ROXANE, CHRISTIAN, CYRANO, ensin piilossa parvekkeen alla.
ROXANE, avaten ikkunansa.
Ken kutsui?
CHRISTIAN.
Minä.
ROXANE.
Ken?
CHRISTIAN.
Christian.
ROXANE, pilkallisesti.
Vai niin! Vai tekö?!
CHRISTIAN.
Puhua tahtoisin ma teille...
CYRANO, parvekkeen alla, Christianille.
Hiljaisemmin
vain. Hyvin tämä käy.
ROXANE.
Ei! Pyydän lähtemähän!
Puhutte huonosti!
CHRISTIAN.
Se armo suokaa!...
ROXANE.
En!
Te ette lemmi mua!
CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava.
Väärä syytös! Lemmin!
-- mä lemmin... niin, ett' äsken... puhua... siit' emmin!
ROXANE, joka aikoi sulkea ikkunansa, pysähtyy.
Ah, sehän sointuu hyvin!
CHRISTIAN, äskeiseen tapaan.
Multa sydämen...
on Amor... valloittanut... lemmenkujeinensa...
Tuo... julma piltti... luulee... sitä kehdoksensa!
ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle.
Parempaa yhä! -- Vaan jos Amor julma on,
hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.
CHRISTIAN, samaten kuin äsken.
Ma sitä... koetin... vaan nä'in... turhan vaivan...
tuo piltti... varttunut on... Herkuleeksi aivan...
ROXANE.
Ah, hyvä!
CHRISTIAN, kuten äsken.
Surmannut... jo... käärmett' on... se kaksi...
Ylpeyden... Epäilyn...
ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen.
Ah, aina paremmaksi
tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana,
kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.
CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen.
Tää vaikeaksi käy. Hst!
ROXANE.
Tänään... miksi lie
puheenne katkonaista?
CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian.
Yössä löytää tie
on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.
ROXANE.
Vaan mulle olevan ei siitä haittaa näy.
CYRANO.
Tien löytää sananne!? -- Oh niin, se tulee siitä,
mä että sydämeeni vastaanotan niitä;
on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla;
ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla,
vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.
ROXANE.
Ne nythän nousevat jo paljon norjemmasti.
CYRANO.
Ne voimisteluaan sai harjoittaa jo tovin.
ROXANE.
Ma varmaan puhunenkin korkealta kovin.
CYRANO.
Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana,
jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.
ROXANE.
Ma tulen alas.
CYRANO, vilkkaasti.
Ei!
ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä.
Penkille kiivetkää!
CYRANO, vetäytyen pelästyneenä varjoon.
Ei!
ROXANE.
Eikö!
CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi.
Käyttäkäämme kallis hetki tää
nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme
näin näkemättä...
ROXANE.
Näkemättä toisiamme?
CYRANO.
Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan:
mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa,
te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus.
Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus.
Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette.
Jos joskus runoilin...
ROXANE.
Te aina runoilette!
CYRANO.
... niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä...
ROXANE.
Miks' ei?
CYRANO.
Siks että aina muulloin sanojani
saneli...
ROXANE.
Kuka?
CYRANO.
... vavistus mun tuntemani,
jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä.
On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.
ROXANE.
Niin on kuin äänennekin kaikuis aivan toisin.
CYRANO, lähestyen, kuumeisesti.
Niin, toisin -- sillä nyt yön turvin rohkenen
ma olla itseni...
Pysähtyy, hämmentyneenä.
Ah, mitä haastelen!
Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta,
tää on niin suloista,... niin uutta mulle!
ROXANE.
Uutta!
CYRANO, hämmennyksissään, sanoja etsien.
Niin, uutta: puhua... näin kaikki... suorin kielin!
Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin...
ROXANE.
Miks pilkkamielin?
CYRANO.
Tunteen kiihkon vuoksi... Aina
siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina:
Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi
ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!
ROXANE.
On kaunis kukkakin.
CYRANO.
Vaan nyt en niitä kerää.
ROXANE.
Sananne uusia on mulle tällä erää.
CYRANO.
Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut,
ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut!
Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan,
vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan!
Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi,
mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi
elämän virrassa!
ROXANE.
Vaan järki?...
CYRANO.
Ensin kyllä
mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä,
vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi!
Jos tänään sananne kuin Voituren soisi,
se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi!
-- Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa,
ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa!
Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu,
niin tunteen tuoreus ja totuus -- pelkään -- haihtuu,
ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo,
ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.
ROXANE.
Vaan järki?...
CYRANO.
Lemmessä en sitä siedä, en!
On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen!
Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme
-- se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! --
me jolloin ymmärrämme korulauseillamme
pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!
ROXANE.
Ja meille jos ois nyt tuo hetki tullut, mitä
te mulle puhuisitte?
CYRANO.
Kaikkea, ah, sitä
mi sydämeni täyttää -- teidät peittää mielin
ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin:
ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen,
ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen.
Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen;
kun sydän värjyy aina lemmentunteitani,
soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani.
Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen!
Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen
voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen!
Sun hiustes säihke aina silmissäni on
kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon:
jos minne silmän luo, hän näkee auringon!
Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden,
sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.
ROXANE, liikutetulla äänellä.
Oi, se on lempeä...
CYRANO.
Niin, totta! Tunne tää,
mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää,
tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla
on lempeä -- vaan sentään itsekkyyttä vailla.
Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin,
ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään,
niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään,
jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin.
-- Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta,
luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta.
Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo,
nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo,
nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen.
Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen!
Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle
mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle!
En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni
näin suurta uskaltanut oottaa osakseni.
Nyt kuolla voisin jo! -- Kas, lausumani sanat
saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat.
Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin
-- ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin
vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!
Suutelee tulisesti parvekkeen jasmiiniköynnöstä.
ROXANE.
Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin,
sua rakastan, sun oon, mun hurmasit...
CYRANO.
Ah, nyt
voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion
mä sytytin. -- Vain yksi pyyntö mulla on,
mä pyydän...
CHRISTIAN, parvekkeen alla.
Suudelmaa.
ROXANE, vetäytyy nopeasti taaksepäin.
Te... kuinka...?
CYRANO.
Oh!
ROXANE.
Niin, mitä
te pyysitte?
CYRANO.
Ma... niin...
Christianille hiljaa.
Tuon toiste ehtinyt
sä kyllä oisit tehdä!
CHRISTIAN.
Tunteet häntä huumaa.
On taottava silloin, kun on rauta kuumaa.
CYRANO, Roxanelle.
Ma pyysin äsken... niin, mä pyysin sulta... mutta
nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.
ROXANE, hiukan pettyneenä.
Siis ette enää pyydä?
CYRANO.
Pyydän... En... ah, en!
Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin.
Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!
CHRISTIAN, vetäen Cyranota vaipasta.
Vaan miksi?
CYRANO.
Vait, Christian!
ROXANE, kumartuen katsomaan.
Ken teille haastelee?
CYRANO.
Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen
vain itseäni: vait, Christian!...
Luuttujen soitto kuuluu.
Ken tullee, ken?
Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista
toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.
Soi sävel riemukas... nyt surun sävele.
Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee?
-- Kas, eikös musta munkki tänne kävele!
Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta
toiselle ja tarkastelee portteja.