Vaka vanha Väinämöinen,
kun ei saanunna sanoja
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista,
ain' yhä ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
mistäpä sanoja saisi,
loisi lempiluottehia.
Paimen vastahan tulevi;
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän.
Vaan se on sinne mentävätä,
polku poimeteltavata,
ei ole matkoa hyveä,
ei aivan pahintakana:
yks' on juoni juostaksesi
naisten neulojen neniä,
tuosta toinen käyäksesi
miehen miekan tutkaimia,
kolmas koikutellaksesi
uron tapparan teriä."
Vaka vanha Väinämöinen
toki mietti mennäksensä.
Painuvi sepän pajahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos rautaiset talukset,
tao rautarukkahiset,
paita rautainen rakenna!
Laai rautainen korento,
teräksinen tienaellos:
pane syämehen teräkset,
veä päälle melto rauta!
Lähen saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan
vatsasta varaväkevän,
suusta Antero Vipusen."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viikon on Vipunen kuollut,
kauan Antero kaonnut
vipunsa virittämästä,
ahtamasta ansatiensä;
et sieltä sanoa saane,
et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Väinämöinen
toki läksi, ei totellut.
Astui päivän helkytteli
naisten neulojen neniä,
astui toisen torkutteli
miesten miekan tutkaimia,
kolmannenki koikutteli
uron tapparan teriä.
Itse virsikäs Vipunen,
mies vanha varaväkevä,
tuo viruvi virsinensä,
luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi,
havuhonka hampahilla.
Jo tulevi Väinämöinen.
Veti miekan, riitsi rauan
huotrasta huveksisesta,
vyöstä vennon-selkäisestä;
kaatoi haavan hartioilta,
koivut kulmilta kukisti,
leuoilta lepät leveät,
pajupehkot parran päältä,
otsalta oravikuuset,
havuhongat hampahilta.
Syösti rautaisen korennon
suuhun Antero Vipusen,
ikenihin irjuvihin,
leukoihin lotisevihin.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse pois, inehmon orja,
maan alla makoamasta,
viikon unta ottamasta!"
Tuop' on virsikäs Vipunen
heti herkesi unesta.
Tunsi koskevan kovasti,
kipeästi kiusaisevan:
puri rautaisen korennon,
puri päältä mellon rauan;
ei tiennyt terästä purra,
ei syöä syäntä rauan.
Tuossa vanhan Väinämöisen,
suun ohella seistessänsä,
jalka toinen torkahtavi,
vasen jalka vaapahtavi
suuhun Antero Vipusen,
leukaluulle luikahutti.
Heti virsikäs Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti,
- nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa
tuon on vanhan Väinämöisen.
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki syönyt,
syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt,
en tämän palan makuista!"
Itse vanha Väinämöinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla,
hätäpäivä hämmenteä
tämän hiien hinkalossa,
tämän kalman karsinassa."
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Veitsi on vyöllä Väinämöisen,
pää visainen veitsessänsä;
tuosta hän teki venosen,
teki tieolla venosen.
Soutelevi, luitelevi
suolen päästä suolen päähän,
souteli joka solukan,
joka supun suikerteli.
Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi;
takoi yön lepeämättä,
päivän pouahuttamatta
vatsassa varaväkevän,
mahtipontisen povessa.
Silloin virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Jo olen syönyt saan urosta,
tuhonnut tuhannen miestä,
enpä liene mointa syönyt:
syet suuhuni tulevat,
kekälehet kielelleni,
rauan kuonat kulkkuhuni!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan,
ennenkuin emosi etsin,
haen valtavanhempasi!
Jos sanon minä emolle,
virkan, vierin vanhemmalle,
enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi anke'in asuvi.
"En nyt tuota tunnekana
enkä arvoa alusta,
mist' olet, hiisi, hingannunna,
kusta, turma, tänne tullut
puremahan, jäytämähän,
syömähän, kaluamahan.
Oletko tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
vain olet teko tekemä,
toisen tuoma, toisen luoma,
pantu tänne palkan eestä,
rakettu rahan nenästä?
