Jopa viikon vuoteltihin,
vuoteltihin, katseltihin
neion nuotehet tulevan
seppo Ilmarin kotihin:
silmät vanhoilta valuvi
ikkunoissa istuessa,
polvet nuorilta nojuvi
veräjillä vuottaessa,
lasten jalkoja paleli
seinuksilla seisoessa,
kului kengät kesk'-iältä
rantasilla raittaessa.
Niin huomenna muutamana,
päivänä moniahana
kumu kuuluvi salolta,
reen kapina kankahalta.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, kaunis vaimo,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Se on poikani rekonen!
Jo tulevi Pohjolasta
nuoren neitonsa keralla!
"Lähes nyt kohti näitä maita,
kohin näitä kartanoita,
ison saamille tuville,
vanhemman varustamille!"
Se on seppo Ilmarinen
jo kohta kotihin saapi,
ison saamille pihoille,
vanhemman varustamille.
Pyyhyet vihertelevät
vesaisilla vempelillä,
käkyet kukahtelevat
korjan kirjavan kokalla,
oravat samoelevat
päällä aisan vaahterisen.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kylä vuotti uutta kuuta,
nuoret päivän nousentoa,
lapset maata mansikkaista,
vesi tervaista venettä;
mie en kuuta puolinkana,
päiveä mokominkana:
minä vuotin veijoani,
veijoani, minjoani.
Katsoin aamun, katsoin illan,
en tiennyt, mihin katosi,
tokko pientä kasvatteli
vaiko laihoa lihoitti,
kun ei tullut kuitenkana,
vaikka varsinki lupasi
tulla jälen tuntuessa,
saa'a jälen jäähtymättä.
"Aina katsoin aamusilla,
päivät päässäni pitelin,
kun ei vieri veijon saani,
ei kolaja veijon korja,
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Oisko olkinen oronen,
reki kaksikaplahinen,
senki saaniksi sanoisin,
korjaksi korotteleisin,
jos se veijoni vetäisi,
toisi kaunoni kotihin.
"Niinpä toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken päiväkauen;
pääni katsoin kallellehen,
sykeröni syrjällehen,
silmät suorat suikulaksi:
toivoin veijoni tulevan
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Jo tuo viimeinki tulevi,
toki kerran kerkiävi,
vierellä verevä
muoto, punaposki puolellansa!
"Sulho, viljon veljyeni!
Lasketapa laukkiotsa,
vietätä hyvä hevonen
entisille heinillensä,
taanoisille kauroillensa!
Laai meille terveyttä,
laai meille, laai muille,
laai kaikelle kylälle!
"Tehtyäsi tervehyiset
sanele tarinojasi:
matkasitko mainehitta,
kävit tiesi tervehenä,
kun läksit anopin luoksi,
apen ainoan kotihin?
Saitko neien, voitit vallan,
sorritko sotiveräjän,
levititkö neien linnan,
pirotitko pystyn seinän,
astuitko anopin sillan,
istuitko isännän lautsan?
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
kävipä tiensä tervehenä,
matkansa imantehena;
toip' on hanhen, voitti vallan,
sortipa sotiveräjän,
langettipa lautalinnan,
levitteli lehmusseinän
käyessä anopin luona,
apen ainoan ko'issa.
Onp' on sotka suojassansa,
kana kainaloisessansa,
puhas neiti puolellansa,
valkeainen valloissansa.
"Kenpä toi tämän valehen,
ken pani pahan sanoman,
sulhon tyhjin tulleheksi,
oron jouten juosneheksi?
Eipä sulho tyhjin tullut,
ei oronen jouten juosnut:
on mitä oron veteä,
liinaharjan liikutella!
Hiessäpä hyvä hevonen,
vaahessa valittu varsa
tuvun tänne tuotuansa,
verevän ve'ettyänsä.
"Nouse nyt korjasta, korea,
hyvä lahja, laitiosta!
Nouse ilman nostamatta,
ylene ylentämättä,
jos on nuori nostajasi,
ylpeä ylentäjäsi!
"Korjasta kohottuasi,
reen perästä päästyäsi
astu tietä temminkäistä,
maata maksankarvallista,
sikojen silittämäistä,
porsahien polkemaista,
lampahan latsottamaista,
hevon harjan hieromaista!
"Astu hanhen askelilla,
taputa tavin jaloilla
näitä pestyjä
pihoja, tasaisia tanteria,
apen saamia pihoja,
anopin asettamia,
veljen veistopenkeriä,
sisaren siniketoja!
Pole jalka portahalle,
siirrä sintsin siltaselle,
astu sintsiä simaista;
siitä siirräite sisähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
silta soitti sorsanluinen
sillallista seisojaista,
laki kultainen kumisi
laen alla astujaista,
ikkunat iloittelihe
ikkunaisten istujaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kääkäset käkertelihe
sormuskättä sulkijaista,
kynnykset kykertelihe
hienohelman hempujaista,
ovet aina aukieli
ovellista aukojaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
perin pirtti pyörähteli
pirtillistä pyyhkijäistä,
sintsinen sijoittelihe
sintsillistä siivojaista,
vajaset vasertelihe
vajallista vastakättä.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
piha piilten kääntelihe
lastun pitkän poimijaista,
aittaset alentelihe
aitallista astujaista,
orret notkui, parret painui
nuoren vaimon vaattehia.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kujaset kukertelihe
kujallista kulkijaista,
lääväset lähentelihe
läävällistä läänijäistä,
tanhuaiset taantelihe
tanhuallista tavia.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
aioin ammoi aikalehmä
aamuvihkon antajaista,
hevoisvarsa hirnakoitsi
heinävihkon heittäjäistä,
kaikerti kevätkaritsa
palasen parantajaista.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
vanhat istui ikkunoissa,
lapset raittoi rantasilla,
naiset seisoi seinuksilla,
pojat porstuan ovilla
nuoren vaimon varronnassa,
morsiamen vuotannassa.
"Terve nyt, piha täysinesi,
ulkoinen urohinesi,
terve, vaja täysinesi,
vaja vierahaisinesi,
terve, sintsi täysinesi,
tuohikatto kansoinesi,
terve, pirtti täysinesi,
satalauta lapsinesi,
terve, kuu, terve, kuningas,
terve nuori nuoekansa!
Ei ole tässä ennen ollut,
eipä ennen eikä eilen
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Pura pois punaiset paikat,
sivalluta silkkiverhot!
Näytä tuota näätäistäsi,
viisin vuosin käytyäsi,
kaheksin katseltuasi!
"Tokko toit, kenen käkesit?
Käkesit käkösen tuoa,
maalta valkean valita,
vesiltä verevän saa'a.
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
toit käkösen tullessasi,
sinisotkan suojassasi,
vihannimman virven latvan
vihannasta virviköstä,
tuorehimman tuomen lehvän
tuorehesta tuomikosta."
Olipa lapsi lattialla.
Lausui lapsi lattialta:
"Voi veikko, mitä vetelet!
Tervaskannon kauneutta,
tervapuolikon pituutta,
kerinkannan korkeutta!
"Kutti, kutti, sulho rukka!
Tuota toivotit ikäsi,
sanoit saavasi sataisen,
tuovasi tuhannen neien.
Jo saitki hyvän sataisen:
- tuon tuhannen tuppeloisen!
Sait kuin suolta suovariksen,
aialta ajoharakan,
pellolta pelotuslinnun,
mustan linnun mullokselta!
"Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa su'unki?
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan:
hiiret kopsassa kopasi,
hörppäkorvat lippahassa!"
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
kuuli kummaisen tarinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä lausuit, lapsi kurja,
kuta, kunnotoin, latelit?
Muista kummat kuulukohon,
häväistykset häälyköhön,
eipä tästä neitosesta,
ei tämän talon väestä!
"Jo sanoit pahan sanasen,
sanan kehnon kertaelit
suusta yötisen vasikan,
päästä pennun päiväkunnan!
Hyvän on sulho neien saanut,
tuonut maalta maan parahan:
on kuin puola puolikypsi,
kuin on mansikka mäellä,
tahi kuin käkönen puussa,
pieni lintu pihlajassa,
koivussa koreasulka,
valorinta vaahteressa.
"Oisi ei saanut Saksastana,
tavannut Viron takoa
tämän neitosen soreutta,
tämän allin armautta,
tämän kasvon kauneutta,
tämän muo'on muhkeutta,
käsivarren valkeutta,
kaulan hoikan kaarevuutta.
"Eikä neiti tyhjin tullut:
oli turkit tuotavana,
vaipat vasta saatavana
ja verat ve'ettävänä.
"Paljo on tällä neitosella
oman värttinän väkeä,
oman kehrän kiertämätä,
oman hyppisen hyveä,
vaattehia valkehia,
talvisotkun suorimia,
kevätpäivän valkomia,
kesäkuien kuivomia:
hyvät hurstit huilahukset,
päänalaiset pällähykset,
sivallukset silkkihuivit,
vilahukset villavaipat.
"Hyvä mutso, kaunis mutso,
mutso valkeanverevä!
Hyvinpä ko'issa kuuluit,
tyttönä ison ko'issa;
hyvin kuulu kuun ikäsi
miniänä miehelässä!
"Elä huolelle rupea,
elä huoli huolehtia!
Ei sinua suolle viety,
ojavarrelle otettu:
viety on viljamättähältä,
viety vielä viljemmälle,
otettu oluttuvilta,
oluemmille otettu.
"Hyvä neito, kaunis mutso!
Tuotapa kysyn sinulta:
näitkö tänne tullessasi
kekoja keräperiä,
näsäpäitä närttehiä?
Ne kaikki tämän talosen,
tämän sulhon kyntämiä,
kyntämiä, kylvämiä.
"Neitokainen, nuorukainen!
Tuota nyt sanon sinulle:
kun tunsit talohon tulla,
niin tunne talossa olla!
Hyvä tääll' on mutson olla,
kaunis kasvoa miniän,
piossasi piimäpytty,
voivatinen vallassasi.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Täss' on laajat saunan lauat
ja leveät pirtin lautsat,
isännät isosi verrat,
emännät emosi verrat,
pojat onpi veikon verrat,
tyttäret sisaren verrat.
"Kun sinun himo tulevi,
noita mielesi tekevi
ison saamia kaloja,
veljen pyitä pyytämiä,
niin elä kysy ky'yltä
eläkä ano apelta!
Kysy suorin sulholtasi,
toimittele tuojaltasi!
Ei ole sitä metsässä
jalan neljän juoksijata
eikä ilman lintusia,
kahen siiven siukovia,
ei vielä ve'essäkänä
kalaparvea parasta,
kuta sinun ei saaja saane,
saaja saane, tuoja tuone.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Ei ole kiirettä kivelle
eikä huolta huhmarelle:
vesi tässä vehnät jauhoi,
koski kuohutti rukihit,
aalto astiat pesevi,
meren vaahti valkaisevi.
"Ohoh kullaista kyläistä,
maan parasta paikaistani!
Nurmet alla, pellot päällä,
keskellä kylä välillä;
kylän alla armas ranta,
rannassa rakas vetonen:
se sopivi sorsan uia,
vesilinnun vieretellä."
Siitä joukko juotettihin,
syötettihin, juotettihin
liioilla lihamuruilla,
kaunihilla kakkaroilla,
olu'illa ohraisilla,
viertehillä vehnäisillä.
Olipa kystä kyllin syöä,
kyllin syöä, kyllin juoa
punaisissa purtiloissa,
kaunoisissa kaukaloissa:
pirotella piirahia,
murotella voimuruja,
sirotella siikasia,
lohkota lohikaloja
veitsellä hope'isella,
kuraksella kultaisella.
Olut juoksi ostamatoin,
mesi markoin maksamatoin,
oluoinen orren päästä,
sima vaarnojen sisästä,
olut huulten huuhtimeksi,
mesi mielten kääntimeksi.
Kukapa tuossa kukkujaksi,
lailliseksi laulajaksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
itse laululle rupesi,
töille virtten työntelihe.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Veli kullat, veitoseni,
suulliset sanalliseni,
kielelliset kumppalini!
Kuulkottenpa, kuin sanelen!
Harvoin on hanhet suutasusten,
sisarukset silmätysten,
harvoin veikot vieretysten,
emon lapset laiatusten
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
"Niin joko laululle lähemme,
töille virtten työnteleimme?
Laulanta runoilla töitä,
kukunta kevätkäellä,
painanta sinettärillä,
kuonta kankahattarilla.
"Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät
hirven harvoilta lihoilta,
peuran pienen pallehilta;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
ruoalta rukihiselta,
suulta suurukselliselta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
vesimaljan juotuansa,
petäjäisen purtuansa;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
juomilta jyvällisiltä,
olu'ilta ohraisilta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
nokisilta nuotioilta,
hiilisiltä hiertimiltä;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
alta kuulun kurkihirren,
alta kaunihin katoksen?
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki asua
olutpuolikon povella,
mesitiinun tienohilla,
sivullamme siikasalmet,
luonamme lohiapajat,
joist' ei syöen syömät puutu,
juoen juomiset vähene.
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki elellä.
Ei tässä surulla syöä,
ei eletä huolen kanssa;
tässä syöähän surutta,
eletähän huoletoinna
iällä tämän isännän,
elinajalla emännän.
"Kumman tässä ensin kiitän,
isännänkö vai emännän?
Ainap' entiset urohot
ensin kiittivät isännän,
ku on suolta suojan saanut,
ko'in korvesta kokenut:
tyvin tuonut tyyskät männyt,
latvoin lansatut petäjät,
pannut paikalle hyvälle,
asettanut ankaralle
suuriksi sukutuviksi,
kaunihiksi kartanoiksi;
salvannut salosta seinät,
hirret hirmulta mäeltä,
ruotehet rome'ikolta,
malat marjakankahalta,
tuohet tuomivaaran päältä,
sammalet sulilta soilta.
"Tupa on tehty tesmällensä,
suoja pantu paikallensa.
Sata oli miestä salvaimella,
tuhat oli tuvan katolla
tehessä tätä tupoa,
laaittaissa lattiata.
"Jopa vaan tämän isännän
saaessa tätä tupoa
mont' on tukka tuulta nähnyt,
hivus säätä hirveätä.
Use'in hyvän isännän
jäänyt on kinnasta kivelle,
hattua havun selälle,
suohon sukkoa vajonnut.
"Use'in hyvä isäntä
aivan aika-huomenessa
ennen muien nousematta,
kyläkunnan kuulematta
nousnut on nuotiotulelta,
havannut havumajoilta,
havu päänsä harjaellut,
kaste pesnyt sirkut silmät.
"Siitäpä hyvä isäntä
saapi tuttua tupahan,
lautsantäyen laulajoita,
ikkunat iloitsijoita,
siltalauat lausujoita,
karsinat karehtijoita,
seinävieret seisojia,
aitovieret astujia,
pihat pitkin kulkijoita,
maat ristin matelijoita.
"Isännän esinnä kiitin,
siitä ehtoisen emännän
ruokien rakentamasta,
pitkän pöyän täyttämästä.
"Hänpä leipoi leivät paksut,
suuret talkkunat taputti
käpe'illä kämmenillä,
kyperillä kymmenillä;
nosti leivät leppeästi,
syötti vierahat välehen
liioilla sianlihoilla,
kohokuori-kokkaroilla
- terät vieri veitsistämme,
päät putosi puukoistamme
lohen päitä lohkoessa,
hauin päitä halkoessa.
"Use'in hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
kuullut on kukotta nousta,
kanan lapsetta karata
näitä häitä hankittaissa,
teoksia tehtäessä,
hiivoja rakettaessa,
olosia pantaessa.
"Hyvin on hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
osannut oluet panna,
makujuoman juoksutella
iuista imeltyneistä,
make'ista maltahista,
joit' ei puulla puuhaellut,
korennolla koukkaellut,
vaanpa kourilla kohenti,
käsivarsin käännytteli
saunassa savuttomassa,
la'aistuilla lautehilla.
"Eipä tuo hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
laske iskulle ituja,
päästä maalle maltahia;
käypi saunassa use'in
syänyöllä yksinänsä,
ei huoli susia surra,
pelätä metsän petoja.
"Jopa nyt emännän kiitin;
vuotas kiitän patvaskani!
Ken on pantu patvaskaksi,
ken otettu oppahaksi?
Kylän paras patvaskana,
kylän onni oppahana.
"Onpa meiän patvaskalla
päällä haahen haljakkainen;
se on kaita kainalosta,
soma suolien kohasta.
"Onpa meiän patvaskalla,
onpa kauhtana kapoinen:
helmat hietoa vetävi,
takapuolet tanteria.
"Vähän paitoa näkyvi,
pikkaraisen pilkottavi:
on kuin Kuuttaren kutoma,
tinarinnan riukuttama.
"Onpa meiän patvaskalla
vyöllä ussakka utuinen,
päivän tyttären kutoma,
kirjokynnen kirjoittama
ajalla tulettomalla,
tulen tietämättömällä.
