»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin
pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa
tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut
kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia
esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta.
Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi
ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.
Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.
Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja
minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata
häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno
on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole
koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N.
sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen
paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka
estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään
väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma,
että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla
hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen
kuolisin.
Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää
sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja
jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja
kumminkin...
Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin
sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä
tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on?
Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit
rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä,
ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi
ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet
ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin
laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.
Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut
asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi,
siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut
häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin
täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi.
Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi
sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava
nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi
ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut,
eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.
Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden
olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri
avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain?
Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä»,
sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt,
mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan.
Mutta _minä_ tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta
kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen
saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit
toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään
suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta
valittaa.
Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani
»ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa
piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle.
Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt,
että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään
maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi
kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois
luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan
tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.
On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos
minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle
kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan,
että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen
sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan,
elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat
tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana
miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni
vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.
Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta
häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni
ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella,
että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut
ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä
vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin
hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi
häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun,
ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei
voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.
Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi
kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli
jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin
rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se
puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi
sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata
sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä
aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki
loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä
tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus,
että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.
Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole
ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni.
Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna
minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi
ainoa sana vain. Siinä kyllin.
Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana
en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi
lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu
kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa
ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten,
että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka
tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.
Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun
läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi
nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä.
Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko
sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi?
Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon
kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi