäisensä naislukiolaiset. Mutta häntä
huvitti nähdä miesten intohimoja ja ärsyttää niitä omalla
keskenkasvuisella vartalollaan ja poikamaisilla suloillaan.
Ensimmäinen, joka häneen rakastui, oli hänen musiikki-opettajansa, jo
vanha, harmaantunut mies, jolla oli vaimo ja itsensä kokoisia poikia ja
tyttäriä.
Hänen mielestään Zaida oli suuri säveltaiteellinen kyky, nero
suorastaan. Ja mitä rohkeammin Zaida keimaili hänelle, sitä
korkeammalle kohosi hänen neroutensa äijän silmissä. Zaida teki hänet
hupsuksi suorastaan. Miesparka haki esille nuoruuden-aikaiset
sävellysyrityksensä, soitteli vesissä silmin niitä ja väitti, ettei
kukaan muu kuin Zaida ollut häntä koskaan ymmärtänyt.
— Mutta vaimonne? kysyi virnakko teeskennellyllä kummastuksella.
— Oh, mitä! löi ukko kädellään kuin kärpäistä karkoittaen. Alhainen
sielu! Hän on tappanut minussa suuren taiteilijan.
Zaida nautti. Hän tunsi itsensä ihailluksi ja oli tyytyväinen.
Toinen, joka häneen rakastui, oli eräs mieslukion ylemmän luokan
oppilas. Mutta siitä tuli traagillinen tarina. Zaida oli aluksi hänestä
sangen huvitettu, tapasi häntä, sallipa hänen suudellakin, mutta
kyllästyi pian häneen ja pilkkasi kerran häntä useiden muiden
ystävättäriensä läsnä-ollessa.
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Lukiolainen hävisi silloin
tietymättömiin. Kirjoitti vain surullisen kirjeen ja ilmoitti, että
elämä hänelle tämän jälkeen oli sietämätön.
Vasta viikkoja senjälkeen löydettiin hänen ruumiinsa virrasta, joka
vieri kaupungin lävitse.
Zaida oli sitten jonkun aikaa sangen totinen ja mietiskelevä. Kuolleen
nuorukaisen kuva kohosi usein syyttävänä hänen sielunsa onkaloista.
Mutta samalla hän oli myös ylpeä siitä, että hän oli voinut sytyttää
niin turmiota-tuovan pyyteen, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
arvokkaammaksi ja täyskasvaneemmaksi muistaessaan, miten paljon hän jo
oli näin nuorella ijällä kokenut.
Zaida oli silloin viidentoista vanha.
Sitten se oli eräs luutnantti, sitten eräs proviisori. Zaidalle oli
samantekevää, mistä ihailu tuli, kunhan hän vain tunsi miesten
suitsutuksen sieraimissaan. Ja mitä enemmän hän varmeni alallaan, sitä
rohkeammin hän salli itseään hyväiltävän.
Hän oli puolineitsyt, kuten häntä lukiossa kutsuttiinkin. Ja kun vielä
vuotta pari vierähti, alkoi olla jotakuinkin vähän jäljellä hänen
viattomuudestaan.
Zaida oli heti opinto-aikansa alusta alkaen saanut runsaasti rahaa
isältään. Itse hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut kaikkea kuluttaa.
Hän otti avuksi ystävänsä ja ystävättärensä, joiden kanssa hän välistä
vietti täydellisiä orgioita. Aluksi riitti niissä vain viini, sämpylät
ja yleinen kuherteleminen. Sitten tulivat lisäksi morfini, opiumi ja
cocaini.
Itse hän oli oikeastaan vielä sielunsa sisimmältä paljon
turmeltumattomampi kuin mitä hänen elämänsä muodot olivat. Hänellä oli
vain halu leikkiä, leikkiä! Ja ennen kaikkea leikkiä miesten
intohimoilla, joita hän jo oli aika taituri kiihottamaan.
Hän taisi esim. intialaisen käärmetanssin niin, että moni Parisin
parhailla varieteenäyttämöillä olisi voinut häntä kadehtia.
Hänen ihailijansa tulivat aivan hulluiksi siitä. Mutta hulluin kaikista
oli eräs nuori kreivi Iljanski, joka viime aikoina oli myöskin
hankkinut pääsyn itselleen Zaidan salaisiin juhlatiloihin.
Hän oli saman kreivi Iljanskin poika, jota ukko Rurik piti pahimpana
vihamiehenään. Jo senvuoksi hän herätti Zaidan vilkkainta
mielenkiintoa. Mutta hän oli muutenkin korea poika, tuskin
parissakymmenissä, kiveräviiksi, kiharatukka. Zaidan mielestä hänellä
oli vain ehkä hiukan liian pieni pää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
nuorta kreiviä erikoisesti suosimasta ja hänen tunteitaan
tulistuttamasta.
Niihin aikoihin kuoli vanha kreivi Iljanski ja nuori kreivi sai periä
koko suuren osuutensa pesästä. Toinen osuus meni toiselle veljelle,
joka oli tyhjäntoimittaja niinkuin hänkin. Äiti siirtyi tyttäriensä
keralla sukulaistensa maatilalle Keski-Venäjälle.
Sillon uskalsi nuori kreivi Ilja Iljanski todenteolla kosia Zaidaa.
— Tiedät että rakastan sinua, kuiskasi hän kerran porraskäytävässä,
saatettuaan Zaidan kotiin heidän yhteisistä kekkereistään. Miksi emme
voisi mennä naimisiin?
— Naimisiin?
Sitä ei Zaida ollut tullut ajatelleeksi. Mutta se oli hänestä kovin
mieltäkiinnittävää.
— Juuri niin, naimisiin. Minun isäni on kuollut ja minä hallitsen nyt
itseäni ja omaisuuttani.
— Mutta minun isäni elää, huomautti Zaida järkevästi. Eikä hän ikinä
antaisi suostumustaan meidän liitollemme.
— Miksi ei? kysäisi kreivi ylpeästi vartaloaan ojentaen. Minun sukuni
on yhtä ylhäinen kuin hänen, minun omaisuuteni...
Ei, ei nyt ollut siitä kysymys, selitti Zaida. Oli kysymys sukujen
välisestä vihollisuudesta. Ja niin paljon luuli Zaida ukko Rurikia
tuntevansa, että tämä ennemmin heittäisi hänet vaikka kaivoon kuin
jonkun kreivi Iljanskin syliin.
— Sitäpaitsi hän on määrännyt minut jo toiselle, lisäsi Zaida
surumielisesti. Ei, siitä ei tule mitään. Paras kun lakkaat sellaisia
ajattelemasta!
