RISTO (keskeyttäen). Mutta mitä varten sitte tarvitset pääsi puhki
huolehtia. Vanhat sanovat, että aikakirjoissa tuolla ylhäällä on aina
kaksi ja kaksi nimeä rinnatusten Aatamista ja Eevasta alkaen. Ja ne
kaksi on määrätty tulemaan yhdeksi.
PAAVO. Vai niin. Onko Sohvin ja minunkin nimet siellä?
RISTO. Kyllä kai, mutta ovatko juuri rinnatusten, sitä ei vielä voi
tietää.
PAAVO. Milloinkas?
RISTO. No sitte vasta kun nähdään, saatteko te toisenne. — Mutta minä
uskon kuin Asikaisen Antti, että kaikki mitä tapahtuu, on jo ennen
aikakirjoihin kirjoitettu, ja sen vuoksi on tämä poika iloinen kuin
kesävarsa.
PAAVO. Sinulla on sellainen luonto.
RISTO. Luonto kuin luonto! Et sinäkään ole suruvirsien kanssa syntynyt.
— Mutta laulakaamme toki me virkaveljet, raudantakojat ja alasimen
kalkuttajat nuoren sydämen huojennukseksi. Muistelkaamme sitä vanhaa
isävaarisi runoa, sehän on kuin meille tehty. (Laulavat yhdessä
Kalevalan runosäveleellä.)
Seppä mun oli isäni. Äitini sepän emäntä. Sepäksi minäkin synnyin.
Kasvoin rauan katsojaksi.
Seppä on vanhin taitajista. Rautio rakentajista, Paljon on pajassa
ollut. Ahjon luona askaroinut. Siksi on sysinen muoto. Hiilenkarvainen
hipiä. Vaan elä karta, kaunis neito, Välttele, valittu impi!
Musta on valkean varana, Vahva heikon vartijana; Et ole tuetta, tyttö,
Suojatta sepän sylissä. Kovat on sepällä kourat Käsivarret voimalliset,
Niinkuin pihtiset pivossa Tahi rauta valkeassa: Lämmin on sepällä
luonto, Polttava povessa tunne Niinkuin on teräs tulessa, Hehkuvainen
kiitoksessa.
PAAVO. Ei tämä laulu sovi oikein minun luonnolleni. Sen pitäisi hehkua
kuin rauta ahjossa.
RISTO. Voi sinua veikkonen, sinähän kimmastelet kuin olisi
kahmalollinen kuumia sysiä sisälläsi.
PAAVO. Kahmalollinen' Sano kapallinen.
RISTO. No kun ei laulut auta, niin rohdot esille. (Ottaa viinapullon.)
Voi kirkas ja makia, tule tänne murheellisten takia, sinä joka sairaat
parannat, etkä terveillekään mitään pahaa tee, astu alas maailmaan
meidän pojan mekkoon ja paitaan. — Mitä olisi maailma ilman viinaa?
Se olisi musta kuin sysi. Mutta kun minä otan ryypyn, niin se näyttää
valkealta kuin palttina. Käy kiinni, Paavo, et nyt yhdellä tai kahdella
ryypyllä pääse.
PAAVO (uhkamielisenä). Saamari, minä juon!
RISTO. Ei riitä! Karkase luontosi, mies, sanoi Isontuvan Iisakki kun
rommia otti. Tee itsesi kovaksi kuin alasimen kylki!
PAAVO, Kovaksi ja kalseaksi. (Antaa pullon pois.) Se oli oikea siemaus.
Mutta karvasteleepa se kulkkua, sanon minä.
RISTO. Karvasta ensin, makeata sitte. Perästä tulee ilo ja riemu.
PAAVO. Ilo ja riemu pauhaavan musiikin keralla, semmoista pitäisi
elämän oleman!
RISTO. Tuo puhe alkaa jo kelvata. Näen, että sinustakin vielä mies
tulee.
PAAVO (alkaa juopua). Häh! Enkö ole ollut mies jo ennen tätä päivääkin,
mies ja seppä, mitäs sanot, Risto?
RISTO. Mies kuin mies. Mutta äsken olit vähällä itkeä kuin akka.
PAAVO. En minä itke, en. Surulle annan lähtökäskyt ja ilon otan
kelkkaani. (Laulaa.) »Ja mitäs minä huolin veitikka nuori, jolla on
rinta kuin tunturivuori.» — Jaa-ah, sinä sanoit, että minusta nyt vasta
tulee mies, Murra katsos näitä käsiä. Mitäs sanot niistä, häh?
RISTO. Mustat ja pahkuraiset.
PAAVO. Ne ovat sepän kädet, ne, ja onneton on se, joka joutuu
sellaisiin pihtiin. Saamari, minä puristaisin kuin rautaa.
RISTO. Ethän minua niillä puristane, sillä olenhan ystäväsi.
PAAVO. Mutta sinä sanoit minua akaksi. Kuule, mikä herjaus! Ellet olisi
virkaveikko ja kanssani yhdessä rautaa kolhinut, niin puristeleisinpa
sinua, mies, että tallukset taivasta kohti keikkuisivat.
RISTO. Elä käy kiinni takkiini, Paavo, sillä tahdon eheän takin kanssa
vielä tänä iltana tanssia.
PAAVO. Häh, takkiko sinulla on tanssitoverina?
RISTO. Se ja paljon muuta lisäksi. Aionpa vielä hakea oman kultani
Tahvanaisen tuvasta.
PAAVO. Kirstinkö? Ei Tahvanainen Kirstiä laske.
RISTO. Mitäh?
PAAVO. Niinpähän sanoin, että Tahvanainen tanssittaa kotipolskaa omassa
pirtissään.
RISTO. Mitä virnailet sinä, häh?
PAAVO. Tarvitseehan niin mahtava mies kaksikin kullannuppua, pienoista
sirkkusilmää.
RISTO. Elä saata minun sisuani kuohuksiin, Paavo!
PAAVO. Ole uhmailematta, mies, ei Kirsti sinusta huoli, tuollaisesta
köyhästä kulkuripojasta.
RISTO. Se on nietua se. Mutta katsoppas kielesi kärkeen, se tulee jo
liian teräväksi.
PAAVO (jatkaa niinkuin ennen juopuneena). Laulele jo niinkuin minäkin.
(Laulaa.)
"Ei nyt enää, ei nyt enää Kesämarjat auta. Minun kultani rakkaus On
ruostunut kuin rauta."
RISTO. Lopeta loilotuksesi ja lähtekäämme Kirstiä hakemaan.
PAAVO. Turhaa touhua, miesparka, hihihii! Mutta kuuleppas tätä värsyä.
(Laulaa.)
"Minun kultani ripottaa Ja suikkaa muille suuta. Minä raukka rakastan
Ja enkä taida muuta."
SOHVI (tulee oikealta, yksin.) Paavoko on juovuksissa!
PAAVO (huomattuaan Sohvin) Tirolini lintuseni, mistäs tulet,
sydänkäpyni?
SOHVI. Tietää et tarvitse.
PAAVO. Hyvä, että minäkin tietäisin, missä lintu liinaharja lentelee.
RISTO. Tiedäthän sen, Paavo. Tulee tanssista ja menee Tahvanaisen
kanssa veisaamaan.
PAAVO. Lykkyä tykö, sanon minä. Joko Tahvanainen vie kohta kuulutusta
ottamaan? — Minulla on vielä sulhasen juhlakärrit raudoittamatta.
Pannaanko nauvut ja parut vieterien väliin, häh? — Eikö passaa?
Sittehän olisi komeata kulkeminen suuren pitäjän pomon rinnalla, kun
linjaalit marssia soittaisivat ja pyörät löisivät rumpua.
RISTO. Sinä puhut tänään liikoja, lähde nyt, Paavo.
PAAVO. Farväl, sanoi ruotsalainen. Lähetätkö Tahvanaiselle terveisiä?
Me pajaveljet liikumme ja laulamme. (Menevät vasemmalle, laulaen.)
"Kaks' on meitä veljestä ja eikös meit' oo kaksi, Toinen hulivili
huijari ja toinen mamman lapsi."
