Ihana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin
viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta
ihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.
Yli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän
on pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä
hellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.
Hän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu
Rooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on
piirretty yksi ainoa sana — _Volonna_. Hetken perästä hän kääntyy
pois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä
taakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.
Juhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja
liehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on
sunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin
ennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten
on kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee
liike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan
suuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava
erään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän
muistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.
Trattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita
syömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista
naurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra,
joka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen
ympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat
toisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija
johtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö
makaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.
»Täältähän se löydettiin, Luigi, eikö niin — se suihkukaivo?»
»Se löydettiin kellarista juuri sen paikan alta missä nyt istutte.»
Vanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta
soittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta
kuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen,
pappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.
»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa
meitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä
odottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin
suuria tapahtumia.»
»Se tapahtui kaikki hyvin nopeasti, vai mitä, monsignor?»
»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt
työtään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen
aloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin.
St. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava.
Tonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa,
kansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain
tottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»
»Mutta kirkko, monsignor — eikö muutos tapahtunut hyvin nopeasti siinä?»
»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli
vain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman
keisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten
kuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä
maailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole
koskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista
vuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää
uskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»
»Mutta, monsignor, myönnätte kai, että monarkia hävisi nopeasti.»
»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli
kuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön.
Jälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»
»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin
nopeasti?»
»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli
häviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli
askel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko
käyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa:
'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon
käytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»
»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain,
eikö niin?»
»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia.
Mutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä
suurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen
vuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen
valtakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo
sellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä
unelmana.»
Vanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee
tarkkaan.
»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä
todistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»
»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina
olla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta,
että hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne
ovat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi
kuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen,
että meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa
Ikuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän
edellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä,
joita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja
ristiinnaulittiin?»
»_Hän_ on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja
varjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.
»Näittekö hänet koskaan, monsignor?»
»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan
ensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan
vastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin
Mooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»
»Mihinkä hän mahtoi joutua?»
»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan
aikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa
tappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken
tietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita
historia mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana.
Hän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon
kulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä
kukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä.
Mutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa
saapui sinne.»
Taas syntyy äänettömyys, ja vakavat nuoret kasvot katsovat alas.
»Entä _hän_... tuo vaimo...»
»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies.
Sanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän
naisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta
asti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa
sisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa
olivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa,
jossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät
hehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle
Neitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis
lepäsi paareilla. _Eräs_ tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin
mikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa
— rakkaus. Rakkaus teki _hänestäkin_ marttyyrin.»
»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää
suihkulähteessä oli jäljennös _hänen_ päästään.»
»Niinpä kyllä — he olivat viimeiset suuret rakastajat.»
Nuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja
leikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa
levottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän
mennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.
»Kenen kuvapatsaan?» kysyy vanha mies ilmeisesti raskain ponnistuksin.
»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa
talossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»
Vanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen
lähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle,
jossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka
vyöryy Piazza Golonnalle.
Loppu.