Nuori kreivi rypisti otsaansa ja vaikeni, mutta ei päästänyt Zaidan
kättä kädestään. Nähtävästi työskentelivät hänen aivonsa
kuumeentapaisesti.
Zaida teetteli jo itkua, kun kreivi äkkiä lausahti päättävästi.
— Siinä tapauksessa meidän ei auta muu kuin karata.
— Karata?
Zaida lakkasi heti itkemästä ja katsoi suurin silmin kosijaansa, joka
hänestä siinä silmänräpäyksessä kasvoi kahta suuremmaksi ja
miehekkäämmäksi.
— Juuri niin, karata. Ei ole mitään muuta keinoa. Sillä sinua en minä
kuitenkaan päästä käsistäni milloinkaan.
Sekin oli Zaidan mielestä miehen tavalla puhuttu.
Karkaamisen ehdotus oli tosin hänelle vielä odottamattomampi kuin
avioliiton ajatus. Mutta se oli sitäkin mieltäkiinnittävämpi.
Kuinka? He karkaisivat kahden? Keskellä yötä, kuten romaaneissa
konsanaan? Ehkä ikkunasta? Ehkä pitkin köysi-tikapuita? Menisivät
vastoin sukujen mieltä avioliittoon kuin Romeo ja Julia? Kuinka
jännittävää!
Ja mitä kaikki muut naislukion oppilaat sitten sanoisivat? Ja mitä
opettajat? Ja mitä koko kaupunki?
Erinomaista! Siitä tulisi skandaali, jonka rinnalla kaikki hänen
entisensä olisivat pelkkää lastenleikkiä.
Zaida taputti ihastuneena käsiään. Mutta sitten hän kävi äkkiä hyvin
vakavaksi ja kysyi:
— Mitä luulet isäni tästä sanovan?
— Oh, sitten hänen ei auta muuta kuin suostua! lohdutti Iljanski. Ellet
sinä tahdo mennä, menen itse hakemaan hänen siunauksensa.
Zaida suuteli tulisesti urhoollista kosijaansa. Juuri tuollaisen piti
miehen olla hänen mielestään.
He päättivät karata vielä samana yönä.
Zaida oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha.
3.
He karkasivat. Ja asettuivat Pietariin asumaan, koska myöskin kreivi
Iljanski tahtoi välttää kotikaupunkiaan ja Zaidan isän lähintä
läheisyyttä.
He vihittivät itsensä salaisuudessa. Kreivi Iljanskin suku antoikin
suostumuksensa asialle, mutta ukko Rurikin ovi oli ja pysyi ijäti
suljettuna tyttärelle.
Kreivi Iljanskin kodista, jonne myös hänen veljensä Feodor piakkoin
saapui, tuli pian maailmankaupungin hilpeimpiä seurakeskuksia. Mutta
enimmän huvittelivat he oikeastaan kodin ulkopuolella. Veljeksillä oli
paljon rahaa, he olivat kumpikin jo tuttuja kaikissa yökahviloissa,
jonne Zaida seurasi heitä uteliaana ja mielellään.
Pietarissa sai Zaida tietää, että hänen miehellään oli lapsi erään
entisen rakastajattarensa kanssa. Ja Pietarissa sai kreivi Ilja samoin
nähdä, miten Zaida sylitteli ja suukosteli hänen nuorempaa veljeänsä
Feodoria.
Syntyi kiivaita kohtauksia heidän välillään. Mutta lopuksi he kuitenkin
katsoivat parhaaksi sopia ja tuomita lempeämmin toistensa entisiä ja
nykyisiä hairahduksia.
Kreivi Ilja antautui peittelemättä entisiin elämäntapoihinsa.
Nuoresta kreivittärestä taas ruvettiin kuiskimaan, ettei hänen hyveensä
ollut mahdollisia hyökkäyksiä vastaan aivan järkkymätön. Ja oli monta,
jotka tahtoivat siinä suhteessa koettaa onneaan.
Kreivi Ilja taisteli aluksi eräiden kanssa heistä. Toisinaan haavoittui
hän itse, toisinaan hänen vastustajansa. Sitten he löivät kättä
toverillisen sovinnon merkiksi ja menivät syömään yhdessä illallista.
Myöhemmin hän ei viitsinyt taistellakaan enää. Hän koetti vain hakea
korvausta omalla tahollaan.
Hän saikin sitä siinä määrässä, että kun Zaida eräänä iltana palasi
Oopperasta, jonne hänen miehensä ei ollut viitsinyt saattaa häntä, hän
tapasi kotonaan lauman puolialastomia tanssijattaria. Toisen kerran hän
yllätti miehensä lemmenkohtauksesta kamarineidin kanssa heidän omalla
aviovuoteellaan.
Kumpikaan ei enää toisestaan välittänyt. Kuitenkin he vielä istuivat
ulkona yksissä. Mutta kun erään yökahvilan yleisöstä joku loukkasi
Zaidaa ja tämä vetosi miehensä ritarilliseen puolustukseen, vastasi
kreivi Ilja välinpitämättömästi:
— Soromnoo, ei mitään. Hänen sijassaan olisin minä samoin tehnyt.
Eikä Zaida puolestaan tuntenut enää pienintäkään surua, vaikka hänen
miehensä usein lepäsi kuolemansairaanakin pitkistä yöllisistä
huvituksistaan.
Yksi asia yhdisti kuitenkin aviopuolisoita. Se oli raha.
Eräänä päivänä sanoi kreivi Ilja synkästi vaimolleen tämän astuessa
heidän yhteiseen aamusalonkiinsa.
— Kuulepas kyyhkyläiseni! sanoi hän. Asianajajani ilmoittaa, että minun
perintö-osuuteni alkaa nyt olla lopussa.
— Voi olla, haukotteli Zaida. Mutta mitä se minuun kuuluu? Tiedäthän,
että minä en ymmärrä mitään raha-asioita.
— Tiedän, vastasi kreivi Ilja katkerasti. Se kuuluu sentään sinuunkin
sen verran, että meidän pian täytyy matkustaa pois Pietarista.
— Minne?
Zaida katsoi vilpittömästi hämmästyneenä häneen.
— Minun maatilalleni Etelä-Venäjälle. Onneksi emme ole ehtineet sitä
vielä hurjistella.
— Maatilalle? Maaseudulle? kysyi Zaida säikähtäen. Sehän on mahdotonta!
— Kuitenkin sen täytyy tapahtua. Rahat ovat auttamattomasti lopussa.
— Tee velkaa!
— En saa enää. Kaikki tuntevat aineellisen tilani. Minulla ei ole enää
muuta kuin tuo maatila.
— Suuri maatila?
— Aivan tavallinen. Ehkä siinä elää juuri.