SOHVI (yksin). Mitä olen minä tehnyt! — Oliko se Paavo, joka noin
puhui, oliko se mies, jota olen ihaillut ja rakastanut. Voi minua!
(Itkee.)
POKELAINEN (tulee vasemmalta). Luullakseni tästä pitäisi mennä
tie Kisamäelle, jossa Jukaraisen tytärkin keikkuu ilon ja riemun
karkeloissa. — Ei taitaisi oikein sopia näin kristilliselle miehelle
mennä sellaiseen paikkaan. Mutta Sohvin tähden. — Ja alanpa itseäni
pitää niinkuin nuorena sulhasmiehenä. Noo, sopiihan sitte ruveta
vakavammaksi, kun tässä akalliseksi joutuu. (Huomaa Sohvin.) Kas,
täällähän Sohvi onkin, ja istuu yksin ikävöivän näköisenä. Olisikohan
minua itkenyt ja odottanut? Mutta tästedes ei sinun pidä itkemän, sillä
minä olen sinun luonasi. — Nyt olisi aika puhua hänelle jotakin, vaan
mitä hänelle sanoisin. (Lähestyy Sohvia.) Onko Sohvikin täällä?
SOHVI. Niinkuin mestari näkee.
POKELAINEN. Näkeekö Sohvi näitä hansikkaita minun kädessäni?
SOHVI. Kyllä näen.
POKELAINEN. Nämä ostin Nikulaisen puodista.
SOHVI. Vai niin.
POKELAINEN. Ja Nikulainen sanoi, että nämä sopivat hyvin minulle.
SOHVI. Näkyväthän nuo sopivan.
POKELAINEN. Ei vaan tullut rovastille näytetyksi. Mutta kyllä minä
luulen, että hän minut lukkariksi ottaa, vaikka ei näitä nähnytkään.
SOHVI. Ottaako rovasti mestari Pokelaisen lukkariksensa?
POKELAINEN. Semmoinen olisi meininki. Rovasti sanoi, että minut
huudetaan neljänneksi vaalilaulajaksi. Ja kun minusta tulee lukkari,
niin jostakin täytyy tulla lukkarin rouva.
SOHVI. Tietysti.
POKELAINEN. Mahtaisikohan tuntua hauskalta olla lukkarin rouvana?
SOHVI (nauraen). Teilläpä on tänään hauskoja kysymyksiä. Saatte minut
väkistenkin nauramaan, mestari Pokelainen. (Menee.)
POKELAINEN (yksin). Ahaa, eikös tullut Sohvi heti iloiselle mielelle.
Äsken kivellä istui ja itkua tuhersi, mutta kun minä lähenin, niin
kyyneleet nauruun kuivuivat. — En vielä kerinnyt sanoa suoraan, mutta
ymmärsipä Sohvi viittauksillakin. Viksu tyttö. Hänestä minä saan komean
rouvan. — Mutta olisihan sitä pitänyt saada vähän niinkuin syleilläkin
näin tällä tavoin. (On syleilevinään Sohvia siltä paikalta, missä
Sohvi oli istunut.) Niinhän herrasväellä kuulun olevan tapana näin
ensimmäisen tunnustuksen hetkellä. Mutta toisella kertaa minä ainakin
sen teen. — Minnehän sillä lie ollut kiire, ehkä meni Kisakentälle.
Taispa olla sitä paljon, että lähde nyt tanssimaan, Joonas. Jaa, sinne
minä menen ja tanssin, että nutun helmat liehuu. Ja nämät kiiltävät
hansikkaat välkkykööt kuin hopeasoljet Sohvin röijyn liepeillä. (Menee
oikealle.)
RISTO (tulee Kirstin kanssa vasemmalta). Elä itke, tyttöseni, elä.
Kohta näkyy Kisakenttä ja siellä unohdamme hetken murheet.
KIRSTI. Tämä oli häväistys, jota en hetkessä unohda.
RISTO. Mutta tyynnyhän nyt kuitenkin ja istu tuohon vähäksi aikaa.
Ankara juttu pitää nouseman Tahvanaista vastaan tämän johdosta. — Lyödä
piiskalla, mikä hävyttömyys! Mitä Tahvanaisella oikeastaan on sinua
vastaan?