"Onpa meiän patvaskalla
silkkiset sukat jalassa,
silkkiset sukan sitehet,
säteriset säärinauhat,
jotk' on kullalla ku'ottu,
hopealla huoliteltu.
"Onpa meiän patvaskalla
Saksan kengät kelvolliset,
kuni joutsenet joella,
vesiteiret vieremillä
tahi hanhuet havulla,
muuttolinnut murrikolla.
"Onpa meiän patvaskalla
kutrit kullansuortuvaiset,
parta kullanpalmikkoinen;
päässä pystyinen kypäri,
puhki pilvien puhuja,
läpi metsän läiköttäjä,
jot' ei saatane sataisin,
tuotane tuhansin markoin.
"Jo nyt kiitin patvaskani;
vuotas kiitän saajanaisen!
Mist' on saatu saajanainen,
kust' otettu onnellinen?
"Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
takoa Tanikan linnan,
uuen linnan ulkopuolta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
Vienan pääliltä vesiltä,
ulapoilta auke'ilta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Kasvoi maalla mansimarja,
punapuola kankahalla,
pellolla heleä heinä,
kukka kultainen aholla:
siit' on saatu saajanainen,
siit' otettu onnellinen.
"Saajanaisen suu somainen
kuni Suomen sukkulainen;
saajanaisen sirkut silmät
kuni tähet taivahalla;
saajanaisen kuulut kulmat
kuni kuu meren-ylinen.
"Onpa meiän saajanaisen
kaula kullankiehkuroissa,
pää kullanvipalehissa,
käet kullankäärilöissä,
sormet kullansormuksissa,
korvat kullanhelmilöissä,
kulmat kullansolmuloissa,
silmäripset simpsukoissa.
"Luulin kuun kumottavaksi,
kuu kumotti kultasolki;
luulin päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus;
luulin laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
"Jopa kiitin saajanaisen;
annas katson kaiken kansan,
onko kansa kaunihina,
väki vanha vänkeänä
sekä nuoriso somana,
koko joukko juoleana!
"Jopa katsoin kaiken kansan,
ehkä tiesin ennoltaki:
eip' ole tässä ennen ollut
eikä varsin vasta liene
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta,
väen vanhan vänkeyttä,
väen nuorison somuutta.
Kaikk' on kansa haljakassa
kuni metsä huutehessa:
alta on kuin aamurusko,
päältä on kuin päivänkoite.
"Huokeat oli hopeat,
löyhät kullat kutsuloilla,
rahataskut tanterilla,
rahakukkarot kujilla
näillä kutsuvierahilla
kutsuloille kunniaksi."
Vaka vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
siitä siirtihe rekehen,
lähtevi kohin kotia;
laulelevi virsissänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi virren, lauloi toisen
- virrelläpä kolmannella
kilahti jalas kivehen,
tarttui kapla kannon päähän:
rikkoihe reki runolta,
jalas taittui laulajalta,
kapla poikki paukahutti,
laiat irti loskahutti.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkkoi, noin nimesi:
"Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
vaiko tässä vanhalassa,
väessä vähenevässä,
kenpä Tuonelle kävisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan väeltä
reki uusi laatiani,
korjanen kohentoani?"
Sekä nuoremmat sanovi,
jotta vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa
eikä varsin vanhastossa,
koko suuressa su'ussa
niin urosta urheata,
jotta Tuonelle menisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan majoilta
reki uusi laatiasi,
korjanen kohentoasi."
Silloin vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
läksi toiste Tuonelahan,
matkasi Manan majoille.
Toi orasen Tuonelasta,
vääntiän Manan majoilta.
Siitä vanha Väinämöinen
laulavi salon sinisen,
salohon tasaisen tammen
sekä pihlajan pätevän;
ne kohenti korjaksensa,
painalti jalaksiksensa,
niistä katsoi kaplaksia
sekä väänti vempeleitä:
sai korjan kohennetuksi,
re'en uuen laaituksi.
Pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
itse istuihe rekehen,
laskettihe laitiohon.
Vitsattaki virkku juoksi,
helmin lyömättä hevonen
entisille appehille,
taanoisille suuruksille;
saattoi vanhan Väinämöisen,
laulajan iän-ikuisen,
oman uksen aukomille,
oman kynnyksen etehen.