Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Lähtekämme Pohjolahan
hyvän sammon saa'antahan,
kirjokannen katsantahan!"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sampo saatavana,
kirjokansi tuotavana
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta!
Siell' on sampo saatettuna,
kirjokansi kannettuna
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi;
siihen juuret juurruteltu
yheksän sylen syvähän,
yksi juuri maaemähän,
toinen vesiviertehesen,
kolmas on kotimäkehen."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli seppo, veikkoseni!
Lähtekämme Pohjolahan
tuon on sammon saa'antahan!
Laatikamme laiva suuri,
johon sampo saatetahan,
kirjokansi kannetahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Vakavampi maisin matka.
Lempo menköhön merelle,
surma suurelle selälle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
siellä viskaisi vihuri,
saisi sormet soutimeksi,
kämmenet käsimeloiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Vakavampi maisin matka,
vakavampi, vaikeampi,
vielä muuten mutkaisempi.
Lysti on venon vesillä,
purren juosta jolkutella,
ve'et väljät välkytellä,
selät selvät seurustella:
tuuli purtta tuuittavi,
aalto laivoa ajavi,
länsituuli läikyttävi,
etelä e'elle viepi.
Vaan kuitenki kaikitenki,
kun et mieline merisin,
niin on maisin matkatkamme,
rantaisin ratustelkamme!
"Tao nyt mulle uusi miekka,
tee miekka tuliteräinen,
jolla hurttia hutelen,
Pohjan kansan kaikottelen
saaessa otolle sammon
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan!"
Tuo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki rautoja tulehen,
teräksiä hiiloksehen,
kultia koko piosen,
hope'ita kourallisen.
Laittoi orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
hyvin painoi palkkalaiset:
rauta vellinä venyvi,
teräs taipui tahtahana,
hopea vetenä välkkyi,
kulta läikkyi lainehena.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
katsoi alle ahjoksensa,
lietsimensä liepehelle:
näki miekan syntyväksi,
pää kullan kuvauvaksi.
Otti ainehet tulesta,
tempasi hyvät takehet
ahjosta alasimelle,
vasarille, valkkamille.
Takoi miekan mieltä myöten,
kalvan kaikkien parahan,
jonka kullalla kuvasi,
hopealla huolitteli.
Vaka vanha Väinämöinen
tuli tuota katsomahan.
Sai miekan tuliteräisen
kätehensä oikeahan.
Katselevi, kääntelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan?"
Olipa miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti,
hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä,
penu putkessa puhusi.
Sylkytteli miekkoansa
vuoren rautaisen raossa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"
Itse seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Milläpä minä poloinen,
millä, tuima, turveleime,
hyöteleime, vyöteleime
maan varalle, veen varalle?
Joko luustoihin lueime,
rautapaitoihin paneime,
teräsvöihin telkitäime?
Mies on luustossa lujempi,
rautapaiassa parempi,
teräsvyössä tenhoisampi."
Lähteä luku tulevi,
liitto käyä kerkiävi.
Yks' on vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
läksivät hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon,
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Kahen etsivät hevoista,
päätä puitse katselevat,
tarkasti tähystelevät
ympäri salon sinisen:
löytivät hevon lehosta,
kuloharjan kuusikosta.
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
painoi päähän kullan päitset,
suvikunnan suitset suuhun.
Ajoa ratustelevat
kahen miehen rantamaata:
kuului rannalta kujerrus,
valitanta valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Siell' on impi itkemässä,
kana kaikerrehtamassa!
Joko käymme katsomahan,
likeltä tähystämähän?"
Itse astuvi likemmä,
meni luota katsomahan.
Eipä impi itkekänä
eikä kaikerra kananen:
oli pursi itkemässä,
venonen valittamassa.
Virkki vanha Väinämöinen
luoksi purren päästyänsä:
"Mitä itket, puinen pursi,
vene hankava, valitat?
Itketkö sä puisuuttasi,
hankavuuttasi haveksit?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Vesille venosen mieli
tervaisiltaki teloilta,
mieli neien miehelähän
korkeastaki ko'ista.
Sitä itken, pursi raukka,
vene vaivainen, valitan:
itken viejäistä vesille,
laskijaista lainehille.
"Sanottihin tehtäessä,
laulettihin laitettaissa
saatavan sotivenettä,
vainopurtta puuhattavan,
tuovan täyteni eloa,
alustani aartehia:
ei ole sotahan saatu,
eloteillen ensinkänä!
"Muut purret, pahatki purret,
ne aina sotia käyvät,
tappeloita tallustavat;
kolme kertoa kesässä
tuovat täytensä rahoja,
alustansa aartehia.
Minä, veistämä venonen,
satalauta laaittama,
tässä lahon lastuillani,
venyn veistännäisilläni.
Pahimmatki maan matoset
alla kaarien asuvat,
linnut ilman ilke'immät
pesän pielessä pitävät,
kaikki korven konnikatki
kokillani koksentavat.
Oisi kahta kaunihimpi,
kahta, kolmea parempi
olla mäntynä mäellä,
petäjänä kankahalla,
oksilla oravan juosta,
penun alla pyörähellä."
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke, puinen pursi,
vene hankava, havise!
Kohta saat sotia käyä,
tappeloita tallustella.
