Palazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza
Navonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat
portaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä
ja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha,
likainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa
palvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa.
Tätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri
tavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.
Roma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin
huoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui
odottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän
pöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla
puolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän
nousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.
»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni!
Tällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen
ministeriraukankin virastoon. Istu.»
Romaa ei pettänyt tuo tervehdyksen kohtelias sointu.
»Te tahdoitte tavata minua?» sanoi hän.
Paroni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten,
katsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:
»Kuulin, että sinua saa onnitella, lapseni.»
Roma punastui hiukan.
»Hämmästytkö, että tiedän tuon?» kysyi paroni.
»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki.
Tämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»
Paronin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.
»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia
todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja
onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»
Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin
tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.
»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet
avioliittoa?»
»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa
laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.
»_Miksikä_ rohkeata?» toisti paroni?
Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos
ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut...»
Roman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.
»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle...»
»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle,
että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»
»Olen täysi-ikäinen — ei ole olemassa mitään esteitä.»
»On ehkä olemassa suurin kaikista esteistä, rakkaani.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan... Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat
herrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun
soittaa kirjuriani... Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He
eivät kummeksi _sinun_ läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein
perheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»
»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen
apulaisiaan», vastasi kirjuri.
»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen,
sotilasryhtinen mies astui huoneeseen.
»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on
kiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla
kuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»
Prefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä
julistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille
maakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa
yhdistykset ja estää kokoukset.
»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän
ylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien
vallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava
henki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»
Prefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »_Roomalaiset!_
— Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme
vallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän
velvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää
kokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu.
Ainoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä
maailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee... Kokoontukaa
Piazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson
kautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala
varjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»
»Onko tuo _Koitosta_?»
»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa
tulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»
»Kuinka monta valtiollista toivioretkeläistä täällä on jo?»
»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa
jatkua, teidän ylhäisyytenne.»
»Se on todellakin _levée-en-masse_. Mitä neuvotte?»
»Ensiksikin, että _Koitto_ lakkautetaan.»
»Siitä puhumme kohta. Entä sitten?»
»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä
ilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava
rajan yli.»
»Ja sitten?»
»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys
vapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi
jätettävä poliisin huostaan.»
Paroni katsahti Romaan, jonka kasvot punastuivat ja silmät säkenöivät.
»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin
monta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»
»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa
viisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta
karabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»
»Siis yhteensä noin kaksitoistatuhatta viisisataa aseellista miestä?»
»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä
sataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»
»Te tahtoisitte, että armeija olisi saapuvilla?»
»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa
hallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he
parlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»
Paroni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus
ottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää
tänne virkatoverini, sotaministeri.»
Kun prefekti läksi, nousi Roma mennäkseen pois.
»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän
kiihtyneesti.
»Odota! Tämä ei kestä kauan... Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan
kenraalin? Istukaa molemmat... No, kenraali, te tiedätte, että tuo
_levée-en-masse_ on tulossa?»
»Tiedän.»
»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat
kiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte
antaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»
Kenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo
kuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut
tänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin
viisikymmentätuhatta miestä.
»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä
mieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten
turvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi
muuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain
edellyttämillä ehdoilla.»
»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme
täytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan
joukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy
häiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa
varmaa käskyä poliisin edustajalta.»
»Hyvä on!»
»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli
siitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»
»Se on hyvä.»
»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä
kohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä
— en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka
johtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»
»Ah!»
Kenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen
hellän, kiitollisen katseen.
»Teettehän niin, kenraali Morra?»
»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain
kiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus...»
»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että
jos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee
pakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä
kohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä
kenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä
tänne.»
Sotaministeri läksi, ja taas Roma nousi mennäkseen pois.
»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu ...» aloitti hän,
mutta paroni keskeytti hänet taas.
»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin
hetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»
Poliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti,
mistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.
»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa,
Commendatore?»
»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne.»
»Siis me voimme pitää sitä luvattomana.»
»Tietysti, teidän ylhäisyytenne.»
»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa
viisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa
edustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen
vastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte
sotilaskunnan huostaan.»
»Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»
»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On
mahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja
siinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa
poliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä,
että Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä.
Ilmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki
kadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku
estettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan
alaisiksi, ymmärrättekö?»
»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä
mitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen
olkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»
»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa
merkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen
kansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon...»
Paroni vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten hitaasti ja hyvin painokkaasti:
»Jos joku pääsee pakoon, Commendatore...»?
»Ei kukaan ole pääsevä pakoon, teidän ylhäisyytenne.»
Oli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi
tuskin pidättää huudahdusta.
»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen
ovesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.
»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja
sitten Charles Minghelli astui huoneeseen.
Miehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman,
mutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa
rintamusta.
»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän
on kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän
tietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»
»Olen, teidän ylhäisyytenne.»
»Ja mitä hän on päättänyt?»
»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen
jäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja,
joka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»
»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino
saadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat...
Tiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»
Minghelli kumarsi.
»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät
saa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi
asettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun
kansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman
silmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni
asia, herra Minghelli.»
Taas Minghelli kumarsi.
»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja
poliisi voi ryhtyä toimintaan.»
Kolmannen kerran Minghelli kumarsi.
»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan
poliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»
Minghelli pyyhkäisi pois tomuhiukkasen kalvosimestaan ja sanoi:
»Se on varma, teidän ylhäisyytenne.»
Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä
tykyttävän rajusti.
»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella
kirjeen.»
Kirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:
»Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta,
jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että
nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla,
jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista
koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten
kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin
tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että
Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan
ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa,
sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat
uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten
alle.»
Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli
juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu
tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa
Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät
häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.
Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua,
mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä
seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!
Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni
silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.
»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo
kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»
»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.
Hän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.
»Rakas lapsi, et voi hyvin. Juo tämä lasi vettä.»
»Ei ole vaarallista. Antakaa minun mennä.»
Paroni saattoi häntä portaille.
»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta
yhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte
täydellisesti.»
Ja ponnistaen voimansa hän astui ylpeästi pää pystyssä alas portaita.
Heti kotiin tultuaan hän kirjoitti Davido Rossille:
»Minun _täytyy_ tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa,
tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.