PAAVO. Vaan —? Mitä tarkoitat siis?
SOHVI. Voi, päästä minut jo! Tuolla näkyy kylän tyttöjä menevän
Kisamäelle. He eivät saa nähdä meitä yhdessä. (Menee oikealle).
PAAVO (yksin). He eivät saa nähdä meitä yhdessä! Hän karttaa siis
minua. Voi, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? — Tuolla hän menee
valkeana kuin päivä ja ihanana kuin aurinko. Rientäisin sinne toisten
joukkoon ja pyörittäisin häntä näitten käsivarsien varassa kummun
vihertävällä nurmella ilon ja riemun musiikin puhaltaessa, niinkuin
tein ennen? — Ei, minä en mene sinne. Sohvi ei ole niinkuin ennen.
(Laula» vaalilla runosäveleellä.)
Mikä muutti mielen hellan, Ilon kaunihin kaotti Minun kaunokullaltani.
Armahaltani omalta? Mi sai kylmäksi kevähän. Pimeäksi nuoren päivän
Keskellä iloketoa. Riemuaian alkaessa?
RISTO (tulee oikealta). Täällähän sinä olet suruvirsiä veisailemassa.
Läksin sinua etsimään, kun et ollut mukana karkeloissa. Siellä sinunkin
lintusi lentelee kuin pääskynen päiväpaisteessa. Eikö olisi parempi
keikkua siellä mukaua kuin huokailla täällä honkain välissä?
PAAVO. Minä en nyt välitä karkelosta.
RISTO. Et väittä! Mistä semmoinen tunto nyt tuli? — Mutta sinähän
veikkonen olet niin happamen näköinen niinkuin et kolmeen viikkoon
olisi tyttösi huivinkulmaakaan nähnyt. Ja näethän sinä hänet miltei
joka päivä.
PAAVO. Minä en nyt ole oikein iloisella tuulella.
RISTO. Eikö helkkarissa! Mutta heitä hiiteen tuollainen tuuli ja
murjottava muoto! Muuten voisi tyttösi suuttua ja toisen pojan
pauloihin puuttua.
PAAVO (kavahtaen). Toisen pojan pauloihin! Mitäs sanot?
RISTO. Voisihan tulla vaikka Tahvanainen ja kopata korjaansa, koska et
itse ole omaa käkeäsi kukuttamassa.
PAAVO (kiihtyneempänä). Mitä tiedät Tahvanaisesta, Risto!
RISTO. Mikä sinulle nyt tuli? Leikkiähän minä vain laskin. Vai pelkäät
sinä Tahvanaista! Ole huoletta! Ei Tahvanainen uskalla tulla tänne
maailman lasten joukkoon.
PAAVO. Mutta minun vihani nousee ja sappeni kiehuu. Tahvanainen on
ollut Jukaraisessa Sohvia haastattelemassa, ja tiedänpä hänen jo aikoja
ennen haluisiin silmin Jukaraisen tytärtä katselleen.
RISTO. Sinä hourailet, Paavo. Katsoipa Tahvanainen ketun tai kukon
silmillä, niin Sohvi ei hänestä huoli.
PAAVO. Ei tiedä. Tahvanainen on rikas, pomojen tuttu ja ylhäisten
ystävä.
RISTO. Niin pahastiko sinä ajattelet Sohvista?
PAAVO. Kaikkea parasta hänestä ajatteleisin. Mutta Sohvi oli äsken
täällä ja näytti kovin ynseältä. Ei huolinut enää karkeloonkaan
kanssansa.
RISTO. Oletko loukannut häntä?
PAAVO. En tiedä sellaista tapahtuneen.
RISTO. No pala ja puhalla! Mitä konstia ja koukkuja hänellä nyt olisi.
PAAVO. Kukapa sen tietää, mitä naisen mielessä milloinkin piilee.
RISTO. Semmoinen on naisen luonto, syvä kuin meri, jonka salaisuuksien
perille et ikinä pääse.
PAAVO. Minä luulin hänet hyvin tuntevani, ja uskoin varmasti, että hän
minusta pitääkin.
RISTO. Niin minäkin uskoin.
PAAVO. Mutta nyt taitaa olla mennyttä kaikki! Paha aavistukseni sanoo,
ettei hau minusta enää välitä. Voi tätä kovan onnen päivää!
RISTO. Mutta Paavo, ei tämä ruikutus vetele, vaan sinun pitää tulla
terveeksi tästä taudista. Minulla on toki mukana lääkettä, joka pienet
surut pois ajaa. (Ottaa poveltaan viinapullon.) Heh, otappas tuosta!
PAAVO. Mitä tarjoat?
RISTO. Ka, maista, niin tiedät, se on semmoista nestettä, joka iloa
antaa.
PAAVO. Väkevät nesteet eivät ole vielä monesti huulteni yli käyneet,
mutta tänä surun päivänä juon vaikka myrkkyä. (Maistaa.)
RISTO. Enemmän, ei pieni pisara mitään vaikuta. Kyllä sepän suu sietää.
PAAVO. En tahdo juopua.
RISTO (panee pullon pois). No, kuule sitte järjen ääntä!
PAAVO. Mitä sanoo järkes?
RISTO. Järkeni sanoo, että asiassa on kaksi mahdollisuutta.
PAAVO. Mitkä?
RISTO. Joko Sohvi pitää sinusta tahi hän ei pidä.
PAAVO. Sen minäkin ymmärrän.
RISTO. Jos hän sinusta pitää, niin hän tulee vaimoksesi.