"Lienet pursi Luojan luoma,
Luojan luoma, tuojan tuoma,
syrjin syökseite vetehen,
laion aalloillen ajaite,
ilman kouran koskematta,
käen päälle käyttämättä,
olkapään ojentamatta,
käsivarren vaalimatta!"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä veljeni, venoset,
lähe työnnyttä vesille,
laskematta lainehille,
kun ei kourin koskettane,
käsivarsin käännettäne."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jos ma sun vesille työnnän,
joko juokset soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä toinen joukkioni
juokse sormin soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen."
Vaka vanha Väinämöinen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Joko juokset soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Jo vainen sukuni muuki,
kaikki veljeni, venoset,
juoksi sormin soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen."
Siitä vanha Väinämöinen
heitti hiekalle hevosen,
painoi puuhun marhaminnan,
ohjat oksalle ojenti,
lykkäsi venon vesille,
lauloi purren lainehille.
Kysytteli puista purtta,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie kaareva venonen,
pursi puinen, hankaniekka!
Ootko kaunis kannannalta,
kuin oot kaunis katsonnalta?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Oonpa kaunis kannannalta
sekä pohjalta sijava:
soutoa sa'an urohon,
ilman istua tuhannen."
Siitä vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi.
Lauloi ensin laitapuolen
sukapäitä sulhosia,
sukapäitä, piipioja,
saapasjalkoja jaloja.
Lauloi toisen laitapuolen
tinapäitä tyttäriä,
tinapäitä, vaskivöitä,
kultasormia somia.
Lauloi vielä Väinämöinen
teljot täytehen väkeä,
ne on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
kuss' oli vähän sijoa
nuorukaisilta esinnä.
Itse istuvi perähän,
kokan koivuisen kuvulle,
lasketteli laivoansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juokse, pursi, puittomia,
vene, väljiä vesiä!
Kule kuplina merellä,
lumpehina lainehilla!"
Pani sulhot soutamahan,
neiet ilman istumahan.
Sulhot souti, airot notkui:
eipä matka eistykänä.
Pani neiet soutamahan,
sulhot ilman istumahan.
Neiet souti, sormet notkui:
eipä matka eistykänä.
Muutti vanhat soutamahan,
nuoret päältä katsomahan.
Vanhat souti, päät vapisi:
eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan:
jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui.
Loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.
Soutavi sorehtelevi:
teljot rytkyi, laiat notkui,
airot piukki pihlajaiset,
airon pyörät pyinä vinkui,
terät teirinä kukerti,
nenä joikui joutsenena,
perä kaarskui kaarnehena,
hangat hanhina havisi.
Itse vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
perässä punaisen purren,
melan vartevan varassa.
Niemi matkalla näkyvi,
kylä kurja kuumottavi.
Ahti niemellä asuvi,
Kauko niemen kainalossa.
Kalatuutta Kauko itki,
leivätyyttä Lemminkäinen,
Ahti aitan pieneyttä,
veitikkä osan vähyyttä.
Veisti laitoja venehen,
uuen purren pohjapuuta
päässä pitkän nälkäniemen,
paltalla kylän katalan.
Se oli korvalta korea,
silmältä sitäi parempi.
Loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle:
kaaren kaukoa näkevi,
pilven longan loitompata.
Eipä kaari ollutkana
eikä pieni pilven lonka:
oli pursi kulkemassa,
venonen vaeltamassa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla;
mies puhas perässä purren,
mies sorea soutimilla.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tunne tuota purtta,
keksi kelvoista venettä;
souten Suomesta tulevi,
airon iske'in iästä,
melan luoen luotehesen."
Jo huhuta huikahutti,
mäjellytti, mäikähytti,
huuti mies nenästä niemen,
verevä vesien poikki:
"Kenen on veno vesillä,
kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat
sekä vaimot vastoavat:
"Mi olet mies metsän asuja,
uros korven kolkuttaja,
kun et tunne tuota purtta,
keksi Väinölän venettä,
et tunne peräurosta
etkä miestä airollista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Jo tunnen peränpitäjän
ja älyän airollisen:
vaka vanha Väinämöinen
itse on perän piossa,
Ilmarinen airollisna.
Minnekkä menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kohti pohjaista kulemme,
kohti kuohuja kovia,
lakkipäitä lainehia:
sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Otapa minua, miestä,
urohoksi kolmanneksi,
kun saat sammon nostantahan,
kirjokannen kannantahan!
Vielä mieki miesnä maksan,
jos saisi tapella tarve:
annan käskyn kämmenille,
olkapäilleni opaston."
Vaka vanha Väinämöinen
otti miehen matkoihinsa,
veitikän venosehensa.
Se on lieto Lemminkäinen
jo tulla tuhuttelevi,
käyä luikerrehtelevi.
Tuopi laian tullessansa
venehesen Väinämöisen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oisi puuta purressani,
laitoa venehessäni,
parahiksi painoaki.
Miksi laitat laitoasi,
puuta purtehen liseät?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
tuki suovoa tuhoa.
Use'in merellä Pohjan
tuuli laitoa kysyvi,
vastatuuli varppehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sentähen sotavenosen
rinta rautahan rakettu
ja tehty teräsnenähän,
jottei tuulen tuiki vieä
eikä viskoa vihurin."