"Ollet tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
niinp' on luome Luojahani,
heitäime Jumalahani:
ei Herra hyveä heitä,
Luoja ei kaunista kaota.
"Kun lienet teko tekemä,
pulma toisen pungastama,
kyllä saan sukusi tietä,
löyän synnyntäsijasi!
"Tuolta ennen pulmat puuttui,
tuolta taikeat tapahtui:
tietomiesten tienohilta,
laulumiesten laitumilta,
konnien kotisijoilta,
taikurien tanterilta;
tuolta Kalman kankahilta,
maasta manteren sisästä,
miehen kuollehen ko'ista,
kaonnehen kartanosta;
mullista muhajavista,
maista liikuteltavista,
somerilta pyöriviltä,
hiekoilta heliseviltä;
notkoilta noroperiltä,
soilta sammalettomilta,
here'istä hettehistä,
läikkyvistä lähtehistä;
metsän hiien hinkalosta,
viien vuoren vinkalosta,
vaaran vaskisen laelta,
kuparisen kukkulalta;
kuusista kuhisevista,
hongista hohisevista,
latvasta lahon petäjän,
mätäpäistä mäntylöistä;
revon rääyntäsijoilta,
hirven hiihtokankahilta,
kontion kivikolosta,
karhun louhikammiosta;
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin maasta laukeasta,
ahoilta vesattomilta,
mailta kyntämättömiltä;
suurilta sotakeoilta,
miehentappo-tanterilta,
ruohoista rohisevista,
hurmehista huuruvista;
suurilta meren seliltä,
ulapoilta auke'ilta,
meren mustista mu'ista,
tuhannen sylen syvästä;
virroista vihisevistä,
palavoista pyörtehistä,
Rutjan koskesta kovasta,
ve'en vankan vääntehestä;
takaisesta taivahasta,
poutapilvien periltä,
ahavan ajeloteiltä,
tuulen tuutimasijoilta.
"Sieltäkö sinäki puutuit,
sieltä, taikea, tapahuit
syämehen syyttömähän,
vatsahan viattomahan,
syömähän, kaluamahan,
puremahan, louhtamahan?
"Himmene nyt, Hiien hurtta,
raukea, Manalan rakki,
lähe pois kohusta, konna,
maan kamala, maksoistani,
syömästä syänkäpyä,
pernoani pehkomasta,
vatsoa vanuttamasta,
keuhkoloita kiertämästä,
napoa navertamasta,
ohimoita ottamasta,
selkäluita luistamasta,
sivuja sivertämästä!
"Jos ei minussa miestä liene,
niin panen parempiani
tämän pulman purkajaksi,
kauhean kaottajaksi.
"Nostan maasta mannun eukot,
pellosta peri-isännät,
kaikki maasta miekkamiehet,
hiekasta hevoisurohot
väekseni, voimakseni,
tuekseni, turvakseni
tässä työssä työlähässä,
tässä tuskassa kovassa.
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse, metsä, miehinesi,
katajikko, kansoinesi,
petäikkö, perehinesi,
umpilampi, lapsinesi,
sata miestä miekallista,
tuhat rauaista urosta
tätä hiittä hieromahan,
juutasta rutistamahan!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse veestä, veen emäntä,
sinilakki, lainehista,
hienohelma, hettehestä,
puhasmuotoinen, muasta
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehuueksi,
jottei minua syyttä syöä
eikä tauitta tapeta!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
kave eukko, luonnon tytti,
kave kultainen korea,
jok' olet vanhin vaimoloita,
ensin emä itselöitä,
käy nyt tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän,
tämä jakso jaksamahan,
puutunnainen purkamahan!
"Ja kun ei sitä totelle,
välttäne väheäkänä,
ukko taivahan-napainen,
remupilven-reunahinen,
tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa,
työt kehnot kerittämähän,
rikkonaiset riisumahan
miekalla tuliterällä,
säilällä säkehisellä!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan!
Ei täällä sinun sijoa
sijankana tarpehella.
Muunne muuttaos majasi,
etemmä elosijasi,
isäntäsi istumille,
emäntäsi astumille!
"Sitte sinne tultuasi,
matkan päähän päästyäsi,
tekijäsi tienohille,
laittajasi laitumille,
laai tunnus tultuasi,
salamerkki saatuasi,
jyskä kuin ukon jyrynen,
välkä kuin tulen välähys!
Potkaise pihalta portti,
laske lauta ikkunasta,
siitä siirräite sisähän,
lennä tupruna tupahan!
Ota kiinni kinterestä,
kai'immasta kantapäästä,
isännät perisopesta,
emännät ovisopesta!
Isännältä silmä kaiva,
emännältä pää murota,
sormet koukkuhun koverra,
väännä päätä väärällehen!
"Jos siitä vähän tulisi,
lennä kukkona kujalle,
kanan lasna kartanolle,
rinnoin rikkatunkiolle!
Sorra soimelta hevonen,
navetasta sarvinauta,
sarvet sontahan sovita,
häntä laske lattialle,
silmät käännä kellellehen,
niskat ruttohon rutaise!
"Oletko tauti tuulen tuoma,
tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema,
vilun ilman viehättämä,
mene tuulen tietä myöten,
ahavan rekiratoja,
ilman puussa istumatta,
lepässä lepeämättä
vaaran vaskisen laelle,
kuparisen kukkulalle,
siellä tuulen tuuitella,
ahavaisen akkiloia!
"Lienet tullut taivahalta,
poutapilvien periltä,
nouse taasen taivahalle,
tuonne ilmoille ylene,
pilvihin pirisevihin,
tähtihin tärisevihin,
tulena palelemahan,
säkehinä säikkymähän
auringon ajelemilla,
kuun kehyen kiertämillä!
"Lienet, vieno, veen vetämä,
meren aaltojen ajama,
niin, vieno, vetehen mennös,
alle aaltojen ajaite,
mutalinnan liepehille,
vesiharjun hartehille,
siellä aaltojen ajella,
ve'en synkän sylkytellä!
"Lienet Kalman kankahalta,
ikimennehen majoilta,
toki koitellos kotia,
noille Kalman kartanoille,
multihin muhajavihin,
maihin liikuteltavihin,
johon on kansa kaatununna,
väki vahva vääntynynnä!
"Kun liet, tuhma, tuolta tullut,
metsän hiien hinkalosta,
petäjäisistä pesistä,
honkaisista huonehista,
niin sinne sinun manoan
metsän hiien hinkalohon,
honkaisihin huonehisin,
petäjäisihin pesihin,
sini siellä ollaksesi,
kunnes lattiat lahovat,
seinähirret sienettyvät,
laki päältä laukeavi.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne kehnoa kehoitan
ukkokontion kotihin,
akkakarhun kartanohon,
notkoille noroperille,
soille räykymättömille,
heiluvihin hettehisin,
läilyvihin lähtehisin,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin.
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
kuss' ei kuuta, aurinkoa
eikä päiveä iässä.
Siell' on onni ollaksesi,
lempi liehaellaksesi:
hirvet on puihin hirtettynä,
jalot peurat jaksettuna
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne käsken ja kehoitan
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
johon puut pä'in putoovat,
perin vierivät petäjät,
tyvin syösten suuret hongat,
latvoin lakkapäät petäjät.
Ui siellä, paha pakana,
kosken kuohuja kovia,
ve'et väljät väännättele,
ve'et ahtahat asuile!
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikipurohon,
jost' et pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en pääsne päästämähän,
kerinne kerittämähän
yheksällä oinahalla,
yhen uuhen kantamalla,
yheksällä härkäsellä,
yhen lehmäsen vasoilla,
yheksän oron keralla,
yhen tamman varsasilla.
"Josp' on kyytiä kysynet,
anonet ajohevoista,
kyllä mä sulle kyyin laitan
ja annan ajohevosen:
Hiiess' on hyvä hevonen,
punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski,
nenä varsin valkeata,
kaikki on rautaiset kapiot,
teräksiset temmottimet;
ne jaksaa mäkehen mennä,
nousta notkon penkerehen
hyvällä hypittäjällä,
ajajalla ankaralla.
"Kun ei siitä kyllin liene,
saaos Hiien hiihtoneuvot,
Lemmon leppäiset sivakat,
pahalaisen paksu sauva,
joilla hiihät Hiien maita,
Lemmon lehtoja samoat,
hilpotellen Hiien maita,
pahan maita paipotellen!
Kivi on tiellä poikkipuolin:
se poikki porahtakohon,
hako tiellä pitkin puolin:
tuo kaheksi katketkohon,
uros tiellä pystyn puolin:
sep' on laitahan lähetä!
"Lähe nyt, liika, liikkumahan,
mies paha, pakenemahan
ennen päivän nousemista,
koi-jumalan koittamista,
auringon ylenemistä,
kukon äänen kuulumista!
Nyt on liian liikeaika
ja pahan pakenoaika,
kuutamainen kulkeasi,
valkea vaeltoasi.
"Kun et vääjänne välehen,
eronne, emotoin rakki,
saan minä kokolta kourat,
veren juojalta vekarat,
linnulta lihan pitimet,
havukalta haarottimet,
joilla konnat kouristelen,
ilkeät iki asetan
pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi.
"Luopui ennen luotu lempo,
eksyipä emollinenki
tullessa Jumalan tunnin,
avun Luojan auetessa:
etkö sie, emotoin, eksy,
luovu, luonnotoin sikiä,
haihu, koira haltiatoin,
erkane, emotoin rakki,
tämän tunnin tutkaimella,
tämän kuuhuen kululla?"
Vaka vanha Väinämöinen
silloin tuon sanoiksi virkki:
"Hyvä tääll' on ollakseni,
armas aikaellakseni:
maksat leiväksi pätevi,
marut maksan särpimeksi,
keuhkot käypi keitokseksi,
rasvat ruoiksi hyviksi.
"Asetan alasimeni
syvemmin syänlihoille,
painan paljani lujemmin
paikoille pahemmillenki,
ettet pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en saa sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
kuulla kyllältä sanoja,
tuhansia tutkelmoita.
Ei sanat salahan joua
eikä luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät."
Silloin virsikäs Vipunen,
tuo vanha varaväkevä,
jonk' oli suussa suuri tieto,
mahti ponnetoin povessa,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti
lauloaksensa hyviä,
parahia pannaksensa,
noita syntyjä syviä,
ajan alkuluottehia,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Lauloi synnyt syitä myöten,
luottehet lomia myöten,
kuinka Luojansa luvalla,
kaikkivallan vaatimalla
itsestänsä ilma syntyi,
ilmasta vesi erosi,
veestä manner maatelihe,
manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta,
auringon asetannasta,
ilman pielten pistännästä,
taivosen tähytännästä.
Siinä virsikäs Vipunen
kyllä lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja,
kieli laski lausehia,
kuin on sälkö sääriänsä,
ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli:
päätyi päivä kuulemahan,
kuu kulta tähyämähän;
aallot seisottui selällä,
lainehet lahen perällä;
puuttui virrat vieremästä,
Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski,
joki Juortanin pysähtyi.
Siitä vanha Väinämöinen,
kun oli sanoja kuullut,
saanut kylliksi sanoja,
luonut lempiluottehia,
rupeavi lähtemähän
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi sie Antero Vipunen!
Ava suusi suuremmaksi,
leukapielesi levitä,
pääsisin mahasta maalle,
kotihini kulkemahan!"
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mont' olen syönyt, monta juonut,
tuhonnut tuhatlukuja;
moint' en vielä konsa syönyt,
kuin söin vanhan Väinämöisen!
Hyvin laait tultuasi,
teet paremmin, kun paloat."
Siitä Antero Vipunen
irvisti ikeniänsä,
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti.
Itse vanha Väinämöinen
läksi suusta suuritieon,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta;
luiskahtavi poies suusta,
kaapsahtavi kankahalle,
kuin on kultainen orava
tahi näätä kultarinta.
Läksi siitä astumahan;
tuli sepponsa pajahan.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
miten laita lasketahan,
perilaita liitetähän,
kokkapuut kohennetahan?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja,
tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi,
julki luottehet lovesta."
Niin meni venonsa luoksi,
tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi,
laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi,
kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä,
laiva lastun ottamatta.