Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen
luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti
tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.
»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen
ole haettu tohtoria.»
»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi
tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»
»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.
Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»
Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko
Roomassa.
Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä
instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon
alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi
sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle
sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen
sairaanhoitaja.
»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia
sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä
tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada
hämmennystä.»
Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään
sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä»,
joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista
vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas
huonompi.
»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen
ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»
»Kuuletko, Roma?»
»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»
»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän
vuoden aikaan.»
Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja
ne olivat siitä syystä kalliita.
»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on
sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut
mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»
Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta
ne syötiin keittiössä.
Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja
hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.
»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden,
kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina
parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»
»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento
vuoteellaan.
»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt
lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»
Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.
»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä
kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se
tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan,
että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut
aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa
kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on
kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja...»
»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi...»
»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»
»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»
Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin
pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan
sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.
Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle
huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti.
Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta
ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.
»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.
»Kaikkiko?»
»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja
paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa
makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä
nykyisessä asemassani.»
»Hyvä on. — Koska?»
»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»
Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa
kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna
messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi
ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.
Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu
lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä
asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.
»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?
Viekää pois se!»
Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin
kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.
Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava
kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.
»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja
kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.
»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin
kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin
tähän asti.»
Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui
siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin
koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää
raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.
Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän
oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle
yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki
muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja
kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu
istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan
kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa.
Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat
posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat
terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.
Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten
Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo
huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.
Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen
kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla
äänellä:
»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He
ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa
saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni
hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen,
ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset
tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat,
muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä
hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»
Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla
tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti
nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen
olisi ollut huoneessa.
»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa
hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten
pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»
Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen
väristyksen.
»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että
hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin...'»
Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat
elottomiksi ja lasimaisiksi.
Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota
irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja
turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista,
ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen
omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet
hänen sielussaan.
Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli
irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet
tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.
»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se
koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni
poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»
Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen
korvansa kumisivat.
»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan... Luulin, ettei kukaan tiennyt...
Mutta paroni tietää kaikki... Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen
käskyjään.»
Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus.
Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä,
halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.
Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin
hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän
nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka
alensi hänet kuin syvään kuiluun.
Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli
muuttunut.
»Roma! Sinäkö siinä olet?»
»Minä, täti.»
»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät
vallan hyvin.»
Roma väänsi sähkönappulaa.
»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»
Roma koetti vastata kierrellen.
»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia
saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä
kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut... Se
oli valetta, kuuletko...»
Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa
mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän
polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen
vuoteensa vieressä.
Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista
sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut
äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.
Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti
rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei
koskaan itse ollut rukoillut.
»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja
kuoleman hetkellä — amen!»
Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut
lohdutusta.