— Mutta sehän on suoranaista kurjuutta! kivahti Zaida.
— Nimitä sitä miksi vain tahdot, vastasi kreivi Ilja, nyt itse
vuorostaan haukotellen. Mutta me voimme vielä elää herroiksi viikon
pari.
Asia antoi Zaidalle paljon miettimistä. Ja hän kieltäytyi joksikin
aikaa myös tavallisista seurahuveistaan.
Sensijaan nähtiin hänen näinä aikoina seurustelevan tavallista enemmän
kreivi Iljan nuoremman veljen Feodorin kanssa.
Kreivi Ilja näki sen kyllä ja aikoi jo joskus varoittaakin veljeään.
Mutta se jäi häneltä aina, sillä hän pelkäsi, että hänen veljensä voisi
väärinkäsittää varoituksen.
Saattaisihan poika luulla esim. että hän oli mustasukkainen!
Hän mustasukkainen! Hän, kreivi Ilja, moisen letukan vuoksi. Ei tullut
kysymykseen.
Ja niin jäi veljellinen varoitus antamatta.
Pari viikkoa yllämainitun keskustelun jälkeen ampui kreivi Feodor
itsensä. Koko hänen suuri perintö-osuutensa lankesi kreivi Iljalle ja
hänen vaimolleen.
Aviopuolisot matkustivat Nizzaan. Ja jälleen oli kaikki jonkun aikaa
hyvin heidän välillään.
4.
He vierailivat vuosikauden Nizzassa, Rivieralla ja Monte Carlossa.
Kaikkialla he tapasivat maamiehiään, yhtä rikkaita, yhtä ylhäisiä ja
huikentelevaisia kuin hekin, ilman mitään päämäärää tai
elämäntarkoitusta.
Nizzassa täytyi kreivi Iljan yhteiskunnallisen maineensa vuoksi jälleen
taistella erään vaimonsa rakastajan kanssa.
Zaida tahtoi olla mukana taistopaikalla. Kun ei se käynyt muuten
päinsä, hän piiloutui pensaikkoon ja seurasi sieltä sykkivin sydämin,
posket hohtavina asioiden kehittymistä.
Kaksintaistelun valmistukset vaikuttivat häneen tuiki juhlallisesti.
Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista, ainoastaan kuullut puhuttavan.
Kuinka jännittävää! Ja hän voi tuskin estää itseään ääneen
huudahtamasta, kun kirkkaat miekat aamuruskossa ensikerran vastakkain
risteytyivät.
Kumpi voittaisi noista? Hänen miehensä vai hänen rakastajansa?
Samantekevä! Sillä eihän hän oikeastaan välittänyt heistä
kumpaisestakaan.
Samantekevä, kun vain taisteltiin ja hänen vuoksensa taisteltiin!
Miesparat! Mitä suuria lapsia he olivat! Oliko hänen vikansa, että nuo
poloiset olivat valmiit tottelemaan jokaista hänen pienintä
viittaustaankin?
Mutta sääli oli vain ohimenevä hetken tunnelma hänessä.
Pääasia oli uusi, tavallisuudesta poikkeava aistivaikutus. Nähdä kerran
verta! Verta, joka virtasi hänen vuokseen! Nähdä toisen kaatuvan maahan
kuoliaana ja rientää toista voittajana syleilemään.
Mikä pettymys!
Ei kuollut kumpikaan. Ei tapahtunut mitään suurta eikä tärisyttävää.
Hänen miehensä haavoittui vain hiukan käsivarteen, jonka jälkeen
vastustajat sopivat keskenään ja palasivat kaupunkiin samalla
automobiililla.
— Sonja, sanoi Zaida kamarineidilleen, joka oli seurannut häntä hänen
luvattomalle vakoiluretkelleen. Eikö totta, maailma on pelkkää
harmautta ja ikävyyttä.
— Kreivittären sijasta minä ottaisin itselleni uuden rakastajan,
huomautti Sonja rikkiviisaasti.
— Voit olla oikeassa, myönsi Zaida. Tuosta ei ainakaan ole mihinkään.
Palatkaamme hotelliin.
Niin jatkui hänen elämänsä. Välistä väsyi hän myös rakkauteen. Silloin
valtasi hänet pelihimo. Eivätkä pienet olleet ne summat, jotka pyörivät
heiltä pois Monte Carlon rulettipöydän ääressä.
Eräänä päivänä ilmoitti kreivi Ilja vaimolleen, että myöskin veljen
perintö-osuus oli lopussa.
— Meidän täytyy sittenkin matkustaa maatilallemme Etelä-Venäjälle,
sanoi hän. Ja nyt heti! En ole ennen aikoja tahtonut säikyttää sinua.
Hän odotti suurta kohtausta, myrskyä, itkua ja hammasten kiristystä.
Siksi hän hämmästyi suuresti, kun hänen vaimonsa vastasi vain
yksikantaan:
— Vai niin! Minä olen valmis.
— Niin, lisäsi kreivi Ilja kyynillisesti. Sillä eihän minulla ole
ketään muuta veljeä, jonka voisin periä enää.
Sekään myrkytetty pisto ei vaikuttanut mitään. Zaida katsoi häneen
aivan lempeästi ja rauhallisesti.
— Jumalan kiitos! sanoi hän. Jos mikään on minulle nyt tervetullut, on
juuri maaseudun hiljaisuus.
Kreivi Ilja ei tahtonut uskoa korviaan.
Zaidako noin puhui? Zaida, joka ei koskaan saanut kylläkseen
huvituksista?
Hän oli luullut ilmoittavansa surusanoman. Ja toinen ilmoittikin
iloitsevansa siitä!
Jos koskaan, tunsi kreivi Ilja itsensä nyt jotakuinkin
yksinkertaiseksi.
Pah! ajatteli hän itsekseen. Tuo teeskentelee! Mutta hämärä aavistus
sanoi hänelle kuitenkin, että tuossa naisessa saattoi piillä voimia,
joita hän ei ikinä ollut ymmärtänyt.
Kaikki selvisi kuitenkin siinä silmänräpäyksessä.
— Niin, armaani, jatkoi Zaida samaan vienoon, hiljaiseen äänilajiin.
Sinä ihmettelet, näen minä?
— Kyllä. En luullut sinun maa-elämää rakastavan.
— Unohdat, että olen itse kotoisin maalta. Mutta se seikka nyt ei tällä
kertaa suinkaan ole määräävä mielialalleni.
— Mikä siis?
— Olen odottanut tilaisuutta sanoa sen sinulle. Niin, olen tulemassa
äidiksi, rakas Ilja.
Oli kuin olisi katto pudonnut kreivin päälakeen. Mikään ei olisi tällä
hetkellä voinut enemmän hänen aivojansa tärähyttää.
— Sinä? Äidiksi? osasi hän vain änkyttää.
— Niin, jatkoi kreivitär äskeisellä äänellään, joka oli niin uusi
hänen miehelleen. Onko se sinun mielestäsi niin ihmeellistä?
— Äidiksi? kertoi kreivi. Nyt, kahden vuoden avio-elämän jälkeen?
Kyllä! Se on mielestäni sangen ihmeellistä.
— Unohdat, että minäkin olen nainen. Toivon, ettei äitiys ole rumentava
minua sinun silmissäsi.
Äitiys? Nainen? Zaida voisi synnyttää?
Niin, sen oli kreivi Ilja todellakin unohtanut.
Aluksi hän oli sitä kyllä ajatellut. Mutta ei nyt enää pitkiin
aikoihin. Eihän Zaida ollut muutenkaan niinkuin muut naiset. Kaikkein
vähimmän hän oli niinkuin puolisot ylimalkaan ovat.
Mikä oli Zaida siis nämä kaksi vuotta ollut hänelle?
Kreivi Ilja oli pakotettu tuonkin nyt itselleen määrittelemään.
Ei, ei Zaida ollut ollut mikään vaimo hänelle. Pikemmin toveri,
pikemmin hyvä juomaveikko, yhtä irstaileva kuin hän itsekin, mutta
nähtävästi juuri senvuoksi puoleensa kiinnittävä, koska he kaikesta
huolimatta olivat yhdessä pysyneet.
Varsinkin senjälkeen kuin he olivat kokonaan lakanneet toisilleen
mitään velvollisuuksia asettamasta, he olivat tulleet oikein hyviksi
ystäviksi.
Ja nytkö oli juopa aukeava heidän välillään? Nytkö oli tuo outo, tuo
salaperäinen, tuo ikinaisellinen jälleen rikkova heidän hyvän
toveruutensa?
Kreivi Iljalle oli tuo ajatus tuiki sietämätön.
Mahdollinen äitiys siirsi Zaidan hänelle tuntemattomiin maan-osiin. Ja
hän olisi kuitenkin tahtonut säilyttää hänet lähellään. Sillä eihän
kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin Zaida. Eikä kukaan voinut olla niin
hauska ja huvittava, kun vain oli paljon rahaa ja voi antaa vallan
jokaiselle päähänpistolleen.
Kreivi Iljan hämmästys vaihtui vaistomaiseksi suuttumukseksi. Hän kävi
kiivaasti kiinni Zaidan käsivarteen ja kysyi töykeästi:
— Kenen lapsi se on?
Zaida loi häneen suuret, tummansiniset silmäteränsä.
— Kenen muiden kuin sinun! virkahti hän sitten kuin ihmetellen niin
lapsellista ja yksinkertaista kysymystä. Vai tahdotko laskea leikkiä
minun kanssani?
— Sinä tahdot laskea leikkiä minun kanssani, ärjäisi Ilja. Uskotko
minua todella niin naiviksi? Tietysti se on joku sinun lukemattomista
rakastajistasi!
Zaida ei joutunut ollenkaan hämilleen. Hän vain pusersi hiljaa miehensä
kättä ja kuiskasi:
— Myöskin sinulla on ollut lukemattomia rakastajattaria. Mutta olisitko
sinä tahtonut ketään heistä vaimoksesi ja puolisoksesi nimittää?
Kreivi Ilja mietti.
— En, se on totta, vastasi hän sitten yksinkertaisesti.
— Siinäpä se, huomautti Zaida. Myöskin minulla on voinut olla monta
ihastusta. Mutta lapseni isäksi en minä olisi voinut valita ketään
muuta kuin sinut, sinut yksin koko avarasta maailmasta.
Hän puhui vielä paljon samaan suuntaan. Ja kreivi Ilja kuunteli häntä
mielellään.
Lopuksi hänen onnistui kokonaan vakuuttaa miehensä ja poistaa tämän
onnettomat epäluulot. Kreivi Ilja itki. Itki ensikertaa heidän
kaksivuotisen avioliittonsa aikana, painoi päänsä hänen syliinsä ja
sopersi:
— Zaida, rakas Zaida! Nyt vasta meistä tulee oikein mies ja vaimo.
Zaida katsoi häneen ihmetellen.
Mitä lapsia nuo miehet olivatkaan! Sanalla sai heidät itkemään, sanalla
nauramaan. Ja kahdella voi heidät vakuuttaa mistä seikasta hyvänsä. Tuo
kaikki oli hänestä erittäin mieltäkiinnittävää.
5.
Kreivi Iljan hyvät aikomukset, niin vilpittömiä kuin ne ehkä olivatkin,
eivät kestäneet edes niin kauan kuin hänen vaimonsa raskaus. Heti kun
he olivat tuolle etelä-venäläiselle maatilalle todellakin saapuneet,
valtasi vastustamaton ikävä hänet ja hän koetti käyttää hyväkseen
kaikkia niitä huvituskeinoja, joita hänen köyhtynyt asemansa vielä
salli hänelle.
Maatila oli lähellä Kijeviä. Kreivi Ilja matkusti sinne usein ja palasi
joskus takaisin maaten juopuneena kuin kuollut reen perässä.
Kartanon monet sievät palvelustytöt hän piti itse-oikeutettuna
saaliinaan.
Zaida näki kaikki, ymmärsi kaikki, mutta ihmeekseen hän huomasi
olevansa kaiken tuon suhteen sangen välinpitämätön. Siitä hän päätti
ettei hän todellakaan rakastanut miestään, ei edes sen vertaa, että
olisi viitsinyt olla hänen käytöksestään loukkautunut.
Kreivin mielestä oli Zaida taas käynyt niin merkillisen ikäväksi ja
mitättömäksi, senjälkeen kuin tämä oli menettänyt kaiken viehätyksensä
nautintovälikappaleena. Joskus hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle,
mutta hän ei suorastaan voinut. Pieninkin äidillinen ilme Zaidan
kasvoilla oli hänelle perinjuurin inhoittava.
Zaida synnytti pojan.
— Olisi voinut olla tyttö, huomautti kreivi Ilja heti synnytyksen
jälkeen hänelle töykeästi.
Sekään ei ollut omiaan aviopuolisoiden väliä juuri lähentämään.
Heti lapsivuoteesta parannuttuaan rupesi Zaida ottamaan osaa
paikkakunnan seura-elämään.
Jumala oli täyttänyt hänen toivonsa: äitiys ei todellakaan ollut häntä
rumentanut. Se oli päinvastoin lisännyt hänen naisellisia sulojaan,
pyöristänyt sopivasti hänen pitkän solakan vartalonsa, syventänyt hänen
silmänsä ja antanut hänen koko olennolleen lempeän arvokkuuden, joka
missä seurassa hyvänsä vaati huomiota osakseen.
Hänen nenänsä oli vain edelleen hiukan liian paksu. Se oli lapsesta
asti ollut Zaidan suurin suru, mutta sille hän ei mahtanut mitään.
Paikkakunnan tilanhaltijat keskustelivat usein keskenään tuosta
uudesta, nuoresta fasaanista, joka äkkiarvaamatta oli heidän
kanatarhaansa pudonnut. Eivätkä he väsyneet iltakausiin pohtimasta,
mikä tuon merkillisen naisen pääasiallinen vetovoima mahtoi olla.
— Mikään kaunotar hän ei ole, oli nuoren parooni von Hellerin tapa
sanoa. Mutta hän on viehättävä, kovin viehättävä. Hänen käyntinsä on
aaltoileva kuin tähkä tuulessa.
— Siinä nyt ei mitään merkillistä ole, väitti entinen kaartinluutnantti
Jurjev, eräs häntä hiukan vanhempi aatelismies. Mutta katso hänen
kasvojaan!
— Ne ovat kylmät ja liikkumattomat! kiisti parooni.
— Juuri siinäpä onkin niiden omituinen sulo, huokasi Jurjev. Sillä tuo
kylmyys ei ole kuitenkaan kuollutta, tuo liikkumattomuus ei
tunteettomuutta. Se on vain siveän, kainon sielun luontaista
koskemattomuutta. Ja kun hän hymyilee...
— Oli miten oli! Voisin kuolla hänen viittauksestaan.
— Myöskin minä. Tappaa tai tulla tapetuksi.
He, kuten kaikki muutkin, olivat mielipuolisesti Zaidaan rakastuneet.
Ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, ettei kreivi Ilja ansainnut
häntä niin nimeksikään.
Kukin tekivät he hänelle vuorostaan myös rakkaudentunnustuksiaan.
Zaida kuunteli heitä kaikkia, hymyili, ei evännyt eikä myöntänyt, vaan
jätti heidät jokaisen toivon ja epätoivon vaihteille, joka oli omiaan
heidän ihailuaan äärimmilleen kiihoittamaan.
— Hän on sfinksi!
— Hän on arvoitus!
— Hän on hyvän ja pahan tiedon puu!
Tuollaiset huudahdukset tulkitsivat paikkakunnan herrojen mielipidettä
hänestä.
Kiihkein kaikista oli entinen kaartinluutnantti Jurjev. Hän ei saanut
enää rauhaa päivällä eikä yöllä. Zaidan salaperäiset kasvot väikkyivät
alati hänen sielunsilmiensä edessä.
Eräänä päivänä he olivat kaikki vieraisilla paikkakunnan rauhantuomarin
luona. Huviteltiin ampumalla pilkkaan pistoolilla. Varsinkin naiset
olivat tähän urheiluun tuiki ihastuneet.
Myöskin Zaida oli siellä.
Luutnantti Jurjev seuraili häntä kaikkialle ja kuiskaili hänen
korvaansa entistä epätoivoisemmin ääretöntä rakkauttaan ja intohimoaan.
— Te laskette leikkiä, hymyili Zaida.
— Jumal'auta, en! intoili Jurjev. Ajattelen teitä, uneksin teistä.
Tulen hulluksi, jumal'auta, jos työnnätte luotanne minut.
— Niin kaikki sanovat, hymyili Zaida. Miksi minun pitäisi uskoa
erikoisesti juuri teitä? Näyttäkää, todistakaa rakkautenne!
— Saatte nähdä, virkahti Jurjev matalalla äänellä.
Talon rouvan oli vuoro ampua juuri. Hän piti jo pistoolia ylhäällä ja
tähtäsi, sormi liipaisimella. Ennen kuin kukaan ehti estää tai talon
rouva huomata edes, mistä kysymys oli, oli luutnantti Jurjev pistänyt
kätensä pistoolinsuun eteen.
Laukaus pamahti. Käsi vaipui alas verisenä ja läpiammuttuna.
Nyt uskoi Zaida.
Yleisen hämmingin kestäessä, sillä aikaa kun Jurjevia hoidettiin ja
sidottiin, hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen etsivin, tutkivin
silmin häneen, koettaen arvata hänen sielunliikkeitään ja eritellen
yhtä tarkasti omiaan.
Siis tuohon saakka hän voi miehet ajaa! Siis tuohon saakka oli hänellä,
vaikka hän ei ollut vielä antautunutkaan, valta häntä rakastavien
miessydänten yli!
Tuo oli enempi kuin kaksintaistelu.
Luutnantti Jurjevista tuli hänen rakastajansa. Heidän suhteensa kesti
ummelleen kuusi kuukautta eli juuri niinkauan kuin Zaida viitsi
ylläpitää sitä.
Hän väsyi siihen. Jurjev vaivasi häntä alituisella
mustasukkaisuudellaan. Se oli taas ominaisuus, jota Zaida ei voinut
sietää ollenkaan. Hän ei itse ollut koskaan tuntenut sitä eikä
senvuoksi voinut sitä myöskään muissa ymmärtää.
Hän päätti vapautua Jurjevista. Mutta miten?
Ottamalla toisen rakastajan? Sehän olisi ollut helppoa hänelle, mutta
tuskin vienyt tarkoitettuun tulokseen. Miehet olivat niin kummallisia!
He surivat, kärsivät, riitelivät, uhkasivat eivätkä kuitenkaan
luopuneet rakkautensa esineestä.
Matkustamalla pois? Siihen hänellä ei ollut varaa taas.
Zaida päätti antaa kohtalon ratkaista.
Ja kohtalo oli hänelle tällaisissa tapauksissa aina kaksintaistelu.
Itse asia oli hänelle tosin jo kadottanut kaiken romantisen
jännityksensä. Mutta sen tulokset saattoivat kuitenkin joskus olla
hyvinkin kunnioitusta herättäviä.
Varsinkin senjälkeen kun Kijevissä eräs upseeri oli surmannut toisen
kaksintaistelussa, suuntautuivat Zaidan ajatukset yhä enemmän tuohon
keinoon. Mutta se olikin tapahtunut pistooleilla. Siinä ase! Miekka ei
itse asiassa kelvannut mihinkään.
Mutta mitä jos Jurjev, joka oli tunnettu pistoolinkäyttäjä, sensijaan
että antaisi sulasta rakkaudesta häneen ampua itsensä, surmaisikin
hänen miehensä?
Yhdentekevää!
Kun Zaida oikein tuumi asiaa, hän huomasi että hän ehkä vielä
mieluummin tahtoi vapautua kreivi Iljasta.
Mitä iloa hänellä oikeastaan oli miehestään? Ja mitä hyötyä? Ei mitään,
ei kerrassa mitään. Maatilan hän saisi joka tapauksessa periä.
Kohtalo sai ratkaista. Pääasia, että toinen noista miehistä häviäisi
elämän näyttämöltä.
6.
Zaidalle oli hyvin helppo järjestää asiat niin, että kreivi Ilja
loukkasi Jurjevia. Hänen yllytyksestään lähetti jälkimmäinen kreiville
kaksintaistelu vaatimuksensa.
Mutta kreivi Ilja ei ottanut vastaan sitä.
Hän ei todellakaan ottanut vastaan. Mikä eläin!
Hän vain nauroi ja selitti, että hän ja Jurjev olivat parhaita ystäviä
ja jos Jurjevilla oli jotakin valittamista häntä vastaan, hän oli heti
valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin toinen halusi vain.
Sekundantit menivät tyhjin toimin matkoihinsa. Mutta Zaida kihisi
vihasta. Näinkö täytyi siis raueta koko hänen suunnitelmansa?
Jurjev ja kreivi Ilja sopivat todellakin, näyttipä heidän ystävyytensä
tästä tilapäisestä välikohtauksesta vain lämmenneen ja lujittuneen.
Zaida tunsi hetkisen itsensä melkein kuin syrjäytetyksi noiden kahden
lähestyessä toisiaan, joita hän juuri oli tahtonut toisistaan
etäännyttää ja saada vihamiehinä, surma-ase kädessä, toisiaan vastaan
seisomaan.
Tuokin oli uusi kokemus Zaidalle.
Miehet voivat siis tuollaisiakin olla! Lyödä kättä keskenään ja jättää
turvattoman naisen epäritarillisesti siihen sivuun seisomaan! Tämän
opetuksen muistaisi hän kyllä. Toistakertaa ei hänelle tämäntapaista
erehdystä enää saisi tapahtua.
Murhatkoon siis jompikumpi heistä toisen, jos kerran on mahdotonta
pakottaa heitä kaksintaisteluun!
Tuo ajatus liiti lintuna Zaidan aivojen yli.
Ensi kerralla hän sitä kauhistui. Mutta se tuli takaisin ja silloin se
oli jo paljon vähemmän kauhistuttava hänen mielestään. Murha tai
kaksintaistelu! Olihan se oikeastaan sama asia. Ja siten hänen ehkä
onnistuisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vapautua samalla
kertaa heistä molemmista.
Toinen lautoihin, toinen rautoihin! Se olisi oikein noille kummallekin.
Zaida oli nyt joka tapauksessa päättänyt kostaa heille.
Hän kyseli vain itseltään: kumpi? Kummassa olisi kyllin miestä
lähettämään hänen tähtenä murhaisan luodin toisen sydämeen?
Pian hän huomasi, ettei hänellä tässä suhteessa voinut olla paljon
toiveita Jurjevista. Tämä oli ritarillinen luonne, joka tosin rakasti
silmittömästi Zaidaa, mutta ei olisi edes rakastetun naisen vuoksi
ollut valmis mihinkään alhaiseen.
Entä hänen miehensä kreivi Ilja sitten?
Zaida tarkasteli ensi kertaa tällä silmällä häntä. Ei, ei ollut
tuostakaan! Nautiskelija, irstailija, juoppolalli tosin, mutta ei
murhamies. Eikö hänessä siis piillyt mitään väkivaltaisia voimia, joita
olisi voinut ärsyttää ja pienestä idusta suureksi kasvattaa...?
Kyllä, pilli! Kun hän oli juonut kylliksi, hän voi olla hyvinkin
väkivaltainen. Kerran hän oli sellaisessa tilassa esim. lyönyt Zaidaa
ja uhannut ampua hänet.
Siinä oli kohta! Siinä oli aukko muurissa, josta hän ehkä voisi
sisiliskona sisälle tunkeutua.
Mutta täytyi saada hänet juomaan, paljon juomaan. Ja sitten valmistaa
sopiva tilaisuus.
Myöskin oli tarpeellista rakastuttaa hänet jälleen nuoruutensa
morsiameen hurjasti, mielenvikaisesti, kuten kerran entisinä aikoina,
jolloin hän oli ollut valmis ryöstämään hänet ja hänen kanssaan
maailman ääriin pakenemaan.
Zaida päätti koettaa, onnistuisiko se vielä hänelle.
Se kävi helpommin kuin hän oli odottanutkaan.
Hän oli vain muutamia päiviä hellempi ja huomaavaisempi miehelleen kuin
milloinkaan. Hän pukeutui koulutyttömäisesti ja palautti taitavasti
toisen mieleen vanhoja muistoja, vanhoja lemmenkohtauksia. Hän ärsytti
kreivi Iljan itserakkautta ja oli ihailevinaan hänen jokaista sanaansa
ja tekoaan, vieläpä hänen sangen tuulentupaisia suunnitelmiaan maatilan
parantamiseksi ja heidän aineellisen asemansa kohottamiseksi.
Luonnollisesti hän samalla antautui tavallista suuremmalla
taituruudella miehensä rajuille hyväilyille, joista hän itse asiassa ei
ollut koskaan kieltäytynytkään.
Hänen onnistui. Kreivi Ilja uskoi jo olevansa aika mies mielestään.
Nyt hän on kypsä, ajatteli Zaida. Nyt hän ei salli enää kenen tomppelin
hyvänsä rakastella vaimoaan. Nyt hän ampuu. Mutta nyt on myös
käytettävä tilaisuutta.
Hän valmisti kotiinsa kestit ja kutsui Jurjevin ynnä koko seudun
aateliston niihin.
Hän oli mitä ihastuttavin emäntä, jota vieraitten silmät mielellään
seurasivat. Ihastunein kaikista oli kuitenkin Jurjev, joka katsoi
yleisesti aavistetun rakastaja-asemansa sallivan hänelle eräänlaisia
etuoikeuksia muiden rinnalla talon emännän julkiseenkin suosioon,
kädenpuristuksiin ja silmän-iskuihin nähden.
Zaida laittoi aina niin, että kreivi Ilja saattoi havaita ne. Ja
samalla ikäänkuin ilmiantoi miehelleen tämän tunkeilevan ja hänelle
epätervetulleen kosiskelijan.
Kreivi Ilja ei sanonut mitään, vaan joi kovasti, tyhjentäen lasinsa
aina pohjaan ja kehoittaen vieraita samoin tekemään.
Tunnelma nousi. Harva oli selvä enää. Silloin ehdotti joku, että
lähdettäisiin välillä ajelemaan kauniissa talvi-illassa, kukin naisensa
keralla ja palattaisiin sitten takaisin pitoja jatkamaan.
Ehdotus saavutti yleisen suosion myrskyn.
Zaidankin mielestä se oli hyvin onnistunut ajatus. Mutta hän heitti
paljonpuhuvan katseen mieheensä, kun Jurjev eteisessä ilman muuta
ojensi käsivartensa ja pyysi saattaa rekeen hänet.
Tällä kertaa näytti kreivi Ilja hänet ymmärtävän.
Joku herroista keksi kantaa naisensa portailta rekeen. Toinen seurasi
hänen esimerkkiään. Myöskin Jurjev kantoi Zaidan käsivarsillaan. Mutta
ennen kuin hän päästi hänet taljojen alle, hän kumartui äkkiä ja
suuteli häntä.
Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus ja hän vaipui maahan sanaa
päästämättä.
Kreivi Ilja seisoi portailla silmät verestävinä, pistooli kädessään.
Hän oli ampunut selkään häntä.
— Ruumis syrjään! hän huusi hurjasti. Minä ammuin hänet. Minä ammuin
kuin koiran hänet. Te näitte, että hän suuteli vaimoani.
Sitten hän heittäysi itse vaimonsa vierelle rekeen, ärjäsi kuskille ja
valjakko vieri kalpeaan kuutamoon.
Jurjev eli vielä. Häntä lähdettiin kotiinsa kuljettamaan, mutta hän
kuoli matkalla. Herroista asettuivat useimmat jyrkästi kreivi Iljan
puolelle.
— Se oli miehen työ, kuului reestä rekeen yleinen mielipide. Samoin
olisin minä tehnyt hänen sijassaan.
Kaikki he olivat olleet sydämessään kateellisia Jurjeville tämän
nauttiman suosion vuoksi. Siksi oli kreivi Ilja äkkiä kohonnut miltei
sankariksi heidän silmissään.
— Mutta sehän oli leikkiä, pelkkää viatonta leikkiä, itkivät naiset.
Pieni suudelma.
— Ei suudella rankaisematta toisten vaimoja, vastasivat miehet
vakavasti. Sitäpaitsi sinä tiedät hyvin, kultaseni, ettei se niinkään
viatonta ollut.
Useat heistä palasivat vielä juominkia jatkamaan.
Asiasta syntyi luonnollisesti oikeusjuttu. Mutta korkea oikeus oli
samaa mieltä kuin seudun kavaljeerit. Se katsoi, että kreivi Iljalla
oli ollut pätevät syyt tekoonsa.
Hänet vapautettiin.
Zaida oli siis vain puoleksi onnistunut. Ja nyt hän oli ilman
rakastajaa.
7.
Jurjev jätti jälkeensä suuren omaisuuden, joka luonnollisesti siirtyi
hänen lähimmille sukulaisilleen.
Nyt vasta sai Zaida silmänsä auki. Kuinka typerä, kuinka sanomattoman,
kuinka kuvailemattoman vajajärkinen hän oli ollutkin! Miksi ei hän
ennen suunnittelemaansa tapausta ollut pakottanut Jurjevia
testamentteeraamaan ainakin osan omaisuudestaan hänelle? Jos hän oikein
tunsi miehensä, ei tälläkään tarkemmin ajatellen olisi ollut mitään
sitä vastaan.
Pakottanut? Tietysti ei minkäänlainen pakotus hänen puolestaan olisi
voinut eikä saanut tulla kysymykseen.
Niin tyhmä ei hän luonnollisesti ollut, niin yksinkertaisesti hän ei
olisi suinkaan menetellyt. Hän olisi ainoastaan laittanut niin, että
Jurjev itse olisi tarjonnut testamenttia hänelle.
Tarjonnut, ja kun hän olisi torjunut, tyrkyttänyt, pyytänyt, rukoillut
polvillaan ja _vaatinut_ hänen sitä vastaan-ottamaan...
Mutta aika nyt enää kuvitella, kuinka viisaasti hän olisi voinut kaikki
yksityisseikat hoitaa, kun hän kerran oli ollut niin ymmärtämätön itse
pääasiassa!
Aika nyt enää lipoa kieltään! Hyvä herkkupala oli nyt joka tapauksessa
tällä kertaa sivu suun tipahtanut.
Tällä kertaa, mutta ei toiste.
Sen ainakin päätti Zaida lujasti mielessään. Toista kertaa ei hän enää
näin tyhmä olisi. Kyllä hän vasta osaisi paremmin varailla itsensä,
ennen kuin hän päästäisi ihailijansa toisiaan kuoliaaksi ampumaan.
Miehestään hän ei tuon tapauksen jälkeen enää sen enempää välittänyt.
Mies oli tehnyt tehtävänsä, mies sai mennä. Ja kreivi Ilja lohduttausi
entiseen tapaansa, suoden kaiken vapauden vaimolleen, kun tämä vain
salli hänelle saman.
Zaida rupesi nyt katselemaan ympäriltään uutta rakastajaa itselleen.
Eihän hän voinut elää ilman rakastajaa. Täytyihän hänellä olla mies. Ja
tuon miehen täytyi olla rikas, sillä Zaidan teki mieli jälleen suureen
maailmaan, ja hän tiesi, ettei se ollut mahdollista muuten kuin miehen
avulla.
Hänen silmänsä kulkivat mies mieheltä, rivi riviltä, pysähtyen vihdoin
nuoreen parooni von Helleriin.
Tosin tämä ei ollut kovin rikas, ei ainakaan tarpeellisen rikas, mutta
voisihan hän henkivakuuttaa itsensä. Kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Eihän koskaan tiennyt, mitä voisi tapahtua...
Zaida yllätti itsensä hymyilemästä yksinään omalle kuvalleen peilissä,
kun hän noin ajatteli.
Siinä silmänräpäyksessä hänen hymyilynsä hyytyi ja hän tunsi omantunnon
vaivoja. Olihan julmaa, olihan epäinhimillistä ajatella noin. Hyi, mikä
hirviö hänestä oli jo mahtanut tullakaan!
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi sama salaperäinen hymy
jälleen hänen kapeille huulilleen.
Mitä julmaa? Miksi epäinhimillistä? Eihän hän tehnyt mitään. Miehet
tekivät. Oliko hän syypää esim. siihen, että kreivi Iljan veli Feodor
oli hänen vuokseen surmannut itsensä?
Ei, totisesti ei! Hän oli vain pitänyt paljon tuosta kunnon
nuorukaisesta ja tämä puolestaan oli vannonut häntä rakastavansa.
Kaikesta päättäen hän oli puhunut totta. Ja silloin oli Zaida uskonut
sen ja hänelle mielellään antautunut.
Oliko hänen syynsä, että poika tuosta pikkuseikasta oli saanut ankaria
omantunnon vaivoja? Tai hänen syynsä, että hän oli koettanut ymmärtää
nuorukaista, tunkeutua hänen ajatusjuoksuunsa ja säestää hänen
tuskallisia mielialojaan? Oliko ehkä hänen syynsä sekin, että ne täten
olivat kasvaneet kymmenkertaisiksi?
Naurettavaa! Sittenhän ei uskaltaisi koskaan olla yhtämieltä ihmisten
kanssa.
Mitä hän mahtoi sille, että ihmiset olivat hulluja?
Vai olisiko hänen ehkä pitänyt sekin aavistaa, että kreivi Feodorin
hulluus päättyisi itsemurhalla?
Ei! Sitä ei kukaan minkään oikeuden eikä kohtuuden nimessä voinut
vaatia häneltä.
Taikka pitäisikö hänen ehkä soimata itseään siitä, että kreivi Feodorin
perintö-osuus oli langennut tämän vanhemmalle veljelle ja että hänellä
täten oli ollut välillistä hyötyä hänen kuolemastaan?
Zaida hymyili...
Sääli kuitenkin kunnon nuorukaista...
Paras, että parooni Heller jo ajoissa henkivakuuttaisi itsensä. Kun
oikein ajatteli, oli häntä paljon vähemmän sääli.
8.
Parooni Heller oli naimisissa. Hänellä oli vaimo, yhtä nuori kuin hän
itsekin, ja tämän kanssa kaksoiset, joista hän piti kovasti.
Zaida naisellisella vaistollaan ymmärsi, että jos hänen mieli päästä
johonkin lopputulokseen, oli parooni Heller ensin perheestään
eristettävä.
Mutta miten?
Siten että hän, Zaida, ja hänen miehensä muuttaisivat ensi talveksi
kaupunkiin, parooni Heller seuraisi heitä eikä enää ollenkaan palajaisi
kotiin. Suunnitelma oli selvä. Muu seuraisi kyllä sitten itsestään.
Niin tapahtui. Eräänä syyskesän päivänä sanoi Zaida nimittäin
miehelleen:
— Armaani, eikö totta, me menehdymme täällä maalla? Emmehän me voi
täällä ijäti asua. Mielestäni sinunkin suuret lahjasi vaativat
liikuntaa, käytäntöä.
— Aivan oikein, myönsi kreivi Ilja flegmaattisesti. Minäkin
matkustaisin mielelläni jonnekin. Mutta mihin? Ja miten?
— Olen ajatellut, että muuttaisimme ensi aluksi kaupunkiin. Pitkä talvi
on tulossa taas. Me emme mitenkään jaksa sitä enää täällä maalla.
— Olet aivan oikeassa, myönsi kreivi jälleen yhtä flegmaattisesti ja
filosofisesti. Mutta mitä me kaupungissa tekisimme? Ja ennen kaikkea,
millä me eläisimme?
Zaidalla oli siihenkin heti vastaus valmiiksi mietittynä.
— Mielestäni sinä voisit hankkia jonkun viran siellä, huomautti hän,
aivan kuin se ajatus olisi juuri sillä hetkellä hänen päähänsä
pälkähtänyt.
Kreivi Ilja hämmästyi.
— Viran? toisti hän koneellisesti. Viran? Sitä en tosiaankaan ole
tullut ajatelleeksi. Mitä virkaa minä voisin hakea mielestäsi?
— Mitä hyvänsä, selitti Zaida. Mies sinun lahjoillasi! Jotakin
kuvernöörinsihteerin virkaa ensi aluksi. Niin pian kuin ilmoittaudut,
saat sinä sen luonnollisesti.
— Luonnollisesti, myönsi kreivi. Mutta luuletko, että se on sopivaa
minun aatelis-arvolleni?
Zaida kohautti olkapäitään.
— Hyvä Jumala, kuka sen niin tarkkaan tietää. Mutta virka-uralla voi
päästä sangen pitkälle, vaikka ministeriksi.
— Minä puolestani, selitti kreivi vilpittömästi, en ole koskaan
sellaista mahdollisuutta ajatellut.
— Ystäväni, virkahti Zaida huolestuneena, sinulta puuttuu kunnianhimoa.
Sinusta voisi tulla mitä hyvänsä. Ah, jospa minä olisin sinun
sijassasi!
— Sinusta tulisi ministeri, myönsi kreivi Ilja melkein ihaillen. Mutta
minusta? Mitä hittoa voisi minusta tulla? Enempää kuin olen, tarkoitan?
— Ainakin rikas, sanoi Zaida silmää räpäyttämättä. Minä en puhu
virkamiehen tuloista, sillä ne ovat mitättömät, vaan hänen
sivutuloistaan. Ne voivat onnellisissa tapauksissa nousta
suunnattomiin.
— Täytyy miettiä asiaa, tuumi kreivi. Eikä hullumpi olisikaan vielä
kerran ennen kuolemaansa tuntea rikkaaksi itseään.
Siemen oli kylvetty, ja Zaida tiesi sen kasvavan ja tuleentuvan.
Kreivi Ilja ilmoittautui kuvernöörille ja sai viran luonnollisesti.
Yhtä luonnollista oli, että hän ei sitä hoitanut juuri nimeksikään.
Mutta Zaida oli päässyt tarkoituksensa perille. He muuttivat talveksi
kaupunkiin.
Myöskin parooni Heller sai äkkiä paljon äärettömän tärkeätä
toimittamista kaupungissa. Liikeasioita! selitti hän perheelleen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä liikeasioita hänellä, rauhallisella
maanviljelijällä, saattoi kaupungissa olla. Mutta hänen perheensä uskoi
sen, ja myöskin hänen ystävissään tilanhaltijoissa herätti tuo sana
taika-uskoista kunnioitusta.
Hän seurusteli alituisesti Zaidan kanssa. Ja jo uudenvuoden korvissa
hän oli niin pitkällä, että hän kirjoitti seuraavan kirjeen
lemmitylleen:
"Kunniasanallani ja kaiken nimessä, mikä minussa vielä on lujaa ja
turmeltumatonta, lupaan minä, Pjotr Nikolai von Heller, täyttäväni
kaiken, mitä Zaida Andrejevna Rurik minulta Kijevissä oloaikanani
suvaitsee vaatia. Vannon sitäpaitsi, että tämä ei ole mikään uhri
minun puoleltani ja etten vaadi mitään vastalahjaa. Olen aina
toimiva sen puhtaan rakkauden nimessä, joka on ottanut haltuunsa
koko